Kuten tunnettua, missä hyvänsä sodassa totuus kuolee ensin kun yksipuolinen sotapropaganda saa vallan. Kuka on vihollinen, kuka ystävä, se riippuu useimmiten näkökulmasta (hyökkääjä vs. uhri). Sodan jälkeen, kun rauha on näennäisesti solmittu, koston kierre ja vihanpito voi kestää sukupolvia.
Ihmiskunta ei näytä oppivan mitään menneestä; kun sota syttyy, sitä jopa lietsotaan. Jonkun maan talous saattaa kukoistaa toisten kärsimysten kustannuksella ja ainakin militarismi ja asekauppa saa uusia kannattajia ja menestyjiä. Rauhan rakentaminen ja diplomatia jää unholaan kun sota pitkittyy.
Sellaisen pienen maan kuten Suomen mediaan ja journalismiin näyttää mahtuvan vain yksi isompi “totuus” kerrallaan. Ukrainan sodan varjossakin on käynyt niin. Ne harvat suomalaiset, jotka osaavat italiaa, ranskaa tai saksaa (tai ukrainaa tai venäjää), saavat huomattavan paljon laajemman ja monipuolisemman kuvan tapahtumista kuin vain suomea ja (toista kotikieltämme) englantia taitavat. Suomalaisissa lehdissä on vain harvoin yhdestä “sotatotuudesta” poikkeavia mietteitä ja kirjoituksia tai käännöksiä. Pidän harvinaisena ja tervetulleena esimerkiksi Saska Saarikosken kolumnia Suomen ei kannata tempautua sotauhoon (HS, 14.8.2022)
Venäjän kielen opinnot ja tutkimus aallonpohjassa
Voisi ajatella naivisti, että niin venäjän ja ukrainan kieli olisi tällä hetkellä suomalaisnuorten kiinnostuksen kohde. Näin ei kuitenkaan ole. Suomi on Pikku-Amerikka niin kieli- kuin mielipoliittisesti: englanti ja inglismit valtaavat alaa ja suosiota yhä enemmän kouluissa, tutkimuksessa, väitöskirjoissa, yrityksissä. Jos olet suomalainen tutkija, voin kysyä: Milloin olet viimeksi lukenut saksankielisen väitöskirjan?
Suomen naapurimaiden kielten suosio on ollut pitkään alamaissa. Siitä on ollut monessa yhteydessä huolissaan esimerkiksi emeritus-prof. Arto Mustajoki, joka on painottanut ruotsin, saksan, venäjän, viron ja puolankin tärkeyttä kouluopetuksessa tai tutkimuksessa. Kannattaa muistaa, että myös erilaiset ja erikieliset kontekstit ja paradigmat tai lähteet tutkimuksessa avartavat aina paitsi tutkimusteemaa, ihmisen muutakin ajattelua. Kielellä on siis merkitystä ja yksipuolinen kielipolitiikka yksipuolistaa myös kansalaisen näkemystä maailmasta.
Tänä syksynä sota, Venäjän hyökkäys Ukrainaan on säikäyttänyt monet venäjän kielen opintoihin hakevat. Näin siitä huolimatta, että: “Venäjän kielen, kulttuurin ja yhteiskunnan osaajat ovat tärkeä turvallisuuspoliittinen voimavara, kun mietimme esimerkiksi informaatiovaikuttamista tai mahdollista välineellistä maahanmuuttoa. Ei pitäisi synnyttää sellaista informaatiomuuria, että ei haluta tietää, mitä Venäjällä tapahtuu”, toteaa venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin prof. Tomi Huttunen Helsingin yliopistosta.
