HS:n pääkirjoitus oli tänään (28.10.2025) otsikoitu:
Raha ratkaisee edelleen, kun Ukrainan tukea punnitaan. (1)
Eilen (27.10.2025) A-studiossa Kokoomuksen europarlamentaarikko Mika Aaltola totesi:
… meidän kannattaa ajatella tätä (Ukrainan sotaa, mvv) eksistentiaalisen kysymyksenä. Me ei voida tästä tinkiä. Yhdysvallat … ymmärtää nämä asiat, kun Kiina ja Venäjä tarpeeksi tekevät keskenään sopimuksia, myös heidän kannaltaan merkityksellisenä asiana. Nyt tämä transatlanttinen visio puuttuu … (2)
HS sanomille Ukrainan sota on siis vieläkin ensi sijassa vain taloudellispoliittinen rahoituskysymys, kun se Mika Aaltolalle on ”existentiaalinen kysymys”.
Ulkopoliittisen realismin epäonnistuminen
Jos Ukrainan sota on meille suomalaisille ”eksistentiaalinen kysymys”, niin meidän ja kaikkien länsi-liittolaisten olisi pitänyt kysyä itseltämme viimeistään, kun Venäjän (provosoitu) hyökkäyssota alkoi: ”lähettisinkö oman poikani tai tyttäreni Ukrainan rintamalle tapettavaksi?”.
Vastaus oli ja on vieläkin kielteinen. Länsi liittoutumalle kysymys on uhkista ja intresseistä, ei eksistentiaalisesta uhasta. Mitä tällöin olisi pitänyt tehdä, kun tämä vastus oli annettu? Avata diplomaattinen prosessi Venäjän kanssa.
Ukraina ja Venäjä avasivatkin diplomaattiset keskustelut ja pääsivät jopa alustavaan sopimukseen asiasta, mutta länsiliittoutuneet – USA:n ja Englannin johdolla – torppasivat sopimuksen toteutumisen luvaten tukea Ukrainaa ”niin kauan kuin tarvis” ja ”sen verran kuin se on taloudellisesti mahdollista”. Niinpä sotaa on käyty lähes neljä vuotta. Eurooppalaiset yrittävät epätoivoisesti rakentaa uutta ”transatlanttista visiota” jatkamalla jo hävittyä sotaa – Ukrainan ja Venäjän maksaessa sen ihmishengillä.
Ekologisen realismin haaste
Meidän onkin nostettava neuvottelupöydälle paljon vakavampi kysymys kuin minkä ulkopoliittinen realismi meille asettaa. Mikä se on? ”Hyväksytkö sen, että sinun lapsillasi ja erityisesti lastenlapsillasi ei ole paikkaa missä asua ja elää?”
Jos vastaat myönteisesti, voit palata edellä mainittuun ulkopoliittisen realismin kysymykseen. Jos vastaat kieltävästi, joudut asettamaan vaikean haasteen: Kuinka voisimme diplomatian kautta rakentaa toimivan sillan ulkopoliittisen realismin ja ekologisen realismin välille?
Kovan suurvaltadiplomatian kaipuu
Diplomatiaa onkin vaadittu jälleen kansainväliselle näyttämölle, josta se hävisi 1990 -luvun alkuvuosina, kun USA siirtyi Venäjän ja Kiinan vaikutusvallan patoamisen sijasta muuttamaan maailmaa juristiikan ja idealismin keinoin. Tästä suurvaltadiplomatian uuskaipuusta oiva esimerkki on A. Wess Mitchellin uusi kirja ”Suurvaltadiplomatia: Valtiotaito Attilasta Kissingeriin” (Great Power Diplomacy: The Skill of Statecraft from Attila the Hun to Kissinger” (2025).
