Loiste, Epäröintejä ja Villahousuhäpeä

Pandemian aikana lukeminen nousi Suomessa aivan uuteen arvoon. Suljetut kirjastot olivat monelle katastrofi, ainakin minulle – joskin ymmärsin toimenpiteen ja valmiuslain tarpeet aika hyvin. Lukemista onneksi piisasi, mutta uutuuksia kaipasi.

Juhannushelteillä on nyttemmin ollut joskus mukavampaa vetäytyä varjoon lukemaan kuin uiskennella ja loikoilla rannalla tai pyöräillä kuumaa asfalttia pitkin. Mutta enpä kesäsäästä jaksa valittaa, koska hellekausi on niin “lyhyt ja vähäluminen”, kuten isäpappa tapasi sanoa lisäten vielä: “Tarkenee jo yksillä villahousuilla”. Se oli Lapin tukkikämpillä ja pakkasmetsissä paleltuneen ja selkävammasta kärsineen isäni omintakeista huumoria.

Kevyttä (?) kesä- ja naiskirjallisuutta (?) miehille (?)

En tiedä onko “naiskirjallisuus”-termi enää korrekti, kun Suomessa on vähintäänkin yhtä paljon naisten kuin miestenkin kirjoittamia laatuteoksia. Viimeksi luin Essi Kummun fiktiivisen Loisteen, Pirkko Saision erikoisen kollaasikoosteen Epäröintejä, jonka alaotsikko kuuluu Tunnustuksia rakkaudesta, kirjoittamisesta ja esiintymisestä sekä Eira Mollbergin dokumenttiromaanin Villahousuhäpeä. Lainasin ne samantien uutuushyllystä heti kun Joensuun pääkirjasto avasi ovensa pandemian hellittäessä. Lainasin ne, koska olen aikaisemminkin lukenut jokaiselta tekijältä jo yhden tai useamman romaanin. Ja tykästynyt.

Essi Kummu kirjoittaa paljon naisten välisestä rakkaudesta, lesbosuhteen syttymisestä ja katoamisestakin. Kummun edellinen romaani Hyvästi pojat houkutti tarttumaan uuteenkin. Näin tekijä kuvaa Loisteessa suhteen hiipumista: “( ) elämme jo nyt aikaa, jona hän haluaa koskettaa puhelintaan ensimmäiseksi kun herää aamuisin ja viimeiseksi ennen kuin laitamme nukkumaan, olen siis mustasukkainen sille helvetin laitteelle, ja vaikka hän on vierelläni, kaipaan …”. Kummun kieli on aistillisen taidokasta ja mahtavan yksityiskohtaista naissuhteen ja arjen kuvauksissa.

Pirkko Saisio liikkuu sujuvasti aiheesta toiseen. Tarinat Siinä kaikki , Mies, joka rakastui Mashaan , Kosto ja rakkaus; Maria Aljohinan tapaus ja Donna Juanit jäivät päällimmäisinä mieleen. Saisio tekee Epäröintejä-teksteissään koko ajan paljon oletuksia ja kysymyksiä, katsoo asioita monelta kantilta. Tarinat ovat usein kuin pitkiä runoelmia eikä sillä, tapahtuuko jotakin oikeasti, ole mitään väliä, koska kirjailijan tarkkanäköisyys lumoaa lukijan kautta linjan. Esimerkiksi melko lailla dokumentaarinen Pussy Riot-tarina Maria Aljohinasta on yllätyksellinenkin, koska en niin tarkkaan Riot-kapinan jälkipuintia mediasta seurannut.

Eira Mollbergin Villahousuhäpeä on kirjana eri maata, korostetusti dokumenttiromaani tekijän oman elämän vaiheista ja erityisesti alkoholismista. Tartuin teokseen Mollbergin Vakuuslasten innoittamana. Molemmat teokset ovat karua luettavaa niin taitelijaperheen elämästä kuin ohjaajaisä Rauni Mollbergin roolista siinä tyrannimaisena perheenpäänä. Villahousuhäpeä on myös Eira Mollbergin oma selviytymistarina, joka koskettaa avoimuudellaan. Se on selkeää tunnustuskirjallisuutta siinä missä jo edesmenneen Teuvo Saavalaisen hurjat kirjat, joita aikoinani ahmin.

Eira Mollbergin dokumenttiromaanista selvisi myös se tosiasia, että olemme olleet samassa työpaikassa, tosin eri vuosikymmeninä – nimittäin Tervalammen hoitolaitoksessa. Eira oli siellä 2010-luvulla vertaistukiohjaajana eli “vertsinä”, minä sosiaalityöntekijänä eli ”sossuna” reilut parikymmentä vuotta aikaisemmin. Silloin sain pätevän tuntuman päihteiden väärinkäyttäjien, naistenkin elämään myös VVA:ssa (=Vailla vakinaista asuntoa) toimiessani Asukki-lehden päätoimittajana ja eläessäni poikani kanssa muutaman kuukauden Helsingin Pursimiehenkadun asuntolassa, “Nubiksessa”. Mollbergin tarina kertoo silti naisten hävetystä alkoholismista ja retkahduksista paljonkin uutta, mutta erityisesti minua miellyttivät otteet luostarielämästä Virossa ja päähenkilön havainnot arjesta Venäjällä.

Öisinajattelija