Siperian Jeesus
Venäjän viranomaiset pidättivät tiistaina 22.9.2020 Siperian Jeesuksen, 59-vuotiaan “Vissarion”-nimisenä tunnetun entisen poliisin, Sergei Toropin. Hän ei ole ihan kuka tahansa hurmosliikkeen johtaja eikä seuraajakunta aivan vähäpätöinen. Toropin perustama “Viimeisen Testamentin” kirkko keräsi 1990-luvun alusta alkaen reilut 3000 kannattajaa Siperian Krasnojarskin lähistölle perustettuun Aurinkoyhteisöön.
Lähipiiriin kuului noin 300 entusiastia, mutta ekologis-uskonnollista ehdottoman raitista elämänmuotoa on harrastanut kymmenkertainen määrä lähikyliin asettuneita kannattajia. He ovat olleet kasvissyöjiä, joiden siunattuun ravintoannokseen kuuluivat pääosin peruna, kaali, kurpitsa ja vilja. Alkoholin ja hiivatuotteiden ohella kahvikin taisi olla kiellettyä…
Saa nähdä miten Aurinkolahkon nyt käy kun Siperian Jeesus Vissarion ja hänen esikuntansa kuskattiin tutkintovankilaan Moskovaan. Kuihtuuko yhteisö? Vai lähteekö suosio uuteen nousuun? Maallepako kun ei ole mitään uutta Venäjän historiassa.
Viimeisen Testamentin lahkolaiset kuuluvat tavallaan siihen jatkumoon, mitä aikoinaan edustivat maalle vainoja pakoon lähteneet vanhauskoiset ortodoksit eli starovertsit. Kun tsaari Aleksei Mihailovits Romanov (n.1645-76) ryhtyi 1600-luvun lopulla muuttamaan uskontorituaaleja ja uudistamaan kirkkoa, vanhauskoisuuden tärkeimmiksi tukialueiksi tulivat pohjoiset syrjäiset alueet. Näitä olivat Pomore eli Vienanmeren rannikko, Arkangeli, Komi ja Laatokan Karjalakin
Erilaisia variaatioita “Takaisin luontoon”-idealle löytyi Neuvostoliitostakin, maan eri kulmille karkailevista toisinajattelijoista ja ideologisista pienyhteisöistä: vaikkapa Kaukasuksen / Mustanmeren hippikommuuneista. Laaja maa tarjosi hyvät mahdollisuudet kadota jäljettömiin, myös salaisen poliisin, KGB:n ulottumattomiin.
Kaupunki vs maaseutu Venäjällä
Venäjä on ollut 1800-luvun lopun teollistumisajoista maa, jossa kaupungit ovat kasvaneet alussa räjähdysmäisesti – samoin kaupungin ja maaseudun välinen ero. Vaikka maaorjuus kumottiin Aleksanteri II hallitessa, jo 1861, myös neuvostoajan talonpoika, kolhoosityöläinen oli lakisäääteisesti turpeeseen sidottu, alipalkattu ja kehnosti kohdeltu kansalainen. Nälkäkin välillä uhkasi miljoonia, esimerkkinä vaikka Ukrainan nälkäkuolemat 1930-luvun alussa. Muutto kaupunkiin oli silti monen propuskan päässä, byrokraattien mielivallan ja lahjusten armoilla. Vasta Stalinin kuoleman jälkeen ns. suojasään vuosina kolhoosilaisten tietty liikkumavapaus sallittiin: kaupungit ja erityisesti lähiöt alkoivat taas kasvaa hurjaa vauhtia.
Moskovan-Pietarin kaltaisten metropolien ja Krasnojarskin-Altain seutujen siperialaiskylien elämäntyyli, väestörakenne ja infrastruktuuri ovat yhä kuin yö ja päivä. Eron maaseutu vs. kaupunki huomaa helposti Venäjän Karjalassakin matkustava. Väestöennusteen mukaan maaltapako jatkuu Venäjällä siihen tahtiin, että maaseudun asukkaiden prosenttiosuus olisi 2025 enää noin 25 % maan kansalaisista ja 15 vuoden kuluttua maalla asuisi enää noin 30 miljoonaa ihmistä. Syitä on monia, esimerkiksi uusien tilastotietojen mukaan 67 % maaseudun asuntokannasta on surkeassa kunnossa, vain 63 % :lla talouksista on henkilökohtainen tietokone eikä 50% väestöstä pääse internettiin.