Ukraina ja slaavilaiset kielet
Suomessa on todella vähän pienten slaavilaisten kielten taitajia. Se on suuri puute kun ajattelee, mikä (ajankohtainen) rooli esimerkiksi Neuvostoliiton vaikutuspiiristä irtaantuneilla Itä-Euroopan mailla on nyt mantereemme historiassa. Puolan, bulgarian, tsekin, slovakian tai ukrainan kielialueet ovat lähes tuntemattomia yliopistopiireissäkin. Ei suomalais-ugrilaisia kieliäkään, edes viroa tai unkariakaan juuri osata, vaikka Virossa ja Unkarissa suomen kieli on hyvässä maineessa. Analogian voi ulottaa Karjalaankin: Suomen Pohjois-Karjalassa ei puhuta sen paremmin karjalaa kuin venäjääkään (paitsi maahanmuuttajat ja harvat entusiastit), mutta Venäjän Karjalassa sentään molempia kieliä kohtalaisesti. Erityisesti suomi on suosittu kieli yhä edelleen esimerkiksi Petroskoin yliopistossa.
Ukrainan kieli oli täysin unohdettu Suomessa ennen sotatalvea ja helmikuuta 2022. Voisi mainita vain muutaman sen puolesta puhujan tai kieltä osaavan kansalaisaktivistin: ahkeran suomentajan Eero Balkin, kansanedustaja Jussi Halla-ahon ja prof. Jukka Korpelan Itä-Suomen yliopistosta.
Jonkin verran yksittäisiä slaavilaisten kielten opiskelijoita ja entusiasteja löytyy hakemalla lähinnä pääkaupunkiseudulta. Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella työskentelevä venäjän kielen prof. Larisa Leisiö toteaa kuitenkin että venäjän kielen ja kirjallisuuden opintokokonaisuuksien ohella ei löydy “opintoalaa, joka yhdistäisi laajemmin itäslaavilaiset kielet, kuten ukrainan, venäjän ja valko-venäjän kielet”. (Karjalainen 15.8.2022). Tällä hetkellä sellainen opintokokonaisuus voisi olla esimerkiksi työllistymisen näkökulmasta varsin tärkeä. Näin varsinkin tulevaisuudessa, mikäli Ukrainasta tulleet sotapakolaiset perheineen esimerkiksi jäisivät pysyvästi Suomeen. Suomessa jo nyt venäjää osaavat, opiskelijatkin, oppisivat ukrainan ja valko-venäjän suhteellisen helposti. Kaikkien meidän on hyvä oppia itsekin useampia vieraita kieliä eikä vain vaatia suomen osaamista ulkomaalaisilta.
Kieli ja kulttuurintuntemus, sodat ja konfliktit
Venäjän kielen ja kulttuurin prof. Sanna Turoma Tampereen yliopistosta painottaa myös yliopistojen ns. kolmatta tehtävää, kriittistä ajattelua ja yhteiskunnallisia kannanottoja, esimerkiksi valtarakenteiden kriittistä tarkastelua ja tutkimusta. Kieli on avain kun harjoittaa jonkun maan tai kulttuurielämän osa-alueen tutkimusta. “Kulttuurinen vuorovaikutus on avain myös konfliktien ehkäisemiseen ja ratkaisemiseen”, Turoma toteaa (Karjalainen, 15.8.2022). Voisi ajatella niinkin, että millaista USA:n politiikan , trumpismin tai sotilasliitto Naton tutkimusta pystyisi tekemään ellei osaisi englantia (?). Silti juuri kukaan ei kyseenalaista sen Venäjä-tutkijan pätevyyttä, joka ei osaa kirjoittaa, lukea tai puhua sanaakaan venäjää, vaan tekee väitöskirjan maasta, vaikkapa putinismin historiasta pelkkiin englanninkielisiin lähdeaineistoihin nojaten (?)
Lainaan lopuksi tuntemaani ja maailmallakin tunnettua ja käännettyä suomalaiskirjailijaa (jonka nimeä en mainitse, koska en tahdo, että hän joutuu blogini vuoksi vihapuhe-ryöpytyksen kohteeksi!):
“Suomessa ei saa sanoa myönteistä sanaa venäläisistä. Ei Venäjän kulttuurista, ei mistään. Kaikki vanhat myönteiset kokemukset ovat pannassa. Nyt eletään tällaista aikaa. Todella kummallista ja kammottavaa, että olemme tässä tilanteessa. Naapuruussuhteemme ovat poikki. Tuskin koskaan Suomen historiassa suhteet Venäjään ovat olleet näin poikki. Ikään kuin Suomi ei olisikaan enää Venäjän naapurimaa”…
Öisinajattelija
Discover more from Vasemmisto Nyt!
