Luen jatkuvasti elämäkertoja, ehkä oppiakseni että suurmiehet ja naiset ovat tavallisia tallaajia, joita sattuma vie maineeseen ja välillä tuhoon, minne milloinkin…Stalin ja Putin – uusina elämäkertoina – ovat ehkä sattumanvirrassa uusia esimerkkejä. Siksi tähänkin blogiin nämä epäsuositut itsevaltiaat eli:
Hlevnjuk, Oleg. Stalin. Diktaattorin uusi elämäkerta. Otava 2019, 480 s.
Tuominen, Arvo. Vladimir Putin. Koko tarina. Readme 2019, 240 s.
Kiistanalaisten suurmiesten ja poliitikkojen elämäkerrat ovat suosittuja siinä missä huippu-urheilijoidenkin. Enpä ihmettele, ihmisten uteliaisuus on loputon ja ei todellakaan ole ihme, että myös Stalin ja Putin kiinnostavat myös tänä syksynä lukijoita. Itänaapuri on lähellä ja aina vaikuttanut Suomenkin kohtaloihin. Voihan niitä suositella…siis mieluummin kuin vaikka näitä kovasti myytyjä ja mainostettuja oksasia ja tervoja. Mutta: minkäpä blogisti sille voi, elokuvallisesti sanottuna kirjoitan koska ”The Girl Can´t Help It…”
Stalin
Stalin-elämäkerran klassikkona pidetään yleisesti Isaac Deutscherin jo Josif Stalinin (1878-1953) eläessä vuonna 1947 ilmestynyttä teosta. Puolan juutalainen Deutscher oli näkyvä Venäjä/Neuvostoliitto-asiantuntija joka teki maineikkaan uran paettuaan natseja Englantiin ja Amerkkkaan. Oleg Hlevnjuk (s.1959) on aikaisemmin selvittänyt stalinismia muun muassa vankileirien kautta ja tuo paljon lisää valtaannousuun liittyvässä osiossa. Henkilösuhteet Leninin (1870-1924) kuoleman jälkeen ovat keskiössä ja erilaiset liittoutumat Buharinin, Zinovjevin, Kamenevin sekä Trotskin ja Stalinin välillä osoittavat tulevan diktaattorin häikäilemättömän pelisilmän.
Lenin varoitti vähän ennen kuolemaansa puolueen johtoa juuri Stalinin julmuudesta ja äkkijyrkkyydestä. Hlevnjuk, kuten monet muutkin näkevät Trotskin olevan hyvin vahvoilla Leninin seuraajaksi – varsinkin kun hän onnistui luomaan ammattimaisen puna-armeijan ja pelastamaan bolshevikkijohtoisen vallankumouksen. Stalin itsehän vastusti esimerkiksi valkoisen armeijan upseeriston käyttöä opetustehtävissä ja oli monin paikoin heti vuoden 1917 jälkeen valmis laajamittaisiin porvariston ja upseerien teloituksiin eri puolilla maata, erityisesti kansalaissodassa etelän rintamalla.
Myös GULag-vankileirivaltion rakentaminen ja maailmansota käsitellään monien dokumenttien valossa. Erityisen kiinnostavaa on juuri tuo ”Suuren Isänmaallisen sodan” aikakausi ja se kuinka huonosti neuvostovaltio oli valmistunut Hitlerin hyökkäykseen.
Hlevnjuk limittää kronologisesti etenevään teokseensa väliin kiinnostavia pätkiä myös diktaattorin viimeisistä päivistä datsallaan – kun lähipiiri Berijan johdolla odottaa kärsimättömästi tietoa kuolemasta. Tuosta ajastahan myös elokuvaohjaaja Aleksei German on tehnyt hurjan fiktion nimeltä Hrustaljov, auto! Toisaalta paljon huomiota saa myös Stalinin maaseudun tuhoamisoperaatio, kuuluisa kollektivisointi, joka aiheutti mittavan nälänhädän 1930-luvn alussa. Kremlin yksinäinen ei siitä kärsinyt; hän katseli lähipiirinsä kanssa musikaaleja ja lännenelokuvia, lueskeli omia kirjoituksiaan tai muuten kovin yksipuolista puoluekirjallisuutta. Siinä sivussa johtaja sepusti myös Lyhyen puoluehistorian vuonna 1938, jolloin Suuri Terrori oli huipussaan ja viimeisetkin lähipiirin toisinajattelijat menettivät päänsä.
Lopulta kuolema vapautti niin Neuvostoliiton Stalinista kuin maailman ehkä aikansa suurimmasta dikaattorista – Hitlerin kuoltua. Tämän vaiheen Hlevnjuk kuvaa oikein hyvin – kuten myös sen mikä ”maansuru” koitti Moskovassa kun Stalin kuoli maaliskuun alussa 1953. Sekin on käsittämätön episodi, jota kannattaa miettiä.
Putin
Vladimir Putinin valtaannousuun vuonna 2000 ei liity sellaisia juonitteluja ja liittoumia kuin Stalinin. Mutta hänen vallankäytössään on samoja piirteitä. Hädän, sodan ja kriisien aikana Venäjällä korostuvat niin itsevaltaisuus (samoderzhavije) kuin ortdoksinen uskokin (pravoslavije). Ulkoinen vihollinen on lähimain aina syypää sisäisiin ongelmiin ja sillä verukkeella kansaa kasvatetaan nytkin patriotismiin, yhteisölliseen ajatteluun ja muottiin.
Arvo Tuominen on pätevä venäläisen arjen tuntija, hänen Venäjä/Karjala-dokumenttinsa harvinaisen asiapitoisia ja laadukkaita. Putinin henkilötarinaan tuo lisäväriä vahva konteksti ajan ilmiöihin – siihen miten ryöstökapitalismi vakiintui jo 1990-luvun Venäjällä ja ketkä olivat yksityistämisaallon profeetat, teoreetikot ja hyötyjät. Varsinaisia skandaaleja Tuominen ei käsittele eikä pyri kärjistämäänkään. Se ei ole kuitenkaan puute, vaan hyve, sillä aina ei todellakaan kannata hekumoida skandaaleilla tai juoruilla: suomalainen Venäjä-uutisointi on siinä mielessä aika läntistä, valitettavasti. Nimenomaan kirjan asiallainen vertailu Putinin ja Kekkosen vallankäytön välillä on mielenkiintoinen sivujuonne ja paikallaankin: Putinille Suomi on lähimain mallimaa ja voi olla meille onneksi, että naapurin johtaja on pietarilainen.
Tuominen osaa myös venäjää riittävästi ja vähän ihmetyttää ettei hän käytä enemmän venäläislähteitä, koskapa Putin – “elämäkertoja” nykyisin jo Venäjällä piisaa. Toisaalta Putinin koko tarinassa on kosolti tuntematonta aineistoa vaikkapa miehen lapsuudesta – ja huomioita lähipiiristä, siitä miten lähes tuntematon kirjan päähenkilö rynni julkisuuteen ja valtaan. Vai rynnikö hän? Oliko hän vain sattumalta oikeaan aikaan ja Jeltsinin kainaloon osunut FSB-suosikki, jonka oikeasti pietarilainen liberaali kaupunginjohtaja Sobtshak nosti parrasvaloihin?
Kokonaan toinen asia on Putinin katupoika- ja KGB-menneisyys, mikä ei uusimpienkaan tietojen valossa ole kovin hohdokas vakoilutarina. Putin taisi itäisessä Saksassakin olla lähimain tietoja keräävä byrokraatti eikä mikään erityinen toiminnan 007-mies. Arvoitukseksi jää, miksi Boris Jeltsin aikoinaan nosti juuri Putinin seuraajakseen… Arvo Tuominen antaa tähän muutaman vastauksen. Lukekaapa!
Öisinajattelija
Useat nuoremman polven historiantutkijat väittävät että jo Leninillä olivat piirustukset Stalinin diktatuuri- ja Gulag-vankileirivaltion rakentamiseksi. Lenin-kultin mukaanhan Lenin oli kunnon bolsevikki, Stalin taas vallanhimossaan turmeli oikean opin.
Kaikille jotka vastustaisivat oikeutetustikin viljan ”pakko-ottoja” tai
kansan enemmistön maaseudulla vastustamaa kollektivisointia, heille Lenin vaati verenhimoisesti kuolemanrangaistusta.
Ensimmäiset vankileirit rakennettiin jo Leninin aikana, Solovetski taisi olla ensimmäinen Laatokalla. Bolsevikkivaltaa kohtaan änkyröiviä ja toisinajattelevia ”kansanvihollisia” vietiin leireille tai pamautettiin hengiltä Solzenitsynin tapaan asian ilmaisten.