Sverdlovskin alueen fermeriliikkeen (fermeri=farmari=talonpoika) johtaja Aleksei Volozhanin toteaa mielipidekirjoituksessaan (Argumenty I fakty, nro 38 / 2020), että monesta kylästä puuttuu yhä “pyhä kolminaisuus”: tie, koulu ja sairaala. Ne ovat hänen mukaansa perusedellytys kehitykselle ja maalla viihtymiselle. Muuten maaltapako jatkuu. Vuosien 1995-2020 välisenä aikana maaseudun väki onkin vähentynyt noin 2, 5 miljoonalla ja se supistuu ennusteiden mukaan nykymenolla 15 vuodessa jopa 4,6 miljoonalla!
Maallemuutto koronaa pakoon
Ennen koronapandemiaa tehtyjen sosiologisten kyselyjen perusteella peräti 66 % venäläisistä haluaisi elää yksityisessä, omassa talossaan. Periaatteessahan se tarkoittaa maalla, pienemmissä asutuskeskuksissa tai esikaupungeissa asumista. Koronavuosi 2020 on jossakin määrin kiihdyttänyt maallemuuttoa, mutta uutta asennetta on ollut ilmassa aikaisemminkin, aina hieman uuden Venäjän taloustilanteen notkahduksista johtuen. Koronakesänä 2020 erittäin monet kynnelle kykenevät kaupunkilaiset pakenivat kuukausiksi datsoilleen tai sukulaisten luo maaseudulle. Viime kuukausina maan sisäinen turismi on kukoistanut aivan Suomen rajan tuntumassa, Venäjän Karjalassakin.
Argumenty I fakty -lehti kertoo uudessa syyskuun lopun numerossaan (38 / 2020) uusista maallemuuttajista (=”Novyje derevenskije”) monin esimerkein. Lehden toimituskunta ihmettelee artikkelissaan erityisesti koulutettujen nuorten parien intoa lähteä “hyvin varustetuista” kaupunkiasunnoista ja kerrostaloista takapajuiselle maaseudulle rankkaa maanviljelyä tai karjanhoitoa harjoittamaan.
Esimerkkinä on mm. nuori Julia Bodrova, joka saapui Tverin alueen ränsistyneeseen pikkukylään 20-vuotiaana harjoittelijaksi, opiskeltuaan maatalousakatemiassa ja Saksassakin. Vuosia sitten hän päätti harjoittelun jälkeen ryhtyä hoitamaan vuohilaumaa ja meni sitten paikallisiin naimisiin kohoten merkittäään asemaan karjanhoidossa. Insinööri-ekonomistipariskunta Aleksander ja Larisa Daragan ovat toinen esimerkki nuorista, jotka jättävät kaupunkilaiskiireet ja työuran taakseen päästäkseen lapsineen maaseudun rauhaan, nimenomaan ekologisista syistä: he haluavat tuottaa itse puhtaan ravintonsa ja säilyttää rauhallisen elämämnmuotonsa. Kummallakaan ei ollut minkäänlaista kokemusta maanviljelystä aikaisemmin, vain vihreä elämänkatsomus. Pietarilainen Sergei Dmitrijev valitsi maaseudun terveydellisistä syistä ja huomasi pian kuntoutuvansa ja pärjäävänsä puhtaassa ilmassa & luonnossa oikein hyvin sekä nauttivansa lasten opettamisesta syrjäseudulla enemmän kuin suurkaupungissa.
Kaikki haastateltavat eivät ole kuitenkaan viihtyneet maalla vuotta kauempaa. Taiteilija Nadja Artes palasi provinssista takaisin Pietariin, koska koki olonsa yksinäiseksi, “junan tuomaksi”. Hän ihmettelee puheenvuorossaan jäämistään yksin ja yhteisön ulkopuolelle, kyläläisten tylyä kohtelua, sisäsiittoista ylpeyttä. Ilmiö lienee kansainvälinen, suomalaisillekin tuttu.
Argumenty I fakty -lehden artikkelissa ei mainita sanallakaan uuden maallemuuton historiallista yhteyttä esimerkiksi 1800-luvun lopun “kansan pariin” ja maalle sivistystyöhön lähteneisiin “narodnikkeihin”. Narodnikkien arvomaailma nousee helposti mieleen kun haastatteluja lukee. Moni heistäkin palasi takaisin kaupunkeihin ja harvassa olivat kirjailija Anton Tsehovin kaltaiset entusiastit. Tsehov oikeasti viihtyi maalla ja myös harjoitti lääkäripraktiikkaansa kansan hyväksi ja usein ilmaiseksi vapaaehtoistyönä.
Öisinajattelija
Kiinnostavaa. Siperian Jeesuksesta ja yhteisöstä oli hienoja valokuvia ja videokin Tukholman photograafisessa museossa noin vuosi sitten. En tiedä kiersikö näyttely Suomeen. Näyttelyssä oli myös koko joukko muita Jeesuksia eri maanosista, joten hän ei ole yksin. Mikähän mahtoi olla pidätyksen syynä?
Niin, lehtitietojen mukaan Siperian Jeesusta & lähipiiriä epäillään yhteisön varojen väärinkäytöstä yms. petoksista. Vaikea mennä sanomaan vangitsemisen todellista syytä?!
MUTTA: Venäjällä on todellakin käynnissä pienimuotoinen ”ekologinen” maallemuutto ympäristötietoisten vihertävien nuorten ammattilaisten keskuudessa – tarkoituksena mm. agraaritietoisuuden ”vienti”, luomuviljely, kotimaisen ruokatuotannon laadun kohottaminen jne.
Olen kuullut asiasta myös venäl. tutuiltani Pietarista. Tiedä saitten , onko tämä vain muoti- tai korona-ilmiö ja laajeneeko oikeasti…
Öisinajattelija
Muotia vai koronailmiötä. Vaikka valtaosa venäläisistä haluaa kaupunkeihin ja nimenomaan suuriin kaupunkeihin, on myös kasvamassa kiinnostus maaseutuun. Entisen hitsarin joka kutsuu itseään uudeksi jeesukseksi ja joka asui melkoisen mukavasti mittavin alkoholivarastoin varustautuneena, on kuitenkin käsittääkseni erillinen ilmiö, joskaan ei ainutlaatuinen.
Oman havaintoni mukaan Venäjän maaseutua ei voi käsittää vertaamalla sitä Suomen vastaavaan, tiheästi asutusta euroopasta puhumattakaan. Johtuen maan valtavasta koosta ja sen kokolailla nuoresta asuttamishistoriasta. Osaltaan vaikuttaa myös erilainen historia ja kautta historian aina muutaman vuoden välein toistuneet nälänhädät, jotka tosiaankin päättyivät 30 luvun alkuun.
Erot maaseudun ja kiihkeärytmisen kaupunkielämän välillä ovat huomattavat ja ehkäpä juuri sitä kiihkeää, jopa paniikinomaista kaupunkielämää jotkut haluavat paeta.
Itse jakaisin tiiviin kaupunkiasutuksen lisäksi maaseudun ”lähimaaseutuun” joka on hyvien kulkuyhteyksien varrella ja jossa kesät asutaan ja joista voidaan jopa käydä päivittäin töissä kaupungeissa, sekä kaukaisempaan maaseutuun, joka on tosiaankin kaukana kaikesta. Tämä kaukaisempi koskematon maaseutu oletettavastikin houkuttelee ihmisiä jotka haluavat rakentaa omanlaisensa elämän. Elämän joka poikkeaa nykyisestä. Omanlaisensa elämän, sillä koetaan, ettei nykyistä voi muuttaa kokonaisuutena vaan on tyydyttävä luomaan oma pieni maailma.
Kiitos mietteistä, Tapio! Venäjän maaseutu on todella erilainen kuin meillä piskuisessa Suomessa. Esim. kun mennään vähänkin kauemmaksi syrjäiseen provinssikylään, sieltä puuttuu lähes kaikki se infrastruktuura, mikä meillä on ollut selviö jo vuosikymmeniä: ei kunnon tietä, ei koulua, ei sairaalaa eikä edes aitoa ”sekatavarakauppaa”, jossa olisi vähänkin laajempi valikoima vodkan, leivän, perunan, kaalin, tattarin, perusmakkaran tai harvojen purkitettujen kalasäilykkeiden lisäksi. Kauppana saattaa olla joku surkea koju, josta saa vain aivan välttämättömän…
Ellei ole fermeritaloutta, maatilkkua tai datsaa, elanto on hurjan niukkaa…ja Jos asukilla ei satu olemaan autoa (ja taitoa sen korjaamiseen), käsistään käteviä ystäviä, elämisen arki on melko hankalaa esim lasten kanssa. Hyvä yhteisö korvaa paljossa, mutta naapurikateus ja vihanpito voi lannistaa…
Monet venäläiset valitsevatkin juuri Tapion mainitseman LÄHIMAASEUDUN, josta pääsee vikkelästi isompaan keskukseen. Niinpä myös vihreää luontoa tarjoavat lähialueet kasvavat muuallakin kuin kammottavia kerrostalokomplekseja vilisevässä esikaupunkiympäristössä Moskovassa tai Pietarissa. Noissa betoni- ja nukkumalähiöissä elämä voi olla vielä paljon synkempää kuin cityn keskustassa, vaikka Pietarin Vasilinsaaren linjoilla tai Gorkin puiston maisemissa Moskovassa…
Öisinajattelija
Mitä yhteistä on Jeesuksella ja korona-viruksella?
Melkein kaikki siitä ovat kuulleet, juuri kukaan sitä ei ole nähnyt.
Sen sijaan viimeisen reilun puolen vuoden aikana on nähty ja kuultu monia puhuvia päitä, jotka ovat pitäneet koko mediaa seuraavan kansan ajantasalla korona-viruksesta.
Hs ja Yle etunenässä ja -kenossa.
Voi kuvitella sitä tyhjyyden tunnetta toimittajissa ja kaikenkarvaisissa asiantuntijoissa, poliitikkoja unohtamatta, jos ja kun koronavirus katoaisi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
Sama voi tietysti päteä kansalaisiinkin; niihin, jotka eivät ole muuttaneet maalle, vaan ovat jääneet taajamiin pyöriskelemään maskilärvisten metroissa ja marketeissa, ja imemään korvakäytäviinsä THL:n ja ministeritason evästykset puoli yhdeksän uutisista.
Hallitus ja eduskuntakin alkavat enenevissä määrin näyttää pellearmeijalta maskeineen.
Ameriikan ykköspelle Trumpponenkin on jo taipunut maskiin, mutta tyylilleen uskollisena valinnut väriksi maskuliinisen mustan, vaikka neekereistä paljoa perustakaan.
Putinista en suojainkuvia ole vielä havainnut. Niitä odotellessa.. Ai niin, se rokote.
Voiko kaupungissa kasvaneesta koskaan tulla maalaista, tai maalaisesta koskaan oikeaa kaupunkilaista? Epäilen.
Kumpaakin todennäköisimmin katsotaan viistoon; heinähattua kaupungissa, kaupunkilaista böndellä.
Kaupunkilaisella maalaiseen verrattuna on se etu puolellaan, että voisi muuttaa niin syvälle metsään, ettei naapureita olisi mailla halmeilla. Ja kaupassa voisi esittää vähäpuheista kylähullua,
ettei tulisi turhia kyselyitä.
Maalaisen kaupungissa on taas vaikeaa peittää alkuperäänsä, ellei ole harjoitellut peilin edessä cooleja ilmeitä ja turpansa pitämistä soukemmalla.
Silti voisi todeta, että mollemmilla on puolensa, kaupungilla ja maaseudulla.
Vaihdellen tarpeen ja tilanteen mukaan.
Jos haluaa oikein tuoretta kalaa, eikun väljemmille vesille maaseudun rauhaan kalastelemaan.
Toisaalta, jos menojalka jostain syystä vipattaisi, niin kaupungin valojen alla voisi nämä tarpeet tulla peremmin tyydytetyiksi. Sitten joskus korona-ajan jälkeen.
Mitä eroja on Jeesuksella ja korona-viruksella?
Jeesuksesta on jauhettu jo kolmannetta tuhannetta vuotta. Koronasta vielä vuottakaan. Jeesus herätti kuolleista. Koronakuolemat herättivät median.
Jeesus on tie, totuus ja elämä.
