Talvisodankäynnin aakkoset
Tuunainen, Pasi. Talven soturit. Talvisotataito Suomessa 1918-1940. Gaudeamus 2019, 344 s.
Kuten lukijani tietävät, Öisinajattelija harrastaaa sekalaista lukemista ja vielä sekopäisempää kirjoittamista. Ette ehkä silti arvaa, miten laajan valikoiman olen viime viikkoina saanut ja jopa lukenut sotahistoriaa. Talvisodan (tappion) merkkipäivä, jos niin voi sanoa, lähestyy – ja tottakai sotakirjoja on kirjamyynti tulvillaan. Niitä on lähetelty minullekin eri kustantamoista.
Poimin tähän mielestäni erikoisimman, keskeisimmän ja sotakirjoista fiksuimman. Sotahistorian monen yliopiston dosentti ja hyvä ystäväni Pasi Tuunainen teki vuonna 2001 väitöskirjan Vietnamin sodan taustoista. Teos oli englanninkielinen, osin diplomatian historiaakin, mutta amerikkalaisille kohtalokkaaseen sissi- tai viidakkosodankäyntiin siinä ei juuri puututa. Se oli silti minulle tärkeä kirja, jonka tekijä oli viettänyt pitkiä aikoja myös amerikkalaisissa arkistoissa. Tuunainen tiesi mistä puhui. Sittemmin hän on tutkinut lähinnä suomalaista sotahistoriaa – keräten valtavan aineiston juuri talvisodasta 1939-40.
Talvisota oli tavallaan ainutkertainen tapahtuma siinä mielessä, että sodankäyntiä harrastettiin nyt ensi kerran pääosin ankarissa talvisissa olosuhteissa. Aikaisemmin talvi oli välillä sodan osapuolten kunnioittama väirauha tai se asemasota, joka Suomen ja Neuvostoliiton välilläkin toteutui sitten talvesta 1942. Paljolti riippui siitä, miten näihin olosuhteisiin oltiin valmistautuneita puolin ja toisin.
Tuunaisen teos antaa kysymykseen perustellut vastaukset. Ei se silti kerro siitä sodan arjesta, mistä isäni joskus harvoin miesten saunassa jutteli. Onni-isäni oli ikäluokkaa joka kutsuttiin aseisiin vasta syksyllä 1941, jolloin Suur-Suomea oikeasti rakennettiin. Ehkä jatkosodan arki olikin toisenlaista kuin talvisodan taistelut Koirinojalla tai Raatteentiellä. Isäni nimittäin muisteli jatkosotaa, johon joutui tahtomattaan osallistumaan suht lempeästi: “Ammuskeltiin ilmaan kun käsky kävi, kuka sitä nyt huvikseen toista tappamaan, jos ei päälle käynyt, keiteltiin korsuissa kiljua, joskus pontikkaa melko avoimesti, huolto pelasi ja kesät olivat asemissa pelkkää lomailua, pelko aina tietenkin perseen alla, vaimon ja perheen kaipuu ja jatkuva vitutus…”
Sotilasmaantiedettä ja vakoilutietoakin
Pasi Tuunaisen Talven soturit ei kerro talvisodan taisteluhistorian käänteistä, mutta on juuri siksi mielenkiintoista uudenlaista tutkimusta aiheesta, paljolti niin sanottua sotilasmaantiedettä. Siitä käy hyvin ilmi, miten vuoden 1918 jälkeen “uhka idästä” on armeijan keskeinen huolenaihe ja kuinka Suomea valmistaudutaan puolustamaan erityisesti talvioloissa. Melko harvinainen kuvitus ja komea taitto tukevat sopivasti tekstiä ja myös lähdeluettelo on kattava.
Alkuluvuissa Tuunainen käy lyhyesti läpi sotataidon historian strategiat ja taktiikat sekä talviolosuhteiden sekä ympäristön erityisvaatimukset. Sitten mennään koulutukseen ja siihen miten testaus, kertausharjoitukset ja uusi oppi on vaikuttanut pärjäämiseen varsinaisessa talvisodassa. Plussat ja miinukset valmistautumisessa Stalinin Neuvostoliiton aloittamaan hyökkäykseen käydään perusteellisesti läpi. Sekä Suomen että puna-armeijan tilanne analysoidaan vaate- ja varustetasoa, aseistusta, liikkuvuutta, kenttämajoitusta ja muuta huoltoa myöten.