Stalin rakensi diktatuurinsa Leninin oppien pohjalta, nähden tosin luonteensa mukaisesti enemmän vihollisia ja vakoojia kaikkialla ja tehden ahkerasti ”puhdistuksia,” mutta jostakin syystä kansanvihollisia ja tuholaisia ilmestyi aina vain lisää jostakin…
Pahuus tuntuu kiinnostavan ihmisiä, Stalinista ja Hitleristä on kirjoitettu hirmuinen määrä kirjoja. Olisiko hyvän ihmisen elämä niin tylsää ettei siitä saa kiinnostavaa kirjaa aikaiseksi millään.
Solovetski on tietenkin Vienanmeressä eikä Laatokalla.
Solovetskiin perustettiin vankileiri Leninin määräyksestä vuonna 1923 ja oli tarkoitettu pääasiassa poliittisille vangeille ja ortodoksiuskoisille ”uudelleenkoulutus- ja ojentamislaitokseksi.”
Solovetskissa oli 30-luvun alussa sivuleireineen n. 70.00 vankia.
Uudelleenkoulutus- ja ojentaminen oli sikäli rankkaa että vankeja kuoli suuria määriä näännyttävään työhön ja huonoon ravintoon tai teloituksiin. GUlag- leirisysteemin rakentaminen alkoi ja yhtenä ensimmäisistä oli juuri Solovetski.
Stranius viittaa ikiaikaiseen vihollisten hakemiseen muualta. Toki se on osattu vanhalla Venäjällä, NL:ssa ja taas uudella Venäjällä. Mutta ei pidä unohtaa miten kärkkäästi täällä n.s. ’läntisessä arvoyhteisössä’ *) syytämme vaikeuksistamme kuka islaminuskoisia, kuka Kiinaa, kuka Venäjän ikiaikaista pahuutta. Eipä täälläkään juuri kuule itsekritiikkiä koska sen esittäjät on jo hiljennetty ’hyväntahtoisiksi idiooteiksi’ **) tai Putinin trolleiksi. Tuota ilmiötä siis pitäisi tarkastella pikemminkin yleisenä ja yleismaailmallisena ellei peräti yleisinhimillisenä toimintana.
Stranius viittaa ryöstökapitalismiin Putinin yhteydessä. Sitä voisi tarkentaa, että Putin oli vielä kovin kaukana Kremlistä kun se pääsi valloilleen. Hän peri sen Jeltsiniltä ja hänen hallinnoltaan jossa keskeisessä asemassa oli USA-laisia ’asiantijoita’ ja ’neuvonantajia’. Monet silloiset venäläiset apurit ovat myös nykyään osa n.s. ’yhden prosentin oppositiota’ joka myös liberaalina ja länsimielisenä tunnetaan.
Toisaalta voidaan myös katsoa, että bolshevikien yritys siirtyä vielä liki feodalismista sosialismiin oli virhe. Marx edellytti kapitalistista vaihetta väliin. Leninkin esitti vallankumouksen yhteydessä, että vallankumousta tehtäessä Venäjä on kehityksen kärjessä mutta kun vallankumous voittaa muualla Euroopassa, se on taas takapajula. Voidaan siis katsoa, että Venäjä elää nyt sitä kapitalismia joka jäi ennen vuoden 1917 vallankumousta käymättä läpi ja elää sitä pikakelauksella.
Mutta onko Venäjällä samaa näköalaa kuin kiinalaisilla? Hehän ovat samassa vaiheessa mutta näyttäisivät tunnistaneen tilanteessa tarkemmin, ainakin marksilaisessa historianjatkumossa. He suunnittelevat jo kapitalismia seuraavaa vaihetta, ainakin viimeisimmän puoluekonferenssinsa papereiden mukaan. Venäjällä sen sijaan näytettäisi elettävän fukujamalaista historian loppua jossa kapitalismi nähdään myös tulevaisuuden yhteiskunnallisena järjestyksenä aina niin pitkälle kuin halutaan yleensäkään nähdä.
