Liikunnan sosiologiaa

Huippu- ja kilpaurheilu dominoi liikuntakulttuuria tehokkaasti. Urheilutoimittajia on töissä monessa isommassa lehdessä ja kaikilla kanavilla muualla mediassa pilvin pimein. SM- ja MM-kisat sekä Olympialaiset näkyvät ja kuuluvat kansalaisten arkipäivässä ehkä kohtuuttomastikin sotauutisten rinnalla. Huippu-urheilulla on vahva, tervettä kansallistunnetta mutta myös rasistista kiihkonationalismiakin innoittava voima.

Tavallisten ihmisten liikunta jää usein syrjään kun journalismi painottuu huippuihin ja menestyjiin, mutta onneksi sitäkin tutkitaan yhä enemmän. Huolena on lasten ja nuorten vähenevä liikkuminen eikä aiheetta. Jos joka toinen 7-vuotias lapsi harrastaa vielä nykyisinkin liikuntaa miltei tunnin päivässä niin samanverran liikkuu enää joka viides 15-vuotias murrosikäinen poika ja vain joka seitsemäs 15-vuotias tyttö. Tämän tilaston esittää kirjassaan Jyväskylän yliopiston  professori Hannu Itkonen, vastikään eläköitynyt tunnettu liikuntasosiologi.

Liikuntasosiologin monet kentät

Itkonen, Hannu. Liikkumisen sosiologia. Vastapaino 2021, 192 s.

Hannu Itkonen on tehnyt pitkän uran liikuntatutkijana sekä Joensuun Karjalan tutkimuslaitoksella että Jyväskylän yliopistossa. Hän on entinen aktiiviurheilija, jonka väitöskirja Kenttien kutsu käsitteli liikunnan suurta murrosta ja herätti paljon huomiota 25 vuotta sitten. Olen seurannut läheltä Itkosen uraa tutkijana ja lukenut monet hänen artikkelinsa ja tutkimuksensa. Hän yhdistää liikunnan tehokkaasti yhteiskunnallisiin ilmiöihin, sosiologian kenttään ja liikkuu mediassakin todella monipuolisesti kirjoittajana, aktiivina kansalaistoimijana ja kommentoijana.

Liikkumisen sosiologia on kansainvälisestikin tunnetun Itkosen viimeisin teos, eräänlainen yhteenveto, mutta myös tietynlainen irtiotto pelkästä ”liikunta”-käsitteestä: ihminen kun liikkuu monilla kentillä ja periaatteessa monipuolisestikin elämänsä aikana. Lapsena luonnostaan, vanhuksena mahdollisuuksiensa ja terveydentilansa puitteissa. Liikkuminen on sitä fyysistä aktiivisuutta, jota tarvitsemme pysyäksemme ihmisenä kokonaisvaltaisesti, ajattelevana, mahdollisimman terveenä ja toimintakykyisenä. Tämä tiedostetaan laajalti ja myös tutkimuksella vahvistetaan. Liikkuminen ei ole pelkkää urheilua tai edes tietoista liikuntaharrastusta. Onko se sitten vähenemässä ja hiipumassa kun elämän helpottamiseksi keksitään ja tuotetaan koko ajan uusia välineitä, jotka usein edistävät myös ”liikkumattomuutta”? Osittain asia on näin, mutta Itkonen osoittaa myös sen, että laajaa liikkumisharrastusta voidaan edistää monin tavoin julkisella lainsäädännöllä, kampanjoilla ja konkreettisilla toimenpiteillä.

Liikkumisen sosiologia alkaa liikuntasosiologian käsitteestä, joka on ollut käytössä jo sata vuotta ja laajenee Hannu Itkosen teoksessa historian kautta sen asemaan nyky-yhteiskunnassa. Aluksi tekijä katsoo aihettaan historiallisesti ”sosiologisin silmälasein”, mutta on koko ajan kiinni yhteiskunnallisissa ilmiöissä, muun muassa siinä, miten raskaat työt ovat vähentyneet ja harrastukset laajentuneet ruumiinkulttuurin puolelle. Itkonen on hyvinkin suvaitsevainen kaikkia liikunta-liikkumismuotoja kohtaan ja osoittaa siten laaja-alaisuutensa.

Suuri osa kirjasta käsittelee liikkumista seuratoiminnan ja nuorisokulttuurin kautta, liikuntapolitiikkaa, ruumiillisuutta, liikuntatilojen monipuolistumista ja lopulta myös tulevaisuuden haasteita. Yhteiskunnallista näkemystä Itkonen tuottaa monessa yhteydessä. Eriarvoistuminen, syrjäytyminen ja ilmastonmuutos näkyvät liikuntakulttuurissakin: politiikka, erilaiset arvot ja arvostukset sekä muoti-ilmiöt ja markkinat vaikuttavat. Maksulliset harrastukset ja koululiikunnan vähyys saavat ansaittua kritiikkiä. Samoin vapaaehtoisen kansalaistoiminnan hiipuminen ja sen vähäinen arvostus. On miellyttävää lukea tekstiä, joka ei kikkaile teorioilla liikaa, vaan selvästi popularisoi aihetta, jonka Itkonen hallitsee suvereenisti.

Liikkumattomien yhteiskunta: sähköpotkulaudat?

En malta olla ottamatta kantaa myös liikkumattomuuden lisääntymiseen, pelkkään ”peli-istumiseen”, hurmoshenkiseen penkkiurheiluun tai ”liikkumattomaan” siirtymiseen paikasta toiseen. Olisi korkea aika ottaa käytäntöön monet Hannu Itkosen esittämät suositukset liikkumisen lisäämiseksi ja kansalaisten aktivoimiseksi istujista ja pelkistä katsojista osallistujiksi jo varhaiskavatuksen, seuratoiminnan ja koululiikunnan keinoin. Tasa-arvoa unohtamatta, markkinameininkiä välttäen.

Eikö olisi aika julkisin toimin ja lainsäädännön keinoin pyrkiä estämään ensinnäkin yhä jatkuva yksityisautoilun ylivalta liikennekulttuurissa? Myös sellainen ilmiö kuin kaupunkikulttuurissa nyt leviävä sähköpotkulautavillitys suosii laiskaa liikkujaa ja turhakkeiden markkinoita. Polkupyörä ja ja tavallinen potkulauta ovat fyysisen liikkumisen kannalta mitä oivallisimpia välineitä, mutta mielestäni samaa ei voi sanoa markkinatalouden ehdoilla kaupunkikuvassa vapaasti huristavista sähkökäyttöisistä laudoista, jotka Helsingissä, Tampereella ja Joensuussakin leviävät jo tuhansin kappalein. Ne ovat eräänlaisia kertakäyttökulttuurin turhakkeita, jotka pilaavat kaupunkikuvaa, tuhoavat jo valmistusvaiheessaan luontoa, estävät heitteille jätettyinä muuta liikkumista, tuottavat vaaratilanteita sekä onnettomuuksia ja edistävät juuri tuota nuorten ”liikkumattomuutta”! Outoa on sekin, että juuri mitkään määräykset ja laki eivät estä sähkölautojen määrän – ja vakavienkin onnettomuuksien – hurjaa kasvua isompien kaupunkien kaduilla. Onneksi esimerkiksi Ruotsissa on ryhdytty asiassa valtakunnallisiin toimiin. Myös Suomessa jokunen kansanedustajakin on ottanut asiaan kantaa.

Sähköpotkulaudat luokitellaan liikennelaissa nopeisiin kevyisiin sähköajoneuvoihin. Niihin sovelletaan polkupyöräilijöiden liikennesääntöjä. Ajoneuvoa ei saa ajaa päihtyneenä ja kypärän käyttöä suositellaan. Liikenneturvan tutkimuksen mukaan käyttäjät kuitenkin tuntevat säännöt huonosti. Iso osa onnettomuuksista tapahtuu öiseen aikaan päihtyneenä ja liikuttaessa ilman kypärää. Kaiken lisäksi sähkölautoja jätetään lojumaan minne sattuu, estämään jalankulkua, pyöräilyä ja muuta liikennettä. Esteettinen haitta on näkyvää ja vapaan kaupunkitilan tietynlainen valtaaminen muilta on jopa röyhkeää!

Vasemmiston Veronika Honkasalo teki asiasta eduskuntakyselyn jo kesällä 2021: “Muualla Euroopassa on selvitetty keinoja vähentää sähköpotkulautaonnettomuuksia. Rajoitusten pohdinta on tullut kuvioon siinä vaiheessa, kun joku on menettänyt henkensä. Toivoisin Suomessa toimenpiteitä ennen kuin on liian myöhäistä”. Näin siis Honkasalo, joka jätti asiaa koskevan kirjallisen kysymyksen liikenne- ja viestintäministerille jo vuosi sitten. Kysynpä vain, mitä on tehty ja missä mennään nyt, kesällä 2022?

Öisinajattelija