Kävin pääkaupungissa, lastenlapsia laskemassa. Kokoonnuimme 13-hengen joukolla helsinkiläisten “olohuoneen” eli Oodin yläkerrassa, jossa on tilaa vaikka peuhata ja oleilla vapaasti (Kirjojahan Oodissa ei juuri ole, häiritsemässä nykyihmistä!) Siinä sivussa oli aikaa piipahtaa Kiasman ARS 22 – Eläviä kohtaamisia -näyttelyssä ja myös Amos Rexin Maanalassa. Huhtikuun 2022 puolivälin aurinko paistoi ja koko kaupunkikeskustan täyttävät kammottavan rumat terassit avautuivat hiljalleen.
Muistelin 1980-luvun katukuvaa, paljon ennen Kiasmaa ja Amos Rexiä. Oma asunnottomuus ja Vailla vakinaista asuntoa ry:n perustamiskuviot sekä koditon elämäntilanteeni 1980-luvun lopun Helsingissä Pursimiehenkadun asuntolassa palasi yllättäen mieleeni.
Tehching Hsieh ja vuoden performanssi asunnottomana
Kiasman näyttelyssä oli esillä muun muassa Tehching Hsieh-nimisen (s. 1950) performanssitaiteilijan valokuvateos New Yorkin kaduilta, asunnottomuus ja katu 1980-81. Sitä eivät ole muoti-, taide ja päälehtien joskus nirppanokkaiset taidekriitikot kommentoineet.
Tehching Hsieh tuli Taiwanista Amerikkaan ja eli siellä ensin melkein 15 vuotta 1974-88 paperittomana ja laittomana maahanmuuttajana. Hänestä kehittyi noina vuosina kantapään kautta melkoinen asunnottomuuden asiantuntija. Se näkyy valokuvista kootussa dokumentissa No Sleep for a Year 1980-81, joka on ensimmäisiä koosteita alan asiantuntijalta, kodittomuudesta New Yorkissa – ja samalla yhden vuoden performanssi ja muotokuva taiteilijasta itsestään.
Korutonta kertomaa, käypääkä katsomassa jos asunnottomuus vaivaa itseä tai läheisiä ja jos kukkaro suo. Kiasmassa ja Amos Rexissä lippujen hinnat verottavat köyhää kävijää. Onneksi Oodiin pääsee suojaan sateita ja pakkasia vaikka ilmaiseksi. Miksi muuten asunnottomille tai pakolaisille ei ole museoihin tai näyttelyihin alennushintoja? Kysynpä vain!
Ks. myös: https://www.tehchinghsieh.net/
ARS22 – sekalainen, mutta puhutteleva Kiasma
Keskeinen Kiasma on taas yleisölle avoin. Kymmenes ARS 22 puhuttelee näyttelyvierasta jopa kolmessa kerroksessaan. Mukana on elämän laitapuolta kiitettävästi, sorrettuja ja solvattuja ja marginaalistakin taidetta joka makuun: 55 taiteilijaa, 26 maata – tosin paljon menneiden vuosikymmenten töitäkin. Kantaa otetaan myös suomalaisvoimin. Luontokuvauksen pioneerin Kimmo Kaivannon lumpeet eli lähes 50 vuoden takainen teos Kun meri kuolee puhuttelee yhä kuten monet seksuaalisuuteen ja vähemmistöihin keskittyvät installaatiot , performanssit, videotyöt tai sekatekniikan koosteet. Esimerkkinä vaikka Anni Puolakan nerokas Oestrus & Sydämestä -”hevospari”, jonka yhteydessä varoitetaan kiiman ja seksin tai synnytyskokemusten suhteen herkkänahkaisia (aivan turhaan, näinä sotaisina aikoina!). Myös Joel Slotten nuorekas modernismi näkyy lähes valokuvamaisissa kaveri-muotokuvissa, joissa rokki elää kuin monella tavalla puhuttelevien kuvien takana…
Ulkomaisten taiteilijoiden nimilista on pitkä: Marina Abramovic, Francis Bacon, Jimmie Durham, Donna Huanca, Alex Katz, Grada Kilomba, Danute Kvietkeviciute, Joar Nango, Tuan Nguyen, Amanda Pina, Slavs and Tatars… Pää menee pyörälle salista toiseen vaeltaessa ja videoita tiiraillessa. Välillä kuvat ja performanssit vilisevät tai pysäyttävät, äänimaailma jopa särähtää muuten hiljaisessa museossa, jossa ei suurempaa tungosta tai mekkalaa muuten havaitse…, vielä?
(Näyttely on avoinna 16.10.2022 saakka).
Slavs and Tatars
“Slaavit ja tataarit” on ajan hermolla liikkuva taidekollektiivi, joka esittäytyy näyttelyin ja performanssein, jotka sijoittuvat “itään entisestä Berliinin muurista ja länteen Kiinan muurista”. Mieleen tulee Kiasmassa joko parodiaa tai sitten taiteellinen kannanotto, yhdistelmä lentävine mattoineen ja itämaisittain koristeellisine kuvineen; ne suuntautuvat ymmärtämään “Euraasian maailmaa”, lisäämään humanismia ja esittelemään itäistä erilaisuutta ja samalla kokeilevaa modernia samankaltaisuutta pallollamme.
Kaikkitietävä Wikipedia kertoo: “Slavs and Tatars is an art collective and a faction of polemics and intimacies devoted to an area east of the former Berlin Wall and west of the Great Wall of China known as Eurasia. Founded in 2006 as a collaboration between artists and designers Payam Sharifi and Kasia Korczak, the group’s work is centered on three activities: exhibitions, books and lecture performances “.
MAANALA – matka maan alle: Amos Rex
Amos Rexin Maanala-näyttelyyn (“Luolateokset” esillä 21.8.2022 saakka) osallistuu 60 kansainvälistä kokenutta ja nuorempaa tekijää – maalauksin, veistoksin ja videoin. Matka maan alle alkaa mineraalien ja lohkareitten esittelyllä, lasivitriineillä ja laajenee luolamaisiin kuviin ja maanalaisten Minotaurus-taruhirviöiden maailmaan, mytologiaan. “Luolamaalauksia” saa tehdä taidepajassa vierailija itsekin. Näin hän voi palata ihmiskunnan tai ihmisapinan alkukotiin, luolan suojaan mietiskelemään. Samalla voi pohtia sitäkin, mitä kaikkea olemme tehneet maapallon sisäisiä resursseja hyödyntäessämme…tai riistäessämme ja tuhlatessamme elintilaamme jalkojemme allakin (?).
Maanala-esite on taiten tehty ja houkuttelevan runollinen. Voisi uskoa että aina uteliaat lapsetkin viihtyvät eri osastoilla, ainakin “Liisan seikkailut ihmemaassa”-satutarinaa kuunnelleet tai lukeneet. Eri osastot on nimetty seuraavasti: Geologia, Mytologiat, Alas kaninkoloon, Ihmisen jälki. Otsikot kertovat olennaisen.
Odessan katakombit 1977
Amos Rexissä palasin ajatuksissani yhtäkkiä vuoteen 1977 ja Odessaan, kuukauden mittaiseen syksyiseen lomamatkaan ex-vaimoni kanssa. Oi Odessa ja Deribasovskaja! Sergei Eisenstein ja Potemkinin portaat ja Odessan kuuluisat katakombit! Totta, Odessan alla on tunneleita, katakombeja satoja ellei tuhansia kilometrejä, jo Katariina Suuren aloittaman kaivos-louhintatoiminnan jäljiltä 1700-luvun lopulta. Jotkut tunnelit olivat niin matalia, että joutui melkein ryömimään. Neuvostoajan Odessassa katakombit olivat turistinähtävyys, sillä ne olivat neuvostopartisaanien linnake ja tukikohta kun Hitlerin saksalaiset miehittivät kaupunkia II maailmansodan aikana, 1940-luvun alussa. Rikollisten, asunnottomien ja jengien piilopaikkana katakombit ovat tulleet sittemmin kuuluisiksi myös 2000-luvulla.
Oi Odessa! Tuleekohan katakombeista nyt sitten turvapaikka (tai jo katakombi-termin mukainen hautapaikka?) ja väestönsuoja kun Putinin venäläiset pommittavat lähes täysin venäjänkielistä Odessaa tänään, 80 vuotta myöhemmin…Ukrainan sodan kiivaimpina hetkinä, keväällä 2022 (?).
Ks. myös: https://fammomatkalla.blog/2019/11/03/odessan-katakombit/
Öisinajattelija
Aina jaksan ihmetellä Öisinajattelijan kulttuuririentoja ja taide-elämyskokemuksia. Jumangekka, miten joku jaksaa..
Kepeänä pässinsiltana voin tuoda oman muistoni ARS-vuonnajotainnäyttelystä, johon minut tilattiin korjaamaan tanskalaistaiteilijan teoksen keskiössä ollut pesukone, jonka oli tarkoitus kierrättää letkuissa ihmisen eritteitä, muistaakseni siemennestettä ja verta. Taideteos oli joutunut häiriötilaan, eli kierto oli jostain syystä lakannut. Syy löytyi poistopumpusta, joka muistikuvani mukaan oli joissain pesukoneissa yleisesti käytössä ollut pilipalipumppu, joka oli tehnyt tenän normaalia paksumman nesteen virratessa sen siipirattaan kautta. Onneksi mukana oli oikea varaosa, joten taideteos saatiin taas käyntiin.
Tämä taitaa olla ainoa taidenäyttely, jossa olen käynyt. Enkä maksanut sisäänpääsystä mitään, vaan veloitin käynnistä. Oi niitä aikoja..
Tein hiljakkoin päätöksen, että nyt saa sotatarinat jäädä vähäksi aikaa tauolle. Ja Nato-sössötys.
Jotenkin ei vaan jaksa tuota HS:n hetki hetkeltä hössötystä, natonapotuksella ryyditettynä.
Ai Odessaa pommitetaan nyt? Voi herra tähe!
Näin tää homma etenee..
Kun blogissa oli mainittu sekä rokki, että taide, niin amerikkalaisessa omistuksessa olevalta juutuup-kanavalta löytyy klippi https://youtu.be/ldJKGb8rebU, jossa monet entiset ja nykyiset valtionpäämiehet avautuvat, esitellen itsensä musiikillisesti, amerikkalais-, englantilais- ja irlantilaissävelin. Koska Amerikansome on lasten puolesta venäläisten ohjusten lisäksi, niin video on leimattu K-18, vaikka kaikki siihen upotettu materiaali on blokattu vapaasti netistä.Mukana myös Putin, josta tehdyn amerikkalaisen dokumentin katselin Areenasta.
Olivat löytäneet kaikki ilkeimmän näköiset otokset herrasta, mutta kaiketi aika veemäinen ukkeli onkin, jolle ryppyilyä olisi kannattanut, ja kannattaa miettiä ainakin kahdesti.
Katsotaan, mihin asti oma Ukraina/ Nato-paasto kestää. Toivottavasti ei pääty yleiseen, keskipäivän testistä poikkeavaan hälytyssireenin ujellukseen.
Kiitos Motto Hed, thanks, spasibo, danke!
Ilahdutit ja ilostutit kommentillasi öistä valvomistani näin pääsiäisenä. Useiden juttujesi tajunnanvirtaa on ollut miellyttävä lukea vuosien varrella.
Muutenkin olen ylpeä siitä, että vaatimaton blogiverryttely-kirjoittelemiseni on harvoin aiheuttanut mitään öykkäröintiä tai huutelua puskista näillä palstoilla.
Mitä tulee Ukrainan sotaan, putinismiin jne, kannattaa todella pitää some- ja mediataukoja välillä. Oman mielenrauhani olen saavuttanut viimeksi LUONNOSSA, Joensuun Mehtimäen hiihtoladulla pari päivää sitten. Kunhan jäät lähtevät ja pyörätiet kuivuvat, harrastusskaala taas laajenee – jos elinpäiviä ja kuntoa piisaa. Ainakin toistaiseksi hyvin vähillä lääkkeillä on pärjätty eli isäukkoni Onni Taavetin sanoin: ”Kumpa saisi terveenä kuolla ja tähän ominkäsin veistämääni sänkyyn!”.
Hänen toiveensa toteutui ainakin sängyn osalta, vaikka reumatismi runnoi Lapin mesäkämpillä viottunutta selkää aika ajoin…
Öisinajattelja
Kiitos kiitoksista, tylsyyttä täytyy välillä purkaa kirjoitteluun. Hyvä, jos lukija ei tylsisty.
Liikunta, ja yleensäkin liikkeessä pysyminen vaikka jonkun puuhastelun merkeissä on hyvä lääke aika ajoin päälle pukkaavaan tarkoituksettomuuden tunteeseen, joka saattaa joillakin voimistua ikävuosien karttuessa.