Kiitos kommenteista,
mutta tässä nyt pitää sanoa, että nuo stalin-putin-mietteet ovat enemmän kirja-arvosteluja, eivätkä lainkaan Öisinajattelijan mietteitä ”suurmiesten
” tai Venäjän tilanteesta yleensä. Niistä erikseen, kunhan ehdin…
Öisinajattelija
Tunnistin, että Stranius enemmän esitteli kuin arvosteli teoksia. Jotakuinkin neutraalisti muotoiltu teksti ei sisällä juurikaan kriittisiä jos ei kehuviakaan ilmauksia. Silloin tälläinen skeptinen ja pahanilkinen lukija alkaa pienessä mielessään ajatella josko esiteltäviksi nostetut kohdat ovat ainakin jonkin verran myös kirjoittajan ajatusten suuntaisia. Siksi muotoilut Straniuksen viittauksiin. Mutta otan kritiikin ylösrakennuksella vastaan.
Stranius luo nyt odotusarvoja. Jäänkin uteliaana odottamaan niitä pitkiä öitä joina hän ehtii ajatella lupaamiaan ja ne myös ylös kirjata.
Hupsista keikkaa, huomasin vasta nyt, että ensimmäisestä kommentistani oli jäänyt alaviitteet puuttumaan. Siis tulkoon tässä:
*) ’Läntinen arvoyhteisö’ -ilmauksen olen apinoinut Martti Ahtisaaren NATO-markkinoinnista. Hänen mukaansa meidän tulee kuulua kaikkiin mahdollisiin sen orgaaneihin koska jaamme samat ylväät arvot.
**) ’Hyödyllinen idiootti’ on ilmaus joka on USA:n kongressin kirjaston tutkijoiden mukaan kehitetty CIA:n sylttytehtaassa 1950-luvun lopulla n.s. ’kylmän sodan’ propagandakäyttöön . Sitä ennen sitä lienee käytetty vain kerran eli vuonna 1948 New York Times -lehdessä sen kuvaillessa Italian vaaleja. Siis kaiken kaikkiaan paljon Leninin kuoleman jälkeen vaikka hänen suuhunsa sitä onkin istutettu.
Oleg Hlevnjuk:in kute monen muunkin ”neuvostoliittoasiantuntijan” olisi syytä paneutua Neuvostoliiton historiaan. Ellei tarkoituksena ole vain vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin.
Kollektivisointi ja ”Stalinin maaseudun tuhoamisoperaatio”.
1930 maaliskuun 2 päivänä julkaistussa Stalinin kirjoituksessa ”menestys panee pään pyörälle” Stalin arvostelee niitä jotka kollektivisoinnin menestymisistä ovat innostuneet liika ja langenneet törkeisiin virheisiin ja poikenneet puolueen linjalta.
Stalin arvostelee niitä jotka ovat puolueen linjasta poiketen yrittäneet saada talonpoikia liittymään hallinnollisin toimin kollektiivitalouksiin.
Puolueen linjauksen mukaan kollektiivitalouksiin liittymisen tulee olla täysin vapaaehtoista. On myös välttämätöntä huomioida maan eri osien erilaiset olosuhteet.
Kuten huomaamme ei Neuvostoliitto syntynyt täysin valmiina, vaan se oli erilaisten tahtojen summa. Näistä tahdoista myöskin Hlevnjuk antaa lukijaa erehdyttävän kuvan.
Hlevnjuk on osasyyllinen meidänkin huonoon Neuvostoliittotuntemukseen.
On ollut ja on edelleenkin olemassa kaksi Neuvostoliittoa. Se mikä oli ja se toinen luotu kuva. Tämä toinen on se meidän kaikkien ”tuntema” Neuvostoliitto.
Kaikelle kirjallisellekin tuotannolle maailmassa täytyy olla rahoittaja. Rahoittajana voi toimia ainoastaan se jolla sitä on. Tässä onkin se juurisyy siihen miksi Neuvostoliitosta on luotu valheellinen kuva ja kuvaa ylläpidetään edelleenkin.
Maailmaa hallitsevaa eliittiä pelottaa etuoikeutensa ja ihmiskarjansa menettäminen.
Apina-ansa toimii siten, että onttoon palloon tehdään reikä josta apina saa juuri ja juuri kätensä sisään tavoitellakseen siellä olevaa herkkupalaa. Mutta herkkupala kädessään ei apinaa saakaan vedetyksi kättään ansasta. Apina ei kuitenkaan hellitä saavuttamastaan herkusta, vaan taistelee raivoisasti ollen valmiina vaikka mihin.