Korona on virus, totisuus ja kuolema.
Jeesus kaatoi rahanvaihtajien pöydät.
Korona kaatoi kylmää vettä pörssimeklarien myllyyn.
Jeesus ristiinnaulittiin.
Meidät naulittiin koronauutisten äärelle.
Siperian Jeesus?
Venäjä on suuri ja (mahtava). Kyllä sinne yhden Pakkasukon ja Putinin lisäksi mahtuu kepeesti yksi Jeesuskin, varsinkin kun maailmankuulu venäläinen Navalnyi sai sen verta taikajuomaa, että pääsi vierailemaan Saksanmaalle, ja kenties pysyvämminkin berliiniläiseksi kaasuputkilobbariksi asemoitumaan, mamma
Merkelin omaksi kullannupuksi.
Opettaako Siperia?
Vielä vähän maallemuutosta:
Pekka Sauri nimittäin kirjoittaa maaseudusta asiaa
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/pekka-saurin-kolumni-maalaisten-vahattely-saa-nyt-riittaa-nain-minusta-tuli-landepaukku/7929812#gs.gk15q6
Olen lähimain samaa mieltä…
Olen kotoisin maalta, Kannus-Parsiala-pikkukylästä, mutta opiskellut/elänyt/viettänyt ikävuoteni 20-40 Moskovassa-Pietarissa-Helsingissä.
Asuessani Hesassa vuosina 1978-1992 kuvittelin etten pienempään paikkaan ikinä muuta – Hesakin tuntui tuppukylältä Pietarin jälkeen,
kulttuurinälkä oli kova, erityisesti elokuvan ja musiikin, Venäjä-harrastusten ja sosiaalisen elämän suhteen!
Sitten muutimme maalaiskaupunkiin 1993. Päätös oli perheen yhteinen: kolmea nuorinta lastamme emme halunneet kasvattaa emmekä itsekään enää elää Itä-Helsingin slummeissa, elää ahtaasti, kiireessä ja tohinassa, aina riippuvaisina liikennevälineistä, ale-hinnoista ja melskaavista naapureista jne…
Työtä löytyi itärajalta. Pikkuinen Joensuu alkoi (kaikista puutteistaan huolimatta) pian miellyttää, rauhoittaa mieltä ja tuoda elämään luonnollista rytmiä
– myös luontoa, liikuntaa, metsää, sienestystä, marjastusta jne. Lapsetkin alkoivat kummasti viihtyä, kasvaa silmissä ja onnellistua! Oli tilaa hengittää, sanoisin.
Hommasin myös ensimmäisen autoni 1993. Se tuntui lapsiperheessä maaseudulla välttämättömältä (tästähän Saurikin puhuu maaseutua ylistäessään…)
Vuosina 2012-2016 asuin ja tein viimeisen ”työurani” Lieksassa ennen eläköitymistä. Se oli aitoa rauhoittumisen, lukemisen ja kirjoittamisen(kin) aikaa…,
jota kyllä varjosti sillonen riitaisa parisuhde ja siitä aiheutunut stressi. Muuten sain tosi ystäviä, pärjäsin ja viihdyin kuihtuvassa pikkukaupungissa, missä ei tapahtunut mitään, jokakesäistä Vaskiviikkoa lukuunottamatta…Pyöräily ja kuntosali sekä hiihto pitivät miehen kunnossa. Yksinäisyys ei enää pelottanut…
Autoa tarvitsin entistä vähemmän, enemmänkin vain mielikuvissa. Ihmettelin toki lieksalaisia, jotka tekivät kilometrin kauppareissunsakin autolla!
Päädyinkin sitten halvan kesäauton omistajaksi. Nykyisin ajelemme vaimon kanssa tuskin 5000 km touko-lokakuussa ja 550 euron RelluClio seisoo talvet.
Lieksassa aloin miettiä elämäni ”tarkoitusta”, ihmissuhteita, luontoa jne ja toteutumattomia haaveita terkemmin…Maailmankuva avartui.
Halusin KIRJOITTAA…enkä vain lehtijuttuja, tai opetella kankeaa tiedekirjoittamista, vaan aivan muuta, koska kuvittelin ernopaasilinnalaisittain, että sellainen elämä on eletty, mistä tarinoida!
