Opiskelijoiden ääni ei mitenkään mairittelevasti kuulu päätöksenteossa. Sosiaaliturvan riittävyyden ja kohtuuhintaisen asumisen surkean tilanteen lisäksi muun muassa opintolainan korkokaton tai lainahyvityssummien nostojen tapaiset, sinänsä simppelit parannukset eivät ole edenneet. Rakennemuutoksista nyt puhumattakaan. Opiskelijoiden on vaikea saada äänensä demokraattisesti kuuluviin, kun hallitus toteuttaa EK:n lobbaajien unelmaohjelmaa selvittäen samalla lähinnä ylioppilaskuntien automaatiojäsenyyden lakkauttamista. Taas.
Viime aikoina olen tutkinut Vasemmisto-opiskelijoiden historiaa. Pari vuosikymmentä sitten opintorahan heikennykset ja valmistusaikojen tavoitteiden esittäminen yliopistoihin keräsivät SYL:in johdolla moneen kertaan monta tuhatta mielenosoittajaa Arkadianmäelle. Toki kansalaisvaikuttaminen on hajaantunut nykyään monelle areenalle, mutta lamaantumista on aistittavissa. Heikennykset ovat niin monitasoisia ja päällekkäisiä, että kansalaisvaikuttamisen voima ja siihen uskominen on jäänyt taka-alalle.
Vaikuttamisen tunne lähtee myös omista yhteisöistä. Olen huomannut Helsingissä harmistuneeni esimerkiksi paperitodistusten poistosta, opiskelijoiden omien tilojen heikentämisestä ja maan parhaan kirjakaupan vaihtamisesta Rustaan. Mielen perukoilla on koputellut kysymys: mikä todella on korkeakoulujen vaikuttamisen tila? Miten opiskelijoiden ääni voitaisiin saada paremmin kuuluviin, kun yksinkertaisissakin asioissa se tuntuu sakkaavan?
Vaatimukset opiskelijoiden äänen parempaan kuulumiseen eivät ole uusia. Ylioppilaskunta julkisoikeudellisena yhteisönä syntyi 1860-luvulla keisari Aleksanteri II:n virallistaessa sen ja se saavutti laillisen aseman myös yliopistolakiin. Se ei itsessään taannut toki valtaa, jolla on myös vaikutusta. Wanhan valtaus oli legendaarinen pyrkimys opiskelijalähtöiseen muutokseen. Yliopiston hallintorakennuksessa tehtiin 1990-luvulla valtaus, jonka jälkeen ollaankin saatu yliopistoihin opiskelijaedustus moniin elimiin. Vuoden 2009 yliopistolain uudistus poiki laajaa vastarintaa, valtauksiakin, mutta silti opiskelijoiden asemaa kavennettiin, rehtorien valtaa kasvatettiin.
Viime aikoina muun muassa Tampereella on vallattu tiloja ja saatu vaatimuksille vaihtelevia vastauksia. Syksyn 2023 leikkausten vastaiset valtaukset levisivät kaikkiin maan yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin, mutta myös toiselle asteelle, lukioihin ja amiksiin. Viime vuosina myös jäsenaloitteita on hyödynnetty aktiivisemmin vaikuttamisen keinona.
Aktiivisuudesta huolimatta monessa yliopistossa ja ammattikorkeakoulussa opiskelijoiden kuuntelu on huonolla tasolla. Tampereella, Jyväskylässä, Itä-Suomessa ja muualla Suomessa on protestoitu oppiaineiden lopettamista tai tarjonnan kaventamista. Sitä tunnetta, että johto ei kuuntele.
