Viimeisten 10 – 15 vuoden aikana olemme palanneet Uuno Kailaan Rajalla-runon maisemiin, 1930-luvun alkuun. Yksi syy siihen on Venäjän aloittama sota ja sen seuraukset. Mutta valitut kielikuvat muistuttavat myös ikiaikaisista, perintötekijöillä terästetyistä syistä.
Tällaisiin kielikuviin on turvautunut myös presidentti Stubb.
Minulle puhe venäläisestä, ”imperialistisesta DNA:sta” tuo mieleen geneettisen determinismin, jossa ihmisten käyttäytyminen johdetaan heidän perimästään alleviivaamalla käsitystä ihmisten ja kansanryhmien välisistä pysyvistä tai pysyväisluontoisista eroista, joille ei juuri mitään voi.
Perintötekijöiden lisäksi erottavaksi tekijäksi on nostettu myös uskonta. Enkä tarkoita nyt vain perussuomalaisten sotaa islamia ja oletettua väestönvaihtosuunnitelmaa vastaan. Samalla asialla näyttäisi olevan myös Helsingin Sanomat, jonka mukaan ”Kristinusko on osa maanpuolustusta”.
Mitä tästä ajattelutavasta pitäisi oikein sanoa?
Tutkimuksen perusteella suomalaiset, venäläiset, ukrainalaiset ja monet muut ”itäiset” kansanryhmät ovat kaikki eurooppalaisia, vaikka erot geenimuotojen yleisyydessä saattavat vaihdella kansanryhmän koosta ja sen suhteellisesta eristyneisyydestä riippuen.
Etnisyydessä ei kuitenkaan ole kyse geeneistä. Etniset ryhmät ovat sosiokulttuurisia yksiköitä, joiden identiteetit muovautuvat sosiaalisissa suhteissa muihin ihmisiin. Toisin sanoen geenit itsessään eivät aseta rajoja poliittisen yhteisymmärryksen löytämiselle.
Siten tilausta on myös erilaisille kotoutumista tukeville politiikkaohjelmille ja muille kaksisuuntaisille prosesseille, jossa vastaanottava yhteiskunta muuttuu samalla kun sen kattamien etnisten ryhmien identiteetit muuttuvat ja moninaistuvat.
Mutta sitten on tämä toinen, ihmisten perustavanlaatuisiin eroihin perustuva käsitys.
Sen mukaan esimerkiksi venäläiset ovat laadullisesti erilaisia kuin me. Silti ei ole mitenkään harvinaista, että venäläiset ja ukrainalaiset – meihin suomalaisiin verrattuna – niputetaan yhteen lauseella ”sama geneettinen koodi siellä pohjalla kuitenkin jyllää”.
Tähän orientalistiseen, lännen ylemmyyttä sekä ja idän perustavaa laatua olevaa erilaisuutta alleviivaavaan käsitykseen olen viime aikoina toistuvasti törmännyt sekä satunnaisten tuttavien kanssa keskustellessani että Helsingin Sanomia ja presidentti Stubbin haastatteluja lukiessa.
On siis olemassa myös ajattelutapa, jossa etninen identiteetti muovautuu perinnöllisten tai muiden pysyväisluontoisten erojen, kuten uskonnon, mukaan. Eikä se identiteetti välttämättä saa hyväksyntää, vaikka kuinka lännen tavoille ja tottumuksille omistautuisi.
Tällaisen nihilismin ääreen meidät on nyt taas ohjattu.
Asennetutkimusten mukaan suopeimmin suomalaiset suhtautuvat Länsi-Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta tulleisiin ihmisiin. Venäläisiin ja muslimeihin taas suhtaudutaan hyvinkin torjuvasti. Jopa niin torjuvasti, että kielikuvat syöpäläisistä ja vieraslajeista ovat taas käytössä.
Kotoutumiskatsauksissa asennoitumiseroja on selitetty eri etnisten ryhmien sopeutumiskyvyllä. Mutta toki, näin väitän, asennoitumiseroja voivat selittää myös irrationaaliset tekijät, kuten oletus geneettisen koodin tai uskonnon patologisista vaikutuksista, sopeutumiskyvyn piilevistä jarruista.