Täällä etelän metsissä on latu-urat vielä näkyvissä, mutta hiihtoon jo kelvottomat. Talvilenkkareille on tässä vaiheessa käyttöä. Kunhan saavat siivottua noi paksut hiekkakerrokset kevyen liikenteen väyliltä, niin voi koittaa vähän ohutrenkaisempaakin fillaria ilman, että tarvii pelätä rengasrikkoa. Puhumattakaan, että joutuisi hengittämään katupölyä.
Jäiden lähtö tarkoittaa joidenkin osalta paatin viemistä vesille.
Oma pienehkö perinteinen soutu-/purjevene, joka valmistui veistäjältä -19 loppukesästä, vaatii pientä paikkailua, jotta veistäjän tekemästä kiposta saa vesikelpoisen, ja että sen voi jättää veteen satamapeitteen suojaan, ilman että se puoliksi uppoaa, kuten teki syksyllä -20. Tästä puuveneestä ja kaikista siihen liittyvistä kommervenkeista saisi hyvinkin pitkän novellin ainekset, joten ei siitä sen enempää. Kuluttajariitalautakunnan päätöstä odotellessa.
Soutaminen on kyllä mukavaa, kunnon puuveneellä varsinkin. Ja kalastus siinä ohessa.
————–
Myös oman isäukkoni toive oli saada kuolla kotonaan. Kohtalo oli päättänyt toisin. Loppuvaiheen tihentyneet sairaalakäynnit päätyivät lopulta sinne sairaalan sänkyyn, jossa hän oli ns. nukkunut rauhallisesti pois tästä maailmasta, kuluvan vuoden alussa.
Faijakin tykkäsi kirjoittaa, ja ehtikin muutaman kymmenen sivua elämänkertaansa näpytellä vanhan ihmisen yksisormijärjestelmällä.
Ensimmäiset vuodet on kuvailtu Kainuun murteella (omien sanojensa mukaan ainakin pyritty, koska Kajaani jäi taakse jo nuorena miehenä).
”Aamusta iltaan” elämänkerta ei ehtinyt aamupäivää pidemmälle, deadline tuli vastaan.
Tätä ennen hän oli kirjoittanut poliittisia muisteluitaan, joita itse en ole lukenut, koska politikoinnin kiemurat eivät itseäni hirveän paljon kiinnosta.
Ja kotona tätä politiikkaa saattoi kuulla vaikka sängyn pohjalle, jos jotain sukua tai muuta porukkaa sattui olemaan yömyöhään kylässä ja pullot pöydässä.
Poliittinen ura alkoi tiettävästi 60-luvulla, jolloin faija valittiin Kaapelitehtaan pääluottamusmieheksi. Ja siitä tie vei edelleen Metalliliittoon, josta sitten jättäytyi ”aikaistetulle eläkkeelle” turhauduttuaan liiton pelikuvioihin.
Ehkä nuorin broidi, jolla on eri äiti, on saanut jotain verenperintöä faijalta politiikkaan, koska joitakin virityksiä on sillä saralla menossa.
Kieltämättä hetki, jossa kumpikaan vanhemmista ei ole enää elossa, on eräänlainen vedenjakaja omassa elämässä. Viimeistään siinä vaiheessa tajuaa olevansa seuraavana jonossa. Siinä voi miettiä, mihinkähän tässä vielä ryhtyisi, vai ryhtyisikö mihinkään. Eksistentiaalinen pohdinta.
Palatakseni vielä taiteeseen, narrien jumalaiseen lahjaan, on pakko korjata edellisen kirjoitukseni virheellinen väite. Olen ollut taidenäyttelyssä kahdesti.
Ensimmäisellä kerralla sain kutsun Galerie Forsblomiin Bulevardille. Oli lauantai, ja he halusivat saada yhden tauluja valaisemaan tarkoitetun valaisinkiskon taas toimintaan, joka jostain syystä oli mennyt pimeäksi.
Taisi olla sulake:
Taulut saivat jälleen valoa, mutta minulta jäivät rahat saamatta. Ulosottokin oli voimaton.. Forsblomilla taitaa tänäkin päivänä mennä ihan mukavasti. Taitava ukko kätkemään varansa.
Kaksi käyntiä taidenäyttelyssä, molemmista jäi ikimuistoinen kokemus.
Päinvastaisista syistä kylläkin. Yhtäkaikki, taide vaikuttaa.
Toisaalta, mitä meille taviksille on tapahtunut, ja mitä olemme sanoneet tai kirjoittaneet, ei ole sadan vuoden päästä mitään merkitystä. Kukaan ei tiedä meidän olleen olemassakaan. Tavallaan lohdullista.