
Aina hiihtoreissuille ja metsälenkeille laitan kaulaani huivin, joka on jäänyt minulle äitini tavaroiden ja vaatteiden mukana. Huivi on villasekoitetta ja lämmittää suloisesti kaulaa – usein tuuli on Helsingissä esimerkiksi Paloheinän pelloilla hiihtäessä kylmää, joskus miltei myrskyistä.
Äitiä ei enää ole, mutta kun laitan huivin kaulaani, ajattelen häntä – hän on ikään kuin mukanani reissussa. On tietenkin muitakin muistoja äidistä – hänen tapansa puhua, kirjeensä minulle Saksaan, hänen maalaamansa taulut ja paljon muuta.
Olen ajatellut ukrainalaisia, jotka ovat menettäneet kotinsa. Venäläiset ammukset ovat tuhonneet kaiken. Joissakin televisiokuvissa on näkynyt ihmisiä kerrostalojen raunioiden keskellä yrittämässä pelastaa jonkin muiston. Eräs mies löysi rojun seasta valokuva-albumin.
Ihmiset ovat menettäneet läheisensä, mutta myös kaikki rakkaat esineensä ja tavaransa, jotka kertovat menneistä muistoista. Kun sota joskus loppuu, kaikki on aloitettava tyhjästä, läheisimpiä ihmisiäkään ei ehkä ole enää hengissä – ei edes muistoesineitä heistä. Onnekkaat ovat päässeet pakoon ja saaneet toistaiseksi säilyttää läheisensä vielä hengissä.
Täydellinen tuhoamissota on käynnissä, moni menettää vielä henkensä.
Kuuntelin tänään presidentti Zelenskyin puheen Suomen eduskunnalle. Sanoma tuli varsin selväksi: Ukraina on jätetty taistelemaan Venäjää vastaan yksin. Rahaa, humanitaarista ja sotilaallista apua on annettu, mutta ei riittävästi. Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho sen kiteytti: Ukraina tarvitsee raskaampaa aseistusta. Ylen erikoistoimittaja Mika Mäkeläinen mainitsi kuin ohimennen: Euroopan Unioni on antanut Ukrainalle yli miljardin verran apua, mutta energiassa kyse on valtavista rahavirroista Venäjälle, satoja miljoonia, lähemmäs miljardi – päivässä.* Onko Euroopan Unioni pettänyt Ukrainan – sitä voi kysyä.
Saksa on ilmoittanut, että irtautuminen Venäjän kivihiilestä kestää neljä kuukautta, irtautuminen venäläisestä öljystä ja kaasusta varmaan pari vuotta. Ukrainalla ei ole aikaa odottaa. Ihmisiä kuolee joka päivä ja on ennustettu, että Mariupolin puolustus kestää enää päiviä. Tietenkin jokainen maa ajattelee nyt itseään, niin Suomikin. Tarkkaan me mietimme, mitä aseistusta ja varusteita me voimme luovuttaa Ukrainaan, etteivät omat varastomme tyhjene.
Ei Euroopassakaan demokratia ole täydellistä, se kenellä on rahaa, sillä on usein media hallussaan – ja valta. Ennen ajattelin, että joku diktaattori voisi pelastaa maapallon luonnonvarat ja ilmaston tuhoutumiselta. Mutta sellaista ”hyvää diktaattoria” ei ole – kaikki he tuhoavat niin paljon kuin pystyvät ja samalla kaapivat itselleen niin paljon kuin ehtivät. Demokratia on ainoa mahdollisuus.
Jos Eurooppa haluaa toimia omien ihanteidensa ja Euroopan Unionin peruskirjan mukaisesti, emme saa alistua – meidän taistelumme on auttaa Ukrainaa kaikin tavoin. Meidän taistelumme on epämukavuuden, mahdollisesti korkeampien hintojen sietäminen ja erityisesti vähävaraisten ja yksinäisten auttaminen.
*Yle Areena 8.4.2022: Yle Uutiset Erikoislähetys
Diktaattorit ovat kaikki samanlaisia, oli sitten kyseessä Hitler, Stalin, Al-Assad tai Putin: he ovat valmiita tuhoamaan ja tappamaan silmittömästi oman valtansa ja valloituksiensa takia, täysin tunnottomina ja valtansa sokaisemina.
Suvun sotahistoriasta tiedän, että isä oli vuoden -44 kesällä Mikkelissä koulutuskeskuksessa, josta oli tarkoitus 3 kuukauden koulutuksen jälkeen siirtyä rintamalle, mutta sota ehti loppua ennen tositoimiin joutumista.
Venäläisten suurhyökkäyksen alettua kaakosta oli kuulunut kuin etäistä ukkosen kumua ja maaperä oli tärissyt.
Mutta isän veli oli rintamalla osallistuen taisteluihin, ja eno, josta on valokuviakin rintamalta, joista yhdessäkään hän ei hymyile, vaikka muistan hänet iloisena ja huumorintajuisena kaverina. Eräässäkin kuvassa hän tuijottaa uhmakkaana ja synkkänä kameraan kypärä päässään ja konepistooli käsissään. Sota on vakava asia…
Åiti oli talvella -44 ystävättärensä kutsusta tullut kotiapulaiseksi Tuusulaan, nuorena 18- vuotiaana pohjoisen tyttönä. Hänellä oli kammottavia muistoja venäläisten talven -44 suurpommituksista, kun Helsingistä näkyi tulipalojen loimu pimeydestä ja pommien jytinä.
Hän kertoi myös miten äitinsä katseli huolestuneena aina kun kylän kirkkoherra ajeli polkupyörällään viemässä suruviestejään: kääntyykö meille tuomaan tietoa pojan kaatumisesta sodassa.
Voi kunpa Eurooppa saisi ratkoa erimielisyytensä keskenään, ilman ulkopuolisten sorkintaa..!