Mitchellin edustaman perinteellisen, kovan suurvaltadiplomatian kannalta on harhaluulo ”että Yhdysvaltojen pitäisi pyrkiä pikemminkin muuttamaan kuin rajoittamaan kilpailijoitamme”. On myös harhaluulo, että ”amerikkalaisen diplomaatin ensisijaisena tavoitteena pitäisi olla kansainvälinen järjestys kansallisen turvallisuuden ja vaurauden sijaan. Edellinen kumpuaa jälkimmäisen valistuneesta tavoittelusta, ei päinvastoin.” ”Suurin harhaluulo on omahyväisyys, että ihmiskunta etenee kohti taivaallista aikakautta (apotheosis), jossa rohkeat uudet ideat ja teknologia vapauttavat meidät maantieteen, historian ja ihmisluonnon ikivanhoista peruspiirteistä. Tehokas diplomatia lähtee nöyrästä sen tunnustamisesta, että inhimilliset tapahtumat ovat taipuvaisia johtamaan tragediaan, että vallan tavoittelu on ihmislajille tyypillinen ja että strategisen valtiotaidon tehtävänä on asettaa vankat, vaikka ajan myötä elävät rajat sille, kuinka pitkälle tämä pyrkimys voi mennä. (3)
Mitchellin harras toive on, että meidän on palattava ulkopoliittisen realismin strategisen ajattelun kovaan diplomaattiseen ytimeen. Tällöin diplomatia oli ja on suurvaltojen kova työkalu, ei pehmeää small talkia. Tämä diplomatian taito rappeutui Yhdysvalloissa kylmän sodan jälkeen. Unipolaarinen hetki (1991–noin 2010-luvun alku) teki USA:sta ylimielisen: siellä totuttiin ajatukseen, että ”vain me asetamme sääntöjä”, käytämme talouspakotteita ja sotilaallista ylivoimaa, eikä ole syytä harrastaa raskasta, likaisten kompromissien diplomatiaa, jossa omiakin arvoja joudutaan nielemään. Tämä “kadonnut taito” (craft) typistyi liberaalien normien edistämiseksi ja rankaisupolitiikaksi, ei suurvaltapeleissä selviytymiseksi.
Maailma ei siis ole moraalinen projekti, vaan se on jälleen klassinen valtajärjestelmä, nyt Yhdysvallat / Kiina / Venäjä. Mitä nopeammin hyväksyt sen, sitä paremmat eloonjäämisedellytykset sinulla on. Tämä on “paluuta normaaliin”, ei mikään poikkeustila. Diplomatia on resurssien hallinnan optimointia ajassa. Valtion “ostaa aikaa” ja “järjestää uhkat sarjaan”, ei kohtaa kaikkia haasteita yhtä aikaa (Habsburg-tyylinen ajanhallintastrategia).
Diplomatian korkein tehtävä ei ole rauha sinänsä, vaan strateginen rytmitys, joka ehkäisee valtion ylikuormittumisen. Siinä liittosuhteet ovat työkaluja, ei moraalisia avioliittoja. Se on kykyä rakentaa toimivia alliansseja siellä missä se palvelee valtatasapainoa, mutta aivan yhtä tärkeää on kyky murtaa vastustajan alliansseja (”splinter enemy coalitions”). Tämä on klassista Kissinger/Bismarck -henkeä: estä kahden vihollisen yhteistyö, houkuttele toinen niistä ainakin väliaikaisesti sinun leiriin.
Tämä Mitchellin kova suurvaltadiplomatia kohtelee luontoa ja energiaa taustaehtona, ei neuvottelu osapuolena. Luonto on sille pelkkä resurssi, jonka hallinnasta (esim. energiareitit, raaka-aineet, logistiset kurkut) neuvotellaan valtioiden kesken voimasuhteiden pohjalta. Pitäydytään siis jakotalouden piirissä. Ekosysteemin elinkelpoisuus, hiilibudjetti, biodiversiteetin kantokyky, merien happamoituminen, jne., ei ole toimija pöydässä, ei “osapuoli”, ei “liittolainen”, ei “vastavoima”, ei “rajaehto”. Se ei saa paikkaa liittoumarakenteessa. Se ei ole strateginen toimija, se on pelkkä kartalta näkyvä valloituksen kohde.
