Minja Koskela peräänkuuluttaa Kansan uutisten haastattelussa sitä, että ”Suomessa käytettäisiin enemmän me- kuin minä-sanaa”. Hän asettaa vallitsevan ”individualistisen hegemonian” antiteesiksi vasemmistolaisuuden, joka tarkoittaa hänelle ilmeisesti jonkinlaista kollektivistista eetosta. Koskelan dialektisesta ketjusta puuttuu kuitenkin se kolmas lenkki, eli synteesi. Jos nimittäin tarkastelemme asiaa lähemmin, havaitsemme, että ”minän” ja ”meidän” vastakkainasettelu on pelkkä harhakuva. Itse asiassa onkin niin, että ”minä” edellyttää ”meidän” olemassaoloa, ja toisin päin. Asetelma, jonka pohjalta yhteiskunnallinen hegemonia rakentuu ei siis olekaan ”minä vai me”, vaan ”minä, koska me ja me, koska minä”.
Kapitalismi markkinoi itseään individualismilla, mutta tosi asiassa kapitalismi on itse se, mikä nimenomaan rajoittaa yksilön mahdolllisuuksia toteuttaa itseään. Kapitalismi kyllä atomisoi yksilöitä ja erottelee heitä toisistaan tehdäkseen tyhjäksi kaiken kollektiivisen toiminnan, mutta samalla se myös riistää yksilöltä tämän erityislaatuisuuden ja oman tahdon. Kapitalismissa yksilö alistetaan kasvottoman markkinakoneiston rattaaksi, joka on milloin tahansa vaihdettavissa toiseen samanlaiseen rattaaseen. Kapitalismi standardoi, yhdenmukaistaa ja massatuottaa yksilöitä, koska se on edellytys markkinoiden tehokkaalle toiminnalle. Toisin sanoen, se riistää yksilöiltä sen, mikä tekee heistä yksilöitä. Jos individualismi tarkoittaa sitä, että yksilön itsemääräämis- ja itsemäärittämisoikeus ovat yhteiskunnan korkeimmat arvot, niin se, mitä kapitalismi meille tarjoaa on individualismin irvikuva.
Tästä kaikesta seuraa oivallus, jonka tulisi olla kaiken vasemmistolaisuuden ytimessä: jos haluamme olla yksilöitä, se onnistuu vain laajentamalla yhteisen kenttää. Se taas edellyttää toimimista yhdessä, kollektiivina. Yksilöinä emme voi vapauttaa itse itseämme kapitalismin ikeestä, vaan sitä varten meidän on järjestäydyttävä kollektiivisesti muiden yksilöiden kanssa. Mutta toisaalta myös: jos haluamme rakentaa aitoa joukkovoimaa, se onnistuu vain vapaasta tahdostamme täysivaltaisina yksilöinä, ei alistettuna jossain toisaalla asetettujen päämäärien välikappaleiksi. Minä ja me kulkevat tässä käsi kädessä.
Kapitalismi redusoi yksilöiden väliset suhteet markkinavaihdoksi, joka peittää näkyviltä kaikki heidän yksilölliset piirteensä. Henkilökohtaisen, mitattavissa olevan hyödyn maksimointiin tähtäävien markkinasuhteiden sijaan meidän pitäisi muodostaa keskenämme suhteita, joihin voimme asettