Risto Alapuron kirja Vallankumouksessa (Vastapaino 2021) on mitä ajankohtaisin. Siitä myöhemmin, Venäjästä aluksi.
Kun Venäjä on pelkkä kirosana ja uhkakuva, pitää palauttaa suhteellisuudentaju. On syytä muistaa, että Venäjälläkin on kapinoitu ja tsaareja syrjäytetty. Joskus liikkeellä ovat olleet miljoonaiset joukot. Aina ei ole pelko voittanut kun on ollut tarpeeksi kurjaa ja epäoikeudenmukaista. Opiskellakin Venäjän historiaa siis kannattaa ja kiinnittää huomio kiusatun kansan toistuviin protesteihin, vallankumoukselliseen mielialaan.
Venäläiset ovat siis kautta aikojen kapinoineet hallitsijoitaan vastaan. Myös palatsikeikaukset ovat olleet tavallisia jo vuosisatoja! Sitä ei pidä unohtaa. Otetaan esimerkiksi vaikka Lokakuu 1917, millä nimellä se nyt sitten kulkeekin ja vuosi 1991 eli Neuvostoliiton hajoaminen. Se ei ollut mikään lunnonvoima ja sattumanvarainen kehityskulku. Venäläiset, Venäjällä asuvat ja asuneet kansalaiset, monet etniset ryhmät ovat nousseet kapinaan aika ajoin, kun sorto on ylittänyt kipukynnyksen. Voi olla, että elämme juuri sellaisia aikoja: eivät venäläiset sotaa halua kuten ei mikään muukan kansa! Oikeasti.
En palaa kaukaiseen menneisyyteen, Stenka Razinin tai kumppaneiden talonpoikaissotiin, dekabristien kapinaan jne vaan ihan tuoreeseen historiaan. Jos Venäjällä itsevaltaisuus (samoderzhavie) ja ortodoksisuus eli jumalusko ( pravoslavie) ovatkin siivittäneet kehitystä ja pitäneet kremlinjohtoista valtiota usein otteessaan, niin ei pidä unohtaa maan toisenlaista kapinahistoriaa. Venäjää voi ymmärtää järjellä ja historiaa tutkimalla ja huomata, että ei monikansallinen maa ja sen kansa ole aina alistunut siihen julmaan sortoon, josta se on kyllä itsekin osansa saanut, ei vain toisia kiusannut maailmalla. Venäjä on itsessään kärsimysten kohde, mongolivalloituksista aina 1800-luvun loppuun kestäneeseen rankkaan maaorjuuteen: kuka voisi kuvitella vaikka ”ensi yön oikeutta”, mitä feodaaliherrat harjoittivat venäläisiin talonpoikais-orjanaisiin vielä 150 vuotta sitten! Aika oli yhtä kurjaa idässä kuin Amerikan orjuus vielä samoihin aikoihin.
Suomessa ei valitettavasti tunneta lainkaan Ukrainan tai Venäjän historiaa. Ukrainan historia tulee elämään nyt nousukautta, se on selvä, mutta ja ainakin Venäjän historia ja kielenkin opiskelu taitaa surkastua ja ryssittyä entisestään kun russofobia vallitsee yli koko maan median. Ukrainan sodan ja Putin-julmuuksien jälkeen!
Historiaa opetetaan kouluissa muutekin huonosti, maailmankartta ei ole ollenkaan suomalaisen nuoren hallinnassa, ja yhtä vähän muistetaan Suomen satavuotista, anteeksi maamme satojen vuosien kuulumista, Ruotsiin. Suomeahan ei ole ollut geopoliittisella kartalla olemassa muuten ennen kuin pieni niemimaa. Olemme siis vasta vuodesta 1917 olleet valtiota rakentava maa. Meillä ei ole mitään kunniakasta omaa historiaa eikä sitä gloriaa kannata nytkään rakentaa – hakkapeliittoja, Narvan maita ja Pultavaa muistellen. Suomi on nuori ja (nyt) kuten muutkin nousukkaat kovasti nationalismiin taipuva omahyväinen tasavalta, pieni tekijä Euroopan reunalla! Ei kannata pullistella, vaan sovitella ja rakentaa rauhaa kuten reunavaltioiden tehtävä olisi muutenkin. Ei Nato eikä liittoutuminen tee meistä suurta, ennemminkin pienen ja alistuvaisen suuntaan jos toiseen! Kun tuuli kääntyy, kääntyy myös perseily ja uuden pullistelun aika koittaa…
Alapuro Risto: Vallankumouksessa. Vastapaino 2021, 363s.)
Arvostamani sosiologi, Suomen syntyä ja Venäjää paljon tutkinut Risto Alapuro eli vallankumouksen keskiössä Moskovassa1990-1991, tarkkaili ja päivitti huomionsa, kun Neuvostoliitto hajosi ja maa mureni.
Vallankumouksessa, alaotsikkonsa mukainen Moskovan päiväkirjat on teos, joka sopisi Suomen kouluihin historian oheislukemistoksi. Siinä kerrotaan kuukausi kuukaudelta, sivu sivulta, tapaus tapaukselta se kehityskulku, mikä johti Neuvostoliiton lopulliseen hajoamiseen. Alapuro tekee viiltävää ja tarkkaa sosiologista pikahavainnointia kaduilla ja tuttavapiireissä, oli oikeaan aikaan oikealla paikalla silminnäkijänä, ammattilaisena. Muistan itsekin olleeni noina samoina vuosina jonkun kerran Moskovassa ja Pietarissa, lukeneeni lehtiä ja katsonneeni myös Moskovan television moninaisia keskusteluja ja dokumentteja, mutta Riston kuvaukset ja kirjamerkinnät ylittävät sanomalehtitotuuden kevyesti. Juuri se mukana olemisen kirjaaminen tekee kirjasta uskomattoman todistusvoimaisen.
En erittele tekstiä sen kummemmin, mutta päiväkirjamerkinnät todistavat vastaansanomattomasti esimerkiksi sen, että kaikessa anarkismissa, kaikessa erilaisuudessa, eri mielipiteiden ja mielenosoitusten kirjossa on nähtävissä ja koettavissa se, että venäläinen kansalaisaktivismi on ollut hurjaa 1990- luvun alussa ja se vaikutti merkittävästi Neuvostoliiton murrokseen, maan hajoamiseen ja niihin demokraattisiin uudistuksiin, jotka olivat ovella 1990-luvulla. Miten sitten kävi, se on toinen tarina.
Toinen tarina on sekin, mitä Ukrainan sota lopulta aiheuttaa venäläisessä yhteiskunnassa. Palaako kansalaisyhteiskunta, näemmekö uudenlaisen palatsikeikauksen vai vajoaako maa pitkään sekaannuksen aikaan ja itsevaltiaisen pysähtyneisyyden tilaan ja eristyksiin?
Öisinajattelija
 |
Virus-free. www.avast.com |
Toki sitä soisi, että Ukrainan sota lopulta aiheuttaisi jotain muutakin venäläisessä yhteiskunnassa, kuin että ’saavatpa sitten ne fasistinatsit ansionsa mukaan, ja kaadapa toinen votkaryyppy!’
Ei unohdeta Kronstadin laivastotukikohdan vuoden 1921 kapinaa, jolloin matruusit ja sotilaat nousivat kapinaan syyttäen bolsevikkejä vallankumouksen pettämisestä; työläisten ja talonpoikien vapauttamisen sijaan bolsevikit pystyttivät julman sortovallan, diktatuurin, vaikka he lupasivat työläisille ja talonpojille autonomiaa.
Kapinallisten vaatimuksia olivat mm. sananvapaus, monipuoluejärjestelmän salliminen, vapaat vaalit… Vapaa Venäjä.
Kapina murskattiin bolsevikkityyliin puna-armeijan avulla armottomasti raakaa väkivaltaa käyttäen, pääosa kapinallisista surmattiin, mutta osa pääsi pakenemaan Suomenlahden jään yli Suomeen, joista osa jäikin tänne eläen loppuelämänsä Suomessa.
Neuvostoliitossa diktaattorin aikana oli toisinajattelijoita ja kapinallisia, mutta heidät napattiin heti turvallisuuspoliisin ”erikoiskäsittelyn” alaiseksi, teloitettiin samantien kunhan syytetty ”tunnusti rikoksensa” tai vietiin vankileireille, jossa useimmat menehtyivät Stalinin ”tappotyöleireillä”. Tosin kuka tahansa syytön voitiin napata ja viedä, mutta kapinallinen puheissaan tai kirjoituksissaan vietiin valtion kyydillä samantien ja ehdottomasti…
Kun kaikki rohkeimmat, itsepäisimmät ja suorasanaisimmat oli viety, oli jäljellä vain tottelevaisimmat ja myöntyväisimmät.
Oli parasta olla hiljaa ja varovainen puheissaan, halveksittuja ilmiantajia ja urkkijoita oli kaikkialla.
Vain keittiön pöydän ääressä, luotetussa seurassa pystyi puhumaan turvallisesti, hiljaisesti kuiskien ja ottaa ryypyn votkaa lohdukseen.
Meillä on kyllä kunniakas historia vaikka lyhyt:
1.selvitiin sodista ylivoimaista vihollista vastaan,siviiliuhreja tuli tosi vähän. Väheksymättä yhtään uhria,melkein olemattomilla uhreilla sodan laajuuteen verratuna ja siihen mien paljon muissa sotivissa maissa oli.
2. Selvittin äärioikeiston ja vasemmiston vallankaapaus yrityksistä.
3. Luotiin raskaitten sotien,alueluvutusten,valtavan määrän evakkojen uudellen asutuksen jälkeen maailman johtava hyvinvointivaltio.
4. Kaikissa mittauksissa maailman onnelisin kansa
Mielestäni tasarvoisen hyvinvoitivalion (vaikka paljon on monella saralla parannetavaa) luominen on kunniakkain saavutus,suurin osa maailman kansoista saisi tästä ottaa oppia!!