Tiettävästi yhtäkään poliitikkoa ei ole kuitenkaan koskaan syyllistetty geenien tai uskonnon välineellistämisestä. Sen sijaan me olemme jättäneet kansan syvät rivit omien, usein hyvinkin kyseenalaisten ja kotoutumista haittaavien käsitystensä vangiksi.
Eivätkä niiltä ole suojassa edes ukrainalaiset.
Koska ulkoisia, venäläiset ukrainalaisista erottavia piirteitä on vähän, oletus näiden geneettisestä toiseudesta – meihin suomalaisiin verrattuna – on helppo asettaa. Tästä nähdäkseni seuraa, että jos venäläisiin suhtaudutaan torjuvasti nyt, niin pian torjuvasti suhtaudutaan myös ukrainalaisiin.
Eikä siihen ilmeisesti tarvita kuin pari kunnon lamavuotta lisää. Onhan selvää näyttöä siitä, että jokaisen laman aikana torjuva suhtautuminen itämuuttoon on voimistunut. Ja näiden perinteisten syiden lisäksi on nyt vielä tämä kaikkia mahdollisia viholliskuvia vahvistava sota.
Sotaoloissa palataan aina rintamalinjan kaltaisiin asetelmiin, joissa yksilö- ja ryhmäkohtaiset identiteetit korvataan jollakin äärimmäisen kategorisella ja yleistävällä viholliskuvalla, jonka vahvistamisesta tulee suorastaan isänmaallinen velvoite, kuten 1920-luvulla tuli.
Vaihtoehdot ovat nyt vähissä, mutta niitäkin on.
Kielikuva venäläisten ”imperialistisesta DNA:sta” on niin vahva, että se lähes automaattisesti ohjaa ajatukset ”lopullisiin ratkaisuihin”, joilla venäläisyyden vaurioittamasta DNA:sta päästään pysyvästi. Siksi pitäisin toivottavana, että myös perinteisiä politiikkakeinoja pohdittaisiin.
Itse olen päätynyt siihen, että keskustelu kotoutumisesta olisi kehystettävä uudelleen. Virallisen, ihmisten sopeutumiskykyä alleviivaavan käsityksen lisäksi keskustelun piiriin on saatava myös kaikki se, mitä ”kumpujen kätköissä” on kehitelty viimeisen sadan vuoden aikana.
Nähtävästi vasta sen tehtyämme me suomalaiset pystymme tunnustamaan, että käsitys omasta itsestämme suhteessa itään ja idästä tuleviin kansanryhmiin on orientalistinen, omahyväinen ja ikuisia vastakkainasetteluja suosiva.
Erkki Laukkanen
Eurooppalaisten ja suomalaisten poliitikkojen ja median puheissa hyvän ja pahan raja kulkee Naton ja Venäjän rajoilla; kaikki paha on Venäjällä Pahan Valtakunnassa ja me olemme ”lännessä” vain hyvien asioiden puolella ja puolustamme demokratiaa ja ihmisarvoja.
Kaksoisstandartit ja tekopyhyys näkyy esimerkiksi suhteessa kahteen julmimpaan sotaan nyt: Ukrainan sotaan tai Gazan kansanmurhaan. Molemmat ovat julmia ja raakoja sotia, kuten kaikki sodat, mutta siinä missä toisen sotiminen tuomitaan, niin kuin pitääkin, toisen siviileihin kohdistuvaa kansanmurhaa ikään kuin ymmärretään;
Israel on olevinaan muodollisesti demokratia, ja Yhdysvaltain vasallina heidän suojeluksessaan, ja siten kansainvälisen lain ulottumattomissa. Missä viipyvät pakotteet Israelia vastaan.
Ennen jatkosotaa Akateemisen Karjalaseuran ja tiettyjen poliitikkojen haaveissa Venäjän lyöminen yhdessä mahtavan Saksan armeijan kanssa toisi meille kestävän rauhan, kun perivihollisemme tuhottaisiin lopullisesti.
Tällaista henkeä on, tosin hienovaraisina vihjailuina ilmassa jopa tavallisesti vakavasti otetttavina olevien henkilöiden puheissa. Kuten että Venäjä tulisi jakaa useampaan osaan, ja mielellään luonnonvarat mineraalisopimuksella USA:n oligarkkien haltuun… Ja tietenkin kaiken maailman hörhöjen nettikeskusteluissa.