Leikkaukset tieteeseen ja koulutukseen ovat lähtöisin monelta hallituskaudelta. Korkeakouluja on yhdistelty ja yliopistolaki on uudistanut työntekijöiden asemaa niissä, luoden mekanismeja jatkuvalle kilpailulle valtion määrärahoista ja niukkuudesta. Itse tiede, tieto, opiskelu ja sivistys jää taka-alalle. Leikkaukset ovat osuneet AMKeihin vielä pahemmin. Siksi syksyn 2023 vaatimukset olivatkin sekä korkeakouluihin että maan hallitukseen kohdistuvia.
Oma lukunsa on laajat vaatimukset akateemisesta boikoteista, jotka ovat pääosin kaikuneet kuuroille korville. Kaikista räikeimpänä esimerkkinä yliopisto on soittanut poliisit purkamaan mielenosoituksia alueillaan. He ovat saapuneet paikalle sireenit ulvoen ja tuoleja heitellen– näin äkvi Porthanian protestileirin kanssa kesällä 2024. Tällaisista tapauksista yliopiston vaikeneminen ja varsin nihkeät, jopa infantilisoivat lausunnot aktivisteista rakentavat muuria opiskelijoiden sekä korkeakouluissa päätöksiä tekevien välille. Puoliksi ulkopuolisista koostuvien korkeakoulujen hallitusten korvat eivät käänny kuuntelemaan.
Ylioppilaskuntien ja opiskelijakuntien laillista roolia opiskelijaedustajien eli hallopedien nimittämisessä– ja saavutusta siitä että tämä oikeus edes on–ei tule vähätellä. Se on taannut edes nimellisen opiskelijoiden osallistamisen. Mutta järjestelmä on pitkään ollut varsin kehittymätön. Opiskelijaedustajien valintaa on jouduttu monella tavalla suoraviivaistamaan: kaikilla on yhä vähemmän aikaa ylimääräisiin elimiin leikkauspolitiikan ja kiireen keskellä. Edustajia on vaikea löytää mallissa, jossa he henkilökohtaisina opiskelijoina ottavat järjestöistä ja oppilaskunnista varsin erillisen roolin. Uskon että monta tahoa ei haittaa se, että edustus on pahimmillaan lähinnä nimellistä.
Edustajilla ja järjestöillä on kyllä roolinsa opiskelijademokratian ylläpitämisessä. Järjestötoiminnassa ja edustajistoissa oppii polittista vaikuttamista, niitä maagisia työelämätaitoja, ja parhaimmassa tapauksessa saa hyviä ystäviä. Sisäisen demokratian varjeleminen on myös tärkeää.
Mutta yhtä lailla järjestöt voisivat olla myös paljon muuta: paikkoja oppia rakentamaan uudenlaisia toiminnan muotoja ja raameja arkeen, harrastuksiin, työpaikkoihin ja politiikkaan. Kapitalistinen oravanpyörä vetelee viimeisiään ja tarvitsemme yhä kasvavissa määrin uusia vaikuttamisen toiminnan muotoja. Muuten meiltä lähtee planeetta jalkojemme alta– tai yhteiskuntamme ja korkeakoulumme, maailmamme, rapautuu tunnistamattomiksi. Laajentamalla demokratiaa, ei vain omissa yhteisöissämme mutta myös yhteiskunnassa, voidaan aidosti rakentaa väylää myös järjestelmän suuremmalle muutokselle – joka on tavalla tai toisella edessä.
Toivon, että opiskelijaliikkeellä löytyy jonkin verran taitoa tunnistaa asemansa osana tätä muutosta. Puhtia vaatia paikkojaan pöydissä. Ei tarvitse tuntea huonoa omatuntoa jos vaikkapa järjestötoiminta pyörii hankalammin kuin ennen – opiskelijaliike on kokenut valtavan murroksen jo ennen koronaa ja sen jälkeen. 2020-luku ole siltä osin samanlainen kuin edellliset vuosikymmenet. Aikana, jolloin järjestäytymistä liitoissa ja järjestöissä vähätellään ja poljetaan leikkauksilla, on matalan kynnyksen opiskelijatoiminta ja vaikuttaminen järjestöissä itsessään arvokasta, jopa protestiteko.
Kannattaa tosissaan harkita edustajistovaaleihin ehdolle lähtemistä. Vaikka ehdolle lähteminen ei tuntuisikaan juuri nyt maailman myllerryksessä merkitykselliseltä, paremmat edellytykset opiskelijoiden asemalle ja toisaalta tulevaisuudelle luodaan toimivalla aktiivisesti monella eri areenalla. Siihen tarvitaan myös vasemmistolaista opiskelijaliikettä, joka tunnistaa tarpeen opiskelijoiden äänen kuulumiselle.
Miten korkeakoulut voisivat sitten olla demokraattisempia? Siihen ei ole yhtä nopeaa ja kattavaa vastausta. Mutta jostain voidaan aloittaa.
Parasta olisi, jos saisimme korkeakouluissa ennen paremmin vallinneen avoimen keskustelutyylin ja kiireettömyyden, mutta ilman entisajan elitismiä, implementoitua nykyaikaisiin korkeakouluihin. Näin voitaisiin pitää yllä erilaisia demokratian muotoja.
Korkeakoulut vaikenevat usein julkisesti niistä asioista, joista tiede- tutkija- ja opiskelijayhteisö heitä vaativat tilille, joten läpinäkyvä viestintäkin on tärkeää. Korkeakouluilta puuttuu usein ihan sellaisiakin mekanismeja, mitä kunnilta löytyy: asukas- ja yhteisöiltoja, joissa mielipiteitä kuullaan, kannan kertomista varten olevia alustoja väyliä, myös digitaalisesti, jossa yhteisön jäseniltä kysytään yhteisön suuntaa. Simppeleitä juttuja. Edustajiston laajempi kuunteleminen päätöksenteossa olisi myö tärkeä askel. Nämähän sopisivat ajatukseen tieteen avoimuudesta kuin valettu.
Simppelit uudistukset voisivat avata tietä laajemmille uudistuksille. Vasemmisto-opiskelijat on peräänkuuluttanut viime vuosikymmenen lopulla sitä, että korkeakouluihin saataisiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, aito demokraattinen päättämisen mekanismi ainaisen vallan keskittämisen sijasta. Viime vuosisadalla hallinnon uudistuksissa tätä oltiin jo lähellä, joten mahdotonta se ei ole.
Mielestäni ylioppilas- ja oppilaskunnat ovat hyviä viiteryhmiä ajaa vaikuttamisen eri muotoja. Tulevaisuutta pitääkin visioida rohkeasti, myös näinä aikoina, kun poliittinen mielikuvitus sakkaa. Sisäisen vaikuttamisen lisäksi on hyvä huomata että usein korkeakoulut, niin työntekijät kuin opiskelijat, todella ovat samassa veneessä kun työrauhaa, hallintoa sekä tieteen ja opetuksen määrärahoja leikataan. Vastakkainasettelun lisäksi onkin aivan yhtä tärkeää saada kaikki osapuolet puhaltamaan yhteiseen hiileen avainasioissa – mutta siihen tarvitaan keskinäistä kuuntelua.
Rakentamalla yhteisöjä korkeakouluihin ja niiden sisälle – järjestäytyneitä ylioppilas- ja opiskelijakuntia joissa jäsenillä on tosiasiallista vaikutusvaltaa – rakennamme myös parempaa demokratiaa. Tarvitsemme yhteisöjä, jotka eivät pelkää haastaa, vaikuttaa ja olla rohkeita. Näitä yhteisöjen malleja voi hyödyntää yhteiskunnassa ja työelämässä valmistumisen jälkeen, kun rakennamme uusia toiminnan muotoja, toivottavasti vuosi vuodelta paremmin ekologisissa ja planetaarisissa rajoissa toimiviin yhteiskuntiin.
Sakari Bister
varapuheenjohtaja, Vasemmisto-opiskelijat ry