Subscribe to get the latest posts sent to your email.
Samaa katkeraa, itse keksittyihin kauhukuviin perustuvaa tilitystä kuin blogissa Suomi suurvaltojen “siirtomaana”. Kaikki kielet ja kansallisuudet ovat tasa-arvoisia, muinaisten taistolaiskommunistien ihannevaltion venäjä ja venäläiset eivät ole sen huonompia eivätkä parempia kuin muutkaan. Suosittelen arvoisaa blogistia jatkossa ajattelemaan päivisin, niin ehkäpä blogeihin tulee aidosti vasemmistolainen sävy, jossa ei ole tilaa ymmärrykselle diktatorisen Venäjän toimille, mutta sen sijaan demokraattisen Suomen ratkaisuille.
Huh, huh, jopa on Sari-Johannalla outo tulkinta blogistani, jossa yritän kertoa kieli- ja mielipolitiikan asioita – ja puolustaa pieniä kielialueita kaikkivoivan ”inglismin” länsieurosentrisessä maailmassa. Juuri tasa-arvoista kielipolitiikkaa puolustan, huom! Mitään ymmärrystä blogissa ei ole Venäjän hallinnon ja putinismin suuntaan, vain Sari-Johannan omissa mielikuvissa. Kannattaa lukea tekstiäni ajatuksella eikä valmiit ennakkoluulot mielessä!
Öisinajattelija
Eihän meillä ole mediassa sotapropagandaa, vaan vain valistusupseereita.
Yksi sellainen on Ylen juuri nimitetty Nato-propagandisti, toimittaja Mika Hentunen.
Suomessa saa ajatella nykyisin vain amerikaksi. Jos kyseenalaistaa USA:n, ”maailmaa johtavan demokratian” politiikan, leimataan ”vihollisen” puolella olevaksi.
Vaiikka todellisena isänmaan ystävänä on vai Suomen puolella.
Suomessa ei vainota venäjän kieltä, venäläisiä eikä venäläistä kulttuuria: vainoa esiintyy itärajamme takana. Pentti Stranius antaa väärän kuvan ja lisäksi vahvat ennakkoluulot ”inglismiä” kohtaan. Neuvostoliitto/Venäjä hyvä, Yhdysvallat paha? Itä hyvä, länsi paha? 🤣
Kommunisti – tai kommenttiensa mukaan vähintäänkin siltä vaikuttavalle – Aarno Koistiselle: Venäjän aloittaman hyökkäyssodan jälkeen jokainen todellinen isänmaan ystävä on Suomen Nato-jäsenyyden kannalla. Vaikka vahvin Nato-valtio Yhdysvallat ei ole demokratiassaan täydellinen, on se totta kai monin verroin luotettavampi turvallisuuspoliittinen kumppani kuin imperialistinen ja sotaa ihannoiva Venäjä, jolla ei ole mitään tekemistä aidon vasemmistolaisuuden kanssa.
Lopuksi, arvoisa Aarno Koistinen: haukut Mika Hentusta ”Nato-propagadistiksi”. Kehotan lukemaan Ylen Nato-erikoistoimittajaksi valitun Hentusen haastattelun – https://yle.fi/uutiset/3-12578388 – kommentteineen.
Hentunen lausuu mm.: ”Nato-keskustelu on ymmärtääkseni ollut Suomessa vaisumpaa kuin Ruotsissa. Kriittisiä näkökulmia tarvitaan. Toivottavasti voin tuoda niitäkin tulevissa raporteissani esiin.”
Kommenttiosiossa puolestaan mm.:
”Niin, voisikohan sanoa hänen profiloituneen tiukkana Trumpin kriitikkona ja USA:n vastaisena toimittajana.”
”Yllätyin tästä uudesta nimityksestään.
Hän ei tehnyt mielestäni yhtään positiivista uutispätkää USA:sta, kaikki oli niin pielessä, köyhyyttä ja kurjuutta kaikkialla.”
Siinä Koistiselle ja muillekin Neuvostoliittoa/Venäjää ihannoiville kommunisteille(?) ”Nato-propagandisti” 😄
USA-trolli ja riitageneraattori Sari-Johanna Koskiselle: En ole kommunisti. Ja rohkenen kyseenalaistaa väitteesi että jokainen isänmaan ystävä on Naton puolella, koska siitä seuraa, että jokainen Natoa kritisoiva on epäisänmaallinen… Olen Suomen puolella, en Amerikan sotateollisuuden ja USA:n etujen ajajan Euroopassa, joka on nimenomaan Nato.
Eurooppaan olisi tullut rakentaa Euroopan maiden oma puolustus, Natossa olemme riippuvaisia vaarallisella tavalla USA:sta ja sen mahdollisesti epävakaista johtajista.
Enkä myöskään ihannoi Neuvostoliittoa tai Venäjää, vaikka olenkin venäläisen kirjallisuuden ystävä, joka ei ole sama asia kuin Venäjän johtajien sotapolitiikan kannattaminen.
Luepas aluksi vaikka Solzenitsynin Vankileirien saaristo, tai muita tosinajattelijoita, kun et tunnu tietävän Venäjän historiastakaan mitään.
Kommunistisyytöksistä vielä: 50-luvulla Yhdysvalloissa Joseph MacCarthy syytti mielivaltaisesti kommunistiksi vähän jokaista, ja FBI tarkkaili Charlie Chaplinia neuvostoyhteyksistä ja kommunismista epäiltynä, kuten Martin Luther Kingiäkin, ja monia muita syyttömiksi osoittautuneita.
50-luvun kommunismihysteria on nyt helppo todeta kollektiiviseksi paranoiaksi, mutta oman aikamme samaa ilmiötä ei tiedosteta; keitä ovat nykyisin paranoian ja hysterian kohteena, yhtä kyseenalaisin syytöksin…
Ei ole aihetta paniikkiin: En kuulu kansainväliseen kommunistiseen salaliittoon, enkä ole käynyt Leningradissa punaupseerikursseja, kuten 30-luvulla epäiltiin useitakin vasemmistolaisia moisesta.
Veikkaan, että lopun kirjailijalainaus on H.M:n käsialaa. olen joskus kuullut hänen kommentoivan radioohjelmissa Venäjää, johon hänellä on joitakin yhteyksiä, mm. tenniksenpeluussa.
Suomessa harjoitetaan mielipuolipolitiikkaa sodan varjossa.
Katkaistaan kaikki mahdolliset siteet Venäjään seurauksista välittämättä. Nato-kokoomuksen pallopäinen (vai oliko square head?) Orpo on ykkösrivissä vaatimassa tavan venäläisten viisumien epäämistä. Aivan sairasta touhua.
Jenkit hivutti Venäjää pitkin matkaa, ja aivan tarkoituksella, ja lopulta se sai, mitä tilasi.
Nyt me kaikki nautimme näistä hedelmistä, jotka kaikkialla muualla ovat kitkerän happamia, paitsi tietysti itse sylttylähteessä Jenkeissä, jonne kivasti suunnitelmien mukaan virtaa rahaa mm. ylihinnoitellusta kaasusta, josta myös Fortum ja sen tytäryhtiö ovat ottaneet pataan niin, että nuppi tutisee.
Silti täällä joku onneton jaksaa räksyttää kommunisteista ja oikeista vasemmistolaisista, vaikkei kummastakaan taida olla tuon taivaallisen käsitystä. Räksytetään vaikka näissä blogeissa, jos ei ole ukkoakaan, johon kiukkuaan purkaa.
Minun silmissäni jenkit on aina roistovaltio, riippumatta siitä, kumman puolueen enemmistö on kulloinkin hallitseva. Paljon kauniita ja yleviä lauseita (paitsi trumppeloisen törkyturvasta), jotka ovat pelkkää sumutusta ja paskanjauhantaa.
Jenkkiläkin on diktatuuri, jossa diktaattorin virkaa hoitaa raha. Mani thooks, shit wooks.