Tiedustelutietoa piisasi molemmin puolin rajaa, minkä on osoittanut myös petroskoilaisdosentti Sergei Verigin uudessa suomennetussa kirjassaan Vakoojat vastakkain (2019). Veriginin teosta luin rinnan Tuunaisen kanssa ja siinä kyllä käy ilmi huikeasti se tiedustelutaito, joka molemmilla osapuolilla oli. Vastustajan liikkeet, divisioonat ja aseistus oli selvillä molemmin puolin rajaa, mutta Stalinhan silti uskoi enemmän Hitlerin lupauksiin vuonna 1941 kesällä…, vaikka marraskuussa 1939 päättikin turvata etupiirinsä marssimalla Helsinkiin parissa viikossa. Alussa Mannerheim-linja piti, sitten ei.
Sodan ankea arki ja käytäntö
Suomalainen hiihtotaito, ahkiot, toimiva ruokahuolto ja lepo kaminoilla varustetuissa puolijoukkueteltoissa olivat etulyöntiasemassa silloin kuin vastapuoli oli kuvitellut marssivansa Helsinkiin jo joulukuun loppuun mennessä. Juuri syksyn 1939 Molotov-Ribbentrop-sopimus sai Stalinin toimimaan vikkelästi eikä itänaapurissa oltu valmistauduttu talviseen kamppailuun. Suomen rintamalle tuotiin kaiken lisäksi jopa ukrainalaisia alokkaita lähes kesävarusteissa, täysin valmistautumattomina vaikka hiihtoon tai vailla mitään pakkassuojaa, yöpymään maakuopissa.
Niinpä Raatteen tien ja Impilahden Koirinojan, niin sanotun Kuoleman laakson mottitaktiikan lopputulokseen vaikuttivat ratkaisevasti myös suomalaispuolen talvisotataidot, naapurin miesylivoimasta huolimatta. Tämän Tuunainen perustelee monipuolisesti.
Sen, joka ei usko vieläkään Kuoleman laakson ratkaisutaisteluihin tai kuolleiden määrään, kannattaa ottaa lapio käteen ja matkata Pitkärannan virallisen hautausmaan ja suomalais-venäläisen ikimuistomerkin, Murheen ristin välisiin maisemiin ja iskeä lapio maahan. Ennemmin tai myöhemmin se kolahtaa metalliin tai iskee luihin. Kun laaksosta myytiin puutavaraa Uimaharjun sahálle sodan jälkeen, siellä raamisahojen terät piti vaihtaa tiuhaan tahtiin, koska ne tylsyivät osuessaan puissa piilevään metalliin, kranaatisirpaleisiin ja lyijyluoteihin.
Talvisodan lopputilitys
Kaatuneiden (=mikä termi!?) osalta Tuunainen esittää myös pätevät luvut: Suomi menetti kuolleina 26 000 miestä, Neuvostoliitto noin 140 000. Moskovan rauhassa 1940 meni toki myös 10 % maamme pinta-alasta, Suomenlahden saaret ja Hangon tukikohta. Valtava vaellus koski myös 400 000 evakkoa. Toisaalta puna-armeija sai rankan opetuksen ja taisi kantapään kautta myös kouluttautua saksalaisten kohtaamiseen sittemmin Stalingradin talvisissa taisteluissa…
Toinen kysymys on se, kuinka paljon nykyinen “arktinen sodankäynti” voisi talvisodankäynnistä oppia, vaikka tekijä näin väittääkin? Sodankäymisen tietotaito on sen verran muuttunut. Aina mahdollista on oppia sen verran, että diplomatia ja puolustusvalmius ovat yhä oleellinen tekijä maailmanpolitiikassa. Ja ennen kaikkea rauhanomaisen ilmapiirin luominen, vaikkapa rauhankasvatus, joka tätä nykyä, maailmantilanteen huomioiden, on täysin retuperällä!
Pasi Tuunaisen pätevää tekstiä lukiessa tulevat eittämättä mieleen myös omat vaatimattomat talvitelttailun kokemukset armeija-ajalta. Pakkasen kiristyessä jalat kyllä pysyivät Upinniemen metsiköissäkin kaminan lähellä lämpöisinä 1970-luvun lopulla, mutta välillä hikinen tukka meinasi jäätyä puolijoukkueteltassa reppuun kiinni. Vihollista ei sentään tarvinnut pelätä eikä kylmästäkään montaa päivää kärsiä…
Öisinajattelija
Niin sellaista se on suurvaltapolitiikka, valtaa pitävät päättää ja dosentit kirjoittavat historiaa. Tosi hurjaa meininkiä, karmeetakin luettavaa ja kuultavaa. Mutta vain ne tietävät, jotka sen itse ovat kokeneet, muu jääkin sitten vain arvailujen varaan.
Mutta miten tilanne, jos Hitler olisi saanut Mannerheimille vihjailleensa takataskussa ollevan aseensa laukaisu kuntoon. Tunnetaanhan Hilerin saavutukset muutenkin suurten sotakoneistojen rakentajana ja käyttäjänä. Saksa Suomen hyvä kumppani.
Nykyäänhän on tilanne aivan toinen, rauha maassa ja hyvä tahto, luottamuskin naapuriin ollut kuin kihlaparilla, tosin nykyään ero, epäluulo ja katkeruus erottavat kasvavassa määrin, olettamus kuten ennenmuinoin, ei pommiteta ja vallata. Taitaakin olla täyttä utopiaa ja toiveajattelua Kun rakennetaa uskottavaa puolustusta, tosin kuin ellunkanoilla. Mukana lennossa ei tahdota pysyä niin huimaa tuntuu olevan tuo nykykehityskin.
Tätä suomalaisten kykyä talvisodankäyntiin…ja ns. talvisodan ihmettä on kyllä myös reippaasti liioiteltu, kuten tapettujen venäläisten määrääkin, mutta näinhän sitä aina jälkiviisasteluissa toimitaan. Kyllä sitä toivoisi näin pitkän rauhanajan (siis meillä!) jälkeen, että osattaisiin myös kiihkoton, puolueeton ja asiallinen erilaisten muistopäivien vietto – varsinkaan kun suomalaisilla on hyvin vähän juhlan aihetta suhteessa II maailmansotaan:
Talvisodassa tuli tappio kuten jatkosodassakin. Ennen sotaa ja välirauhan aikana pistettiin toisinajattelijat linnaan tai omille leireille, rasismi, sieg heil-natsismi ja juutalaisviha kukoistivat ja kaiken lisäksi vielä oltiin Natsi-Saksan puolella ”aseveljenä”, maa saksalaisten osin miehittämä, esim koko Lieksan kaupunki! ja omiakin keskitysleirejä riittämiin, esim. Venäjän Karjalassa…
Öisinajattelija
Suomen armeija pärjäsi talvisodassa hyökkääjää vastaan, koska miehistöstä suuri osa oli metsätyömiehiä ja maanviljelijöitä, jotka olivat tottuneet karuihin olosuhteisiin, rankkaan työntekoon metsissä kovillakin pakkasilla ja yksipuolisilla eväillä. Oli tietenkin harjoitettu miehistö ja taktisia oivalluksia, mutta ilman karaistunutta, niukkuuteen tottunutta miehistöä paha olisi perinyt…
Talvisodan rintamilla olivat yhtenä miehenä myös vasemmistolaisetkin, koska he pitivät Stalinin-Hitlerin sopimusta petturuutena ja hyökkäystä epäoikeudenmukaisena pienen maan kimppuun käymisenä.
Sota oli tietenkin molempien armeijoiden rivimiehille Väinö Linnan sanoin suuri onnettomuus. Sotamiehen henki on halpa, kulutustavaraa. Varsinkin Stalinille ”elävän voiman” tuhlaaminen oli helppoa. Tosin muutkaan sotapäälliköt eivät liiemmin tunteneet syyllisyyttä sotilaittensa uhraamisesta.
Parasta olisi välttää sotaan joutuminen diplomatian keinoin.
Professori Pekka Visurin mukaan talvisota olisi voitu ehkä välttää taitavammalla ulkopolitiikalla. Muutama jääräpäinen ja asioita ymmärtämätön poliitikko kun voi saada tilanteen solmuun.
Vanhan kiinalaisen viisauden mukaan paras soturi voittaa taistelun tarttumatta aseeseensa.
”Aina mahdollista on oppia sen verran, että diplomatia ja puolustusvalmius ovat yhä oleellinen tekijä maailmanpolitiikassa. Ja ennen kaikkea rauhanomaisen ilmapiirin luominen, vaikkapa rauhankasvatus, joka tätä nykyä, maailmantilanteen huomioiden, on täysin retuperällä!”
Juurikin noin. Saataisipa kunnollinen rauhankasvatus käyntiin. Samaten myös rauhanomainen ongelmanratkaisukoulutus pakolliseksi kaikille jotka politiikkaan aikovat. Suotavaa se toki olisi muillekin.
Me puhumme nykyisin paljon vihapuheesta ja sen vaarallisuudesta. Minusta siihen pitäisi liittää myös sotapuhe sillä sotahan on nimen omaan vihaa sen konkreettisimmassa muodossa, tappamalla.
