Vietnam
Vietnamin sota kärjistyi viisikymmentä vuotta sitten – ja päättyi lopulta paljolti USA:n sodanvastaisten mielenosoitusten ja marssien sekä koko maailman rauhanliikkeen ansiosta. Vietnam oli monen historioitsijan ja myöhemmän kommentoijan mukaan ensimmäinen varsinainen “televisiosota”.
Totuus tuli julki kuvien ja filminpätkien kautta: sotilaiden ampumien siviilien ruumisröykkiöt Vietnamin maaseudulla tai napalmin polttama alaston pikkutyttö juoksemassa tietä pitkin muistetaan. Journalistit eivät sotaa ratkaisseet, mutta kuvilla oli merkityksensä siinä, että amerikkalainen virallinen tiedotus ei voinut loputtomasti valehdella “sankarillisista taisteluista” ja “avusta Vietnamin kansalle” . Kuvat ja raportit hätkähdyttivät koko maailmaa ja USA:n ja Naton operaatiot tuomittiin pian kaikkialla.
Sota oli 1960-luvulla laajentua supervaltojen taisteluksi. Ydinsotakin oli melkein yhtä lähellä kuin Kuuban kriisin aikana 1960-luvun alussa, mutta onneksi silloinen CCCP ja Kiina eivät sotajoukkoineen puuttuneet tilanteeseen, vaikka näyttävästi tukivatkin Pohjois-Vietnamia ja Vietkong-sissejä. Mielestäni rauhanliikkeen rooli oli kuitenkin lopulta ratkaiseva.
Ukraina
Jos Vietnamissa sodittiin meren takana, kaukana länsimaiden “sivistysvaltioista”, niin Ukrainan sota on lähellä europpalaisia. Se koskettaa meitä paljon enemmän kuin ne jatkuvat sodat (ja miljoonapakolaiset), joita on käyty viimeksi esimerkiksi Afrikassa ja Lähi-Idässä. Näin siksi, että putinilaisen Venäjän hyökkäys on aloittanut samalla “netti- ja somesodan”, joka on ennennäkemätön. Kehitys kehittyy, ihminen ei! Totuus tässäkin sodassa on kuollut ensin, lähinnä Venäjän propagandististen valeuutisten välittämänä. Tosin 2020-luvun alussa on hieman vaikeampi peitellä tapahtumien seurauksia ja uhreja kuin 1960-70-lukujen vaihteessa. Venäjän yrittämä yliote tiedotussodassa romahti hetkessä kun kuvatulva Ukrainan todellisesta tilanteesta tulvahti nettiin ja someen saavuttaen koko maailman.
Ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa, että totuus Ukrainan sodasta olisi mustavalkoinen tai sen syyt riippuvaisia yhden diktaattorin hulluuspuuskasta. Molemmin puolin rintamaa Ukrainassakin hyödynnetään joko Venäjän tai Naton harjoittamaa propagandaa ja suoranaisia valeuutisia. Suomessa ja somessa on syytä säilyttää järki, pysyä joskus kaukana netistä ja muustakin uutistulvasta, vaikka ydinsodan uhka on taas todellinen. Eikä se ainakaan vähene, jos USA:n tai Naton joukot nyt puuttuvat sotilaallisesti tapahtumiin. Ei se vähene myöskään laajentamalla sotilasliittoa tai lisäämällä asevarustelua pahimman kriisin hetkellä!
Voi vain toivoa, että diplomatia voittaa, aseet vielä vaikenevat ennen suurta pamausta ja rauhanliike tulee kasvamaan ja voimistumaan kaikkialla. Ennen muuta Venäjällä. Kuten tiedämme Venäjää ei voi aina järjellä selittää ja ymmärtää, mutta uskoa parempaan silti voi… Venäjällä on korkea koulutustaso, miljoonia tietoisia kansalais“toisinajattelijoita” ja vaikka sodanvastaisuus ei meille asti näy, se kytee piilossa. Venäläiset kyllä muistavat millaista sota on. Kansalaisten aktivismi ja muutos voi puhjeta äkkiäkin kuten tapahtumat 1980-90-luvun vaihteessa osoittivat.
ps. muuten olen sitä mieltä, että tunnetuista sodanvastaisista fiktiivisistä elokuvista lähimain parhaat on tehty USA:ssa ja Venäjällä. Niitä ovat tietenkin Coppolan Ilmestyskirja. Nyt ja Klimovin ohjaama Tule ja katso. No, ei saksalainen Peltirumpukaan huono filmi ole….
Öisinajattelija
Vaikka Venäjä syyllistyy nyt Ukrainassa sotarikoksiin, mitään synninpäästöä ei tule myöntää myöskään läntisten ”sivistysvaltioiden” toisessa maailmansodassa tekemiin, sotarikosta lähestyviin sotilasteknisiin operaatioihin, kuten Hampurin tai Dresdenin siviilien terroripommituksiin, siviilikohteiden Hiroshiman ja Nagasakin raakaan tuhoamiseen ja massiivisiin Yhdysvaltain pommitusoperaatioihin Vietnamissa ja Laosissa, joista siviilit joutuivat eniten kärsimään, sekä myrkynkylvö lentokoneista viidakon tuhoamiseksi sissien piileskelyn vaikeuttamiseksi, joka vammautti myös sivullisia ihmisiä ja oli myös suurimittainen ympäristörikos.
Unohtamatta Irakin sodan yli sataatuhatta siviiliuhria, joita USA:n armeijan kielellä sanotaan eufemistisesti ”oheisvahingoiksi.”
