Sodan ja sotakirjallisuuden toinen todellisuus: Osa I

Militarismi on tätä nykyä osa suomalaista arkipäivää. Venäjän hyökkäys Ukrainaan, putinistinen suurvaltasovinismi ja yritykset palauttaa neuvostoimperiumi asein ja nyt vitivalkoisen venäläisen kiihkonationalismin lipun alla vei Suomen Natoon, äärioikeiston hurraahuudoin! Vähissä ovat sen jälkeen olleet järkipuheet diplomatiasta, Suomen liittoutumattomuudesta/puolueettomuudesta, Paasikiven ja Kekkosen linjasta ja Helsingin “hengestä. Mihin katosi valtiovallan aloitteellisuus sodan ja rauhan kysymysten ratkaisemiseksi kun Nato-lippu nousi salkoon?

Pasifismista on tullut jopa naurettava kirosana eikä mediassa ole juuri vaihtoehtoisia mietteitä esiintynyt. Rauhaa on alettu rakentaa asein, jopa Nato-tukikohtia Suomeen vaatimalla. Suomalainen virallinen media ei enää kerro diplomatian ja rauhanneuvottelujen merkityksestä: maamme poliittinen johto vaikenee, vasemmistokin vikisee ja mielistelee Naton suuntaan. Vain asehankinnat ja kertausharjoitukset sekä naisten armeijaan pakottaminen tasa-arvon nimissä puhuttavat! Aloitteet rauhanpyrkimyksistä ovat kadonneet julkisuudesta. Kuvaukset sodasta ovat täysin yksipuolistuneet, sankarimyytit palanneet ja militarismia kohti ajautuva yhteiskunta “yksiulotteistanut” myös kansalaisten some-keskustelut. Filosofi Herbert Marcusen viisas termi “ yksiulotteinen ihminen” 1960-luvulta on mitä ajankohtaisin, sillä taitaapa todella olla niin, että piskuiseen Suomeen mahtuu vain yksi totuus kerrallaan (?!)

Toisenlainen sotakirjallisuus: sodanvastaisuus

Myös sotaa käsittelevä kirjallisuus, jopa tutkimus, on ollut pitkään Suomessa hyvin yksipuolista. Talvi- ja jatkosodan sotatapahtumat ( “Kansa taisteli, miehet kertovat”, “Raatteen tieltä – Kannaksen torjuntavoittoon” ) on ylevöitetty monissa muistelmissa. Tietokirjoissakin on keskitytty paljolti “talvisodan ihmeeseen” tai asemasodan operaatioihin: sodan johdon näkemyksiin, päämajan strategiaan ja taktiikkaan sekä eri rintamalinjojen tilanteisiin. Oman lukunsa muodostaa taistelukuvauksiin tai kaukopartiomiesten seikkailuihin juuttunut sankarifiktio. Poikkeuksia säännöstä toki on ollut, ja paljolti nimenomaan kaunokirjallisuudessa: Väinö Linna, Paavo Rintala, Hannu Salama. Heidän teoksissaan on paitsi sodan arkea ja joskus hurttia vastahuumoria, myös vankkaa fiktiivistä tarinaa sodan julmuuksista, karkurien ja pelkurien teloituksista, loikkarien, käpykaartilaisten ja ns. vastarintamiestenkin toiminnasta sotavuosina.

Tietokirjoissa monet negatiiviset puolet, kuten vaikka sodanvastaisuus, sotavankien tai rintamakarkurien teloitukset ovat jääneet aikaisemmin käsittelemättä. Aivan viime vuosikymmeninä tietokirjallisuuden näkökulma sotaan on silti muuttunut. Esille on otettu kotirintaman tunnelmat, naisten osuus, sotavangit, alkoholin käyttö, mielenterveysongelmat, teloituksetkin. Näitä “marginaalikysymyksiä” ja rintamakarkureiden rooliakin siinä sivussa ovat tutkineet osaltaan esimerkiksi Sari Näre, Jaana Loipponen, Ville Kivimäki ja Mika Kulju.

“ Rintamakarkurit – Eino Hietarinne, yksi monista “

Pohjois-Karjalan Polvijärvellä asuvan perinteentutkijan, FT Tuija Saarinen-Härkösen teos Rintamakarkurit – Eino Hietarinne, yksi monista (2022) on tervetullut lisä sodasta kertovaan tietokirjallisuuteen. Se on perinpohjainen tapaustutkimus Eino Hietarinne -nimisestä sotilaasta, jonka sotilasuraa varjosti suurelta osin juuri karkuruus, kuolemanpelko ja ilmeinen epäluottamus viranomaisiin. Saarinen-Härkönen ei tee Hietarinteestä, kaukaisesta sukulaisestaan, mitään pasifistista sankaria eikä vähättele päähenkilönsä luonteen negatiivisia puolia, vankeusrangaistuksia ja esimerkiksi taipumusta juopotteluun siviilielämässä.

Rintamakarkurit perustuu erinomaiseen lähdeaineistoon, päähenkilön henkilöhistoriaa valottaviin yksityiskohtaisiin dokumentteihin ja muihin arkisto- tai lehdistötietoihin. Tutkijalle ominainen viileä, toteava ja liioittelematon tyyli tekee teoksesta hyvin luotettavan tuntuisen ja Eino Hietarinteestä eläväisen henkilön!

Hietarinne oli todellakin “yksi monista” Suomen armeijan rintamakarkureista, joiden määräksi on eri lähteissä laskettu jopa 35 000 talvi- ja jatkosodan aikana. Tähän joukkoon mahtui niin “vastarintamiehiä”, “käpykaartilaisia”, vannoutuneita pasifisteja kuin mielijohteesta “omille teilleen” lähteneitä tai mielenterveytensä tappamista ja kuolemaa kohdatessa menettäneitä. Määrä kasvoi huomattavasti jatkosodan tappion lähestyessä 1943-44, samoin kenttäoikeuksien tuomiot ja teloitukset.

Saarinen-Härkösen tutkimus antaa karkurien roolista, motiivista ja kohtalosta arvokasta lisätietoa. Sukulaisuussuhde Eino Hietarinteeseen nousee esiin alkusivuilla, mutta ei häiritse aiheen neutraalia ja asiantuntevaa suhtautumista. Suvussa vaiettu Hietarinteen todellinen “sotilasura” saa Rintamakarkureissa mahdollisimman valaisevan ja uskottavan käsittelyn. Rintamakarkuruus ja siihen liittyvä vaikeneminen saattaa olla yleisempää kuin uskotaankaan. 35 000 talvi- ja jatkosodan karkuria koskettaa monta sukua ja perhettä.

PS. Sodanvastaisuus ja siihen liittyvä karkuruustapaus ei muuten ole ollut omassa suvussani tabu, vaikka siihen jatkosodan loppuvaiheessa “syyllistynyt” sai aluksi jopa 8 kuukauden kuritushuonetuomion, mikä rauhan tultua kumottiin.

Öisinajattelija (Suomen armeijan, “Santahaminan Saharan” ja Upinniemen suojelusmieskoulun käynyt, kertausharjoituksista sittemmin kieltäytynyt siviilipalvelusmies)