Rakkaus toi minut takaisin Joensuuhun.
Nykyisin, mentaliteetiltani selkeästi pohjalaisena sovinistina (sanan paremmassa merkityksessä, väitän?!), viihdyn hyvin Joensuun tapaisessa pikkukaupungissa,
missä palvelut pelaavat, grynderit pilaavat maisemaa ja sisäpiiri juonittelee, mutta puisto, luonto, hiihtolatu, joen rantaviiva alkavat melkein ikkunani alta. Metsäkin on aivan lähellä.
Pekka Saurin maalaisromanttisesta puheenvuorosta voi innostua aidosti, mutta omalla kohdalla pikkukaupunki, luonnonläheisyys ja ihmisten vaatimaton elämänmuoto ja (usein kohtaamani) vilpittömyys ja rehellisyys antavat uskoa siitä, että tämä maalaiskaupunkilainen asuinpaikkani on minua varten. Pientä ihmistä varten!
Sanottakoon vielä: karjalaisuudellla tai itäsuomalaisuudella ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä!
Öisinajattelija
Yritetään nyt pysyä asiassa ja jätetään Hesari Ja Navalnyi muhimaan omiin liemiinsä.
Rajataan aihe käsittelemään auton tarvetta maaseudulla ja etenkin auton verotuskäytänteitä.
Auton kustannuksiin voitaisiin vaikuttaa nykyisiä verotuskäytäntöjä muuttamalla.
Oma pakuni on ollut jo vuosikaudet ainoastaan kevät-kesä-syksykäytössä siten, että jos tulee vähän pitempi tauko, jolloin autoa ei tarvitse, suoritan Traficomin sivuilla käytöstäpoiston.
Traficom lypsää kuitenkin heitäkin, jotka eivät tarvitsisi autoa kuin esim. kerran viikossa kauppareissua varten maaseudulla pitkien etäisyyksien vuoksi.
Traficomin minimiveloitus käyttöönotosta on 10 euroa + käytöstäpoistoilmoitus 5 euroa.
Eli minun tapauksessani maksan veroa 9:ltä päivältä, vaikka ottaisin auton käyttöön vain yhdeksi päiväksi. Vakuutusmaksut sentään menevät tasan käyttöpäivien mukaan.
Oikeudenmukaista olisi, että veroa maksettaisiin ainoastaan käyttöpäivien mukaan.
Esimerkkitapauksessa, jossa auto olisi käytössä päivän viikossa vuoden jaksolla, ei olisi hyötyä tehdä käytöstäpoistoa kuudeksi päiväksi viikottain. Käytännössä tällöin joutuisi maksamaan vuoden ajan täysimääräisesti verot ja vakuutukset.
Kaupassakäynnit pitäisi harventaa kahteen kertaan kuukaudessa, jotta säästöä syntyisi.
Jos verotus olisi vain käyttöpäiviltä, tarkottaisi se vuoden ajalta 2,5 euron käyttövero-/vakuutusmaksulla per päivä vuodessa 130:n euron summaa.
Vuoden yhtämittaisesti jatkuvalla verotuksella summa on 7-kertainen.
Verotusta pitäisi oikeudenmukaisuuden lisäksi muuttaa myös kannustamaan/palkitsemaan auton vähäisestä käytöstä.
Nykyisellä tietojenkäsittelyn automatisaatiolla ei luulisi olevan ongelma hoitaa asia jouhevasti.
Mutta pääasia näyttää olevan verojen kerryttäminen.
Sauri on käsittänyt landepaukkutermin väärin.
Ei landepaukuksi tulla viettämällä muutama kuukausi maaseudulla ja sitten palaamalla kotoisen raitiotiekirskunnan pariin.
Toisaalta voihan landepaukkuus olla myös mielentila.
Hei, ikävää jos juttu vaikutti avohakkuiden mainostamiselta. Sen tarkoitus on kertoa metsänhoitoyhdistyksen toiminnasta ja valottaa ihmisille, millä eri tavoilla metsää voi hoitaa – tai olla hoitamatta. Kuten https://pullahiiri.com MHY Roineen toiminnanjohtaja jutussakin toteaa, metsän voi antaa halutessaan antaa olla tai sitä voi suojella erilaisilla tavoilla.