Paha riehuu nyt Putinin armeijan muodossa Ukrainassa, mutta jotta ei sorruttaisi liialliseen tekopyhyyteen, ei unohdeta omiakaan hirmutekoja, joita historian aikana on tullut tehtyä.
Joita ei toivottavasti tehdä lisää… Siksi yleismaailmallisen rauhanliikkeen nousu tuo toivoa. Olemme tällä pallolla keskenämme, ilmastonmuutos ja ekokriisi painaa päälle.
Näille ei superhienoilla aseilla ja armeijoilla mahdeta mitään.
Herra Öisinajattelija mainitsi Peltirumpu-elokuvan. Mielestäni paras kohtaus ko. elokuvassa oli se kun Oskar Matzerath sekoitti natsimarssin rummullaan valssia soittamalla.
Oli tosi hauskaa, kun johtavalla natsilla sappi paisui ilmalaivan kokoiseksi.
Paras ydinsodan vastainen elokuva on Stanley Kubrikin Tohtori Outolempi vuodelta 1964.
Pari vuotta sen jälkeen kun ydinsota oli oikeasti hyvin vähällä päästä valloilleen, tehtiin musta komedia jossa naurunalaiseksi joutuivat molempien ydinasevaltojen johtajat ja sotaherrat.
Komediaksi aika pelottava elokuva. Ovatkohan nykyiset paljon tuhovoimaisemmat pommit yhtä luotettavissa käsissä kuin elokuvan esittämien sankarien…
Aivan, ei pidä myöskään unohtaa neuvostopartisaanien tekemiä iskuja suomalaiskyliin jatkosodassa, neuvostosotilaiden suorittamia saksalaisnaisten raiskauksia toisen maailmansodan lopulla ja sen jälkeen, Neuvostoliiton kukistamia Itä-Berliinin ja Itä-Saksan sekä Unkarin kansannousuja 1950-luvulla ja Prahan kevättä Tsekkoslovakiassa 1968 eikä myöskään Neuvostoliiton hyökkäyssotaa Afganistanissa kymmenen vuoden ajan 1979-1989.
Aivan, koko ihmiskunta on syyllinen pahantekoon, vaikka on inhimillistä ajatella dualistisesti eli mustavalkoisesti: me olemme absoluuttisen hyviä, kun taas eräät toiset ovat absoluutisen pahoja.
Kirjailija F.M. Dostojevskin mukaan ihmiskunta on kollektiivisesti vastuullinen kaikesta pahanteosta mitä maailmassa tehdään:
”Kukin meistä on syyllinen kaikkien edessä, kaikkien puolesta ja kaiken puolesta.”
Kiitos kommenteista!
Sodan julmuuksia ei pidä unohtaa; niistä on Suomikin saanut osansa mikä hyvin täällä itärajalla muistetaan. Sari-Johannalle tiedoksi, että olen kirjoittanut aikanaan, olisiko 15 vuotta sitten? Voima-lehteen artikkelin venäläisten sotilaiden tuhansista”kostoraiskauksista” valloitetussa Berliinissä vuonna 1945. Siviileihin kohdistuneet julmuudet ovat nytkin Ukrainassa sodan karmeimpia asioita…ja samat ihmisten tekemät kamaluudet toistuvat vuosikymmenestä toiseen.
MUTTA: uskon vielä vahvasti siihen että rauhanliike nousee ja vaatimukset aseistariisunnasta ovat tulevaisuutta jos maapallomme ja sen ihmiset jatkossa säilyvät…
Öisinajattelija
Yhdysvallat oli ”kutitellut” Venäjää jo kauan, ennenkuin tämä suuri pamaus ryöpsähti käyntiin.
Tuli Bidenille kuin Manulle illallinen.
Kertarysäyksellä saatiin kaasuputki taputeltua ja asevienti vetämään, Venäjän talous polvilleen ja sen asevoimat tuhlaamaan resurssejaan veljeskansaansa vastaan, joka on varustettu amerikkalaisin asein.
Ja hyvin onkin aseistettu, kun venäläisten marssi Kiovaan ei sujunutkaan kuin kolmella pienellä elefantilla.
Ja suomalaisetkin saatiin uunotettua nato-uskovaisiksi.
Pahaa pelkään, että Putin on sen verran veemäinen sälli, että lännen puoleisesta hihasta voi tupsahdella vielä ikäviä yllätyksiä.
Niitä odotellessa kerrottakoon yksi mieleen jäänyt kohtaus elokuvasta ”Suuri pamaus”, jossa mieshenkilö soitteli sivustalla pianoa kahden henkilön käydessä keskustelua. Pianon vaiettua soittoniekan kannikoiden välistä alkoi purkautua luonnottoman pitkään jatkunut ryppynarun pärinä, jonka viimein päätyttyä pelimanni lysähti hengettömänä pianon päälle.
Kohtauksen opetus voisi olla se, että vaikka kuinka hienosti elämän koskettimia on tullut näpelöineeksi, niin aina voi tapahtua jotain niin odottamatonta, että loppuviimeksi ihmisestä syöpyy mieleen vain paha löyhkä ja kalsonkeihin imeytynyt rusehtava tahra.
Elokuvan La Grande Bouffe pianotuokio trumpettisäestyksellä löytyi juutuupista https://youtu.be/qXA59RxXvMI.
Muistikuvien yksityiskohdat eivät täysin täsmänneet, mutta yleistunnelma ja sen äänimaisema vangitsevat edelleen.
Muistan katsoneeni joskus myös Peltirummun, ja nyt kun sen katsoi uudemman kerran, ei siitä ollut jäänyt oikein mitään muistikuvia, vaikka siinäkin päristellään, hieman eri rekisterissä ja tyylilajissa.