”…osattaisiin myös kiihkoton, puolueeton ja asiallinen erilaisten muistopäivien vietto – varsinkaan kun suomalaisilla on hyvin vähän juhlan aihetta suhteessa II maailmansotaan…”. Tätä sopii toivoa. Ymmärrän, että muistopäivinä kiihkoa riittää, mutta historioitsijat voisivat jo tarkastella niin tapahtumia kuin henkilöitäkin, mm. Mannerheimia, ilman myyttisyyttä. Mannerheimistahan on ilmestynyt hyvin erilaisia kirjoja ja Henrik Meinander totesi pari päivää sitten radiohaastattelussa, että kovin neutraali Mannerheim-kirja olisi varmaan aika mitäänsanomaton. Tähän joukkoon kirjoja mahtuu todella monenlaisia, koska henkilö Mannerheim oli ristiriitainen persoona, josta ei suinkaan ole vielä kirjoitettu läheskään kaikkea.
Sen sijaan voi kysyä, mitä tarkoitusta palvelee mielestäni jo jonkin sortin showksi muuttunut tapa ”sadatella” Viipurin menetystä, ylenpalttisesti hehkutella talvisodan henkeä ja nimitellä naapurivaltiota raamatullisin määrittelyin. Talvisodan luonnetta ja tragediaa karjalaisille voi käsitellä ihan asiallisestikin. Äitini oli Karjalan evakkoja ja hän oli esimerkki siitä, että karjalaisiakin on monenlaisia. Hänellekin kotiseudun menetys oli järkyttävä asia, mutta hän, niin kuin suurin osa evakoista, selviytyi siitä. Hän ei ymmärtänyt, miksi aika ajoin nousi ja edelleen nousee näitä hehkuttelijoita. Hän saattoi kysyä, että missä oli talvisodan henki silloin, kun evakkoja nimiteltiin toisen luokan mustalaisiksi.
Olen juuri lukenut Heidi Köngäksen romaanin Mirjami, joka kertoo talvisodan kotirintaman arjesta; tehtiin kyllä yhteisen asian hyväksi töitä, mutta arkitodellisuus oli raadollista ja toivottiin vain sodan loppuvan. Kun nykyhistorioitsija kirjoittaa talvisodan arjesta, voi kysyä, millä tietämyksellä, ymmärryksellä ja tarkoituksella hän kirjoittaa. Asioiden ”yleiskuva” saattaa olla se, minkä kulloinkin halutaan olevan yleiskuva, mutta tarkempi tutkimus ja uudet tulkinnat voivat tuoda siihen paljonkin säröjä. Näitä ”säröjäkin” on onneksi jo tutkittu. Edelleenkin on hyvin ristiriitaista käsitystä siitä, minkälainen yhteiskunta (psyko-sosiaalisesti ja poliittisesti) Suomi oli vuonna 1939.
Meillä historiaamme osataan nykyisin käsitellä ilman poliittisia tarkoitusperiä ja tällaisena toivoisi historiantutkimuksen myös pysyvän. Näin voisimme olla hyvänä esimerkkinä mm. naapurimme Venäjän historiantutkijoille – ja poliittisille päättäjille.
Erinomainen kommentti, kiitos Soili!
Onneksi viime vuosina on kirjoitettu paljon myös sodan ja kotirintaman arjesta, naisnäkökulmastakin. Aivan samoin on käynyt vuoden 1918 kansalaissodan muistojen kanssa. Fiktio menee tutkimuksen edellä!
Siinä mielessä aika parantaa…ja uudet sukupolvet aina välillä ottavat esiin uusiakin näkökulmia – taisteluhistorioita on ihan tarpeeksi ja kovasti haluaisin itse kuulla sellaisia vähemmän sankarillisia detaljeja rintamalta, joita isäni joskus (kun me lapset kovasti kinusimme!) kertoili lauantai-illan hämärässä, saunan jälkeen…
Öisinajattelija
Olen sekä Lehdon että Straniuksen kommenttien kanssa samaa mieltä. Olenkin päätynyt ajattelemaan, että meidän ei koskaan pitäisi muistella sotien alkamisia kuin suurina onnettomuuksina eikä koskaan juhlistaa niitä. Sen sijaan juhlikaamme sotien ja tappamisen loppumista.
Erityisesti meidän kannattaa muistaa, että meidän nykyiset rajamme ovat toimineen jo yli 3/4 vuosisadan. Se on pitkä aika meidän raukoilla rajoillamme. Siihen kannattaa olla tyytyväinen, ehkä jopa hieman ylpeäkin.