Hyvinvointivaltiota olivat luomassa nimenomaan työväenpuolueet SDP ja SKDL
sekä Maalaisliitto, jonka riveistä lähtenyt presidentti Kekkonen oli itsekin hyvinvointivaltioajatuksen kannattaja. Kunniakas saavutus jota kyllä kannattaa arvostaa.
Porvaripuolueet, kokoomus äänekkäimpänä, vastustivat raivokkaasti hyvinvointivaltiota ja peruskoulua, jotka ovat osaltaan aikaansaaneet väestön turvallisuudentunteen ja tyytyväisyyden elämään. (”onnellisin”on väärä sana ilmaus tässä, ovatko kaikki muiden kansojen ihmiset onnettomia…)
Tämä kova tieteellinen fakta, tai ainakin siten suomalaiset siihen suhtautuvat, on saatu kyselytutkimuksella, jolla ihmisiltä kysyttiin: oletteko tuntenut itsenne tänään onnellisiksi? Ihmisten vastauksista laskettiin prosentit yhteen, ja näin saatiin tietää mikä kansa on maailman ”onnellisin” kansa!
Monet kilpailuyhteiskunnassa menestyneet oman elämänsä sankarit vain teeskentelevät olevansa onnellisia, kulissien ja naamioiden takana voi olla surua, pelkoa ja vihaa.
Totta,
meillä on kohtalaisen kunniakas historia (moneen muuhun maahan vrt), mutta kovin lyhyt. Esimerkiksi HYVIVOINTI-SUOMEN rakentaminen, vahva KANSALAISYHTEISKUNTA ovat vasta viime vuosikymmenten ilmiöitä.
Kun ajatellaan myös rankkoja epäkohtia, vuoden 1918 kansalaissodan uhreja ja vankileirejä, toisinajattelijoiden syrjäyttämistä monella tavalla ja vaikka Lapuan liikkeen terroriakin 1930-luvulla, kaikkea mitä suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut, niin siihen sataan vuoteen mahtuu monenlaista, mitä kannattaa myös muistaa.
Tänä päivänä vallitsee yksi totuus kerrallaan, esim. hyvinvointiyhteiskuntaa puretaan koko ajan, työttömyys on huippulukemissa, pätkätyöt satojen tuhansien arkea, veroparatiisit ja korruptio kukoistavat monissa yrityksissä, valtion hallinnassakin, vanhukset ja sairaat on jätetty suurelta osin heitteille, esim pandemian varjolla.
Suomessa ei ole tällä hetkellä pelkoa sellaisesta fyysisestä väkivallasta kuin totalitarismin maissa, agressiivista sotaa kuten itänaapurissamme, ei suurempaa vaaraa terrorismista edes. Tosin Nato-intoilu aiheuttanee yhtä sun toista, myös militarismia ja aseiden kalistelua rajoilla.
Uskonpa että muuan Vladimir Vladimirovits Kremlissä muistaa oman maansa historiasta esim Aleksanteri II ja Nikolai II kohtalon, ja varsin hyvin aikalaistensa Nikita Hrushtshevin ja Mihail Gorbatshovin syrjäyttämisen, suht verettömän palatsikeikauksen siis. Ja varmasti neuvostoimperiumin hajoamisen…
Saattaa hän bunkkerissaan näitäkin asioita mietiskellä…
Öisinajattelija
Monesti unohtuu että katkeran sisällissodan jälkeen kumminkin tehtiin merkittäviä uudistuksia LEX Kallio,jossa käytänössä jaettiin maata hävineille. Isoilta metsäfirmoilta (esim.Enso-Gutzeitilta) evättiin maanosto. Suomen luonnovarat jäi kansalaisille ei suurfirmoille. Säilytettiin se ehkä tärkein itsenäisyys eli taloudellinen itsenäisyys, Afrikan maista näemmä mitä on jos sitä ei ole. Sisällisota oli verinen väkilukuun nähden euroopan pahimpia….Mutta se oli lyhyt, yhteiskuntaa päästiin ja se myös rakenettiin nopeasti toimivaksi. Sen seurauksena kun ylivoimainen vihollinen hyökkäsi niin kansakunta oli riitävän yhtenäinen ja säilytti itsenäisyyden. Mikä ehkä tärkeäpääkin armeija pelasti suomen kansanmurhalta(talvisota) jos olisi hävitty jälki olis ollut todenäköisesti pahempaa kuin Puolassa.
Toivottovasti Öisinajattelija on oikeassa Vladimirin kohtalosta…
.., mutta poliittiset vapaudet saatin vasta Pariisin rauhansopimuksessa 2. maailmansodan jälkeen…
Mutta poliittiset vapaudet ja ihmisoikeudet voidaan helposti viedä kriisitilanteessa poikkeustilan aikana. Joidenkin ihmisoikeuksia ei kunnioiteta nykyisinkään maailman johtavassa ihmisoikeusvaltiossa Suomessa.
Siksi ihmisoikeuksia ja oikeusvaltiota on kunnioitettava silloinkin, vaikka eräät poliitikot halveksivatkin niitä, kuten Timo Soini, jonka mukaan oikeusvaltiota ei voi syödä…