Tämä diplomatia ei siis perustu yhteisölliseen huolenpitoon (custodial commoning) vaan elää yhä omaksi oton (domidium) rajattomassa maailmassa. Kuitenkin vain viimekätisellä, kohtuutaloudellisella huolenpidolla (custodium, metis) koko elämän tekstuurista, elonverkostoista, mikään jakotalous ei ole kestävällä pohjalla, ne vain siirtävät ekologista kriisiä ja lisäävät sotimisen todennäköisyyttä.
Mihin tarvitsemme diplomatiaa – nyt?
Vastaus kysymykseen “mihin tarvitsemme diplomatiaa nyt?” ei voi olla enää pelkkä “jotta vältämme sodan suurvaltojen välillä.” Se on edelleen totta. Mutta nyt on pakko sanoa suoraan: me tarvitsemme diplomatiaa välttämään myös ne romahdukset, jotka synnyttävät sodan.
Diplomatialla on nyt kolme tehtävää, ja ensimmäinen niistä kuuluu heti alkuun, koska ilman sitä mikään muu ei toimi:
- Diplomatiaa tarvitaan pitämään kohtuutaloutta turvallisuuspolitiikan lähtökohtana
“Kohtuutalous” ei ole kiva vihreä ihanne eikä kulutuksen häpeäpuhe. Se on sodaneston väline. Jos jokin valtakeskus kuluttaa enemmän vettä, ruokaa, energiaa ja maaperää kuin sen omat järjestelmät kestävät, se ajautuu ulkoiseen riippuvuuteen. Ulkoinen riippuvuus tekee siitä hermostuneen ja aggressiivisen: se pakottaa etsimään lisää maa-alaa, lisää kaivoksia, lisää reittejä, ja jos niitä ei anneta, niitä otetaan. Tämä on klassinen sodan syy, vain ekologisessa muodossa.
Diplomatian ykköstehtävä nyt on siis tehdä tästä ääneen sanottu sopimus: me rajoitamme omaa kulutustamme ja tuotannon ylilyöntejä, jotta emme työnnä itseämme tilanteeseen, jossa ainoa tapa ylläpitää elämäntapaamme on aseellinen pakko. Kohtuus ei ole moraalinen ele planeettaa kohtaan vaan rationaalinen itsesuojelu. Se on samaa kylmää realismia kuin vanha oppi “älä aloita kahta sotaa yhtä aikaa” – nyt vain muodossa “älä polta kahta ekosysteemiä yhtä aikaa.”
2. Diplomatiaa tarvitaan pitämään elämän perusvirrat auki myös kriiseissä
Energia, makea vesi, lannoitteet, siemenet, kuljetusreitit, jokilaaksojen virtaus, rannikkokalastuksen lisääntymisalueet, boreaalisen metsän hiilinielu – nämä ovat nykymaailmassa strategisia tekijöitä siinä missä öljykaivokset ja merikanavat olivat eilen. Jos ne tukitaan (tahallaan tai luonnon romahduksen kautta), seurauksena on paniikki: hinnat nousevat, varastot tyhjenevät, sisäpoliittinen paine räjähtää ja joku tekee nopean voimaratkaisun “turvallisuuden palauttamiseksi”.
Diplomatian kakkostehtävä on siis sopia siitä, että kriittiset ekovirrat eivät muutu sotasaaliiksi. Ei riitä, että sanotaan “älkää hyökätkö”. On myös sovittava “älkää tuhlatko vettä”, “älkää käyttäkö ruokaketjua kiristyskeinona”, “älkää kaatako sitä metsää, joka pitää koko alueen ilmaston siedettävänä”. Tämä kuulostaa uudelta, mutta se on oikeastaan jatkoa vanhalle reitinhallinnalle: ennen neuvoteltiin salmista ja kanavista, nyt neuvotellaan hiilinieluista ja valuma-alueista.
3. Diplomatiaa tarvitaan suojelemaan niitä, jotka pitävät järjestelmän kasassa – jotta järjestelmä ei repeä.
Vanha suurvaltadiplomatia kohteli pieniä valtioita ja paikallisia yhteisöjä puskurivyöhykkeinä tai nappuloina. Nyt tämä ei enää toimi. Syynä ei ole äkillinen moraalinen valaistuminen, vaan kylmä biologinen fakta: monet kriittiset elämänprosessit ovat hajautettuja.
Pohjoiset metsät sitovat hiiltä vain, jos paikallinen käyttö ei vie maaperää hengiltä. Jokilaaksot ruokkivat miljoonia vain, jos niiden ylävirta ei tuhoudu. Rannikkokalastus lisääntyy vain, jos paikalliset voivat suojella kutualueet. Nämä eivät ole “perinnekulttuureja”, joita olisi kiva ihailla – ne ovat turvallisuusventtiilejä. Jos ne romahtavat, siitä alkaa ketjureaktio, joka iskee myös suurvaltaan.
Siksi diplomatian kolmas tehtävä nyt on antaa näille paikallisille toimijoille mandaatti, ei vain folkloristinen kunniamaininta. Heitä ei suojella siksi, että he ovat sympaattisia. Heitä suojellaan siksi, että ilman heidän hoitotyötään koko järjestelmä nousee kuumeeseen, ja se kuume purkautuu väkivaltaan.
Tämä on uusi, pakollinen muoto valtapolitiikan “takeesta”: jos suurvallat haluavat pysyä pystyssä, niiden on käytävä suoraan kauppaa myös niiden kanssa, jotka pitävät ekosysteemin hengissä – ja sitouduttava siihen, etteivät ne yksinkertaisesti jyrää heitä ja vie kaikkea. Jos ne tekevät niin, ne menettävät omankin selkänojansa.
Tästä syntyy uusi määritelmä diplomatialle:
Diplomatia ei ole enää vain valtioiden välinen tulitauko- tai tunnustussopimus, vaan jatkuva neuvottelu siitä, millä ehdoilla elämän perusedellytykset (vesi, ruoka, energia, maaperä, hiilinielut, biodiversiteetin ydinsolmut) pysyvät toiminnassa ilman että yksikään osapuoli joutuu totaaliseen romahdukseen, joka sitten laukaisee sotatilanteen.
Diplomatia ei ole enää pelkkä sodan ehkäisijä vaan myös romahduksen ehkäisijä, koska nämä kaksi ovat nyt käytännössä sama asia.
Ja juuri siksi meidän on palautettava diplomatia takaisin politiikan kovaan ytimeen. Kun kylmän sodan jälkeinen hetki uskotteli meille, että markkinat ja pakotteet riittävät ja että “säännöt” ohjaavat maailman ilman likaista neuvottelutyötä, me irrotimme johtamisen kyvystä nähdä rajat ja tehdä epämukavia sopimuksia yhdessä. Se oli virhe.
Tarvitsemme diplomatiaa nyt, koska ilman sitä jokainen ympäristöshokki muuttuu turvallisuuskriisiksi, jokainen turvallisuuskriisi ruokkii kilpavarustelua, ja jokainen kilpavarustelu tekee kohtuudesta poliittisesti mahdotonta – kunnes jäljellä ei ole enää mitään kohtuullistettavaa.
Diplomatia on siis nykyhetkessä se ainoa väline, jolla suurvaltojen itsesuojelu (älä joudu sotaan) ja planeetan itsesuojelu (älä romahda) voidaan pakottaa samaan pöytään. Jos nämä kaksi eivät kohtaa, kumpikaan ei selviä pitkään. (4)
Viitteet
(1) Helsingin sanomat 2025. Raha ratkaisee edelleen, kun Ukrainan tukea punnitaan. Pääkirjoitus 28.10.2025
https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000011585950.html
Yle 2025. A-studio 27.10.2025
https://areena.yle.fi/1-72480935 38:40 –
(3) Mitchell, A. W. 2025. Great Power Diplomacy: The Skill of Statecraft from Attila the Hun to Kissinger. Princeton University Press. Kindle Edition. Sitaatit kirjan viimeisitä luvusta The Necessity of Diplomacy (käännös Risto Volanen).
(4) jakso Mihin tarvitsemme diplomatiaa nyt? on kirjoitettu yhteistyössä ChatGPTthinking alustan kanssa.
Kuva: https://unsplash.com/photos/vast-desert-with-tree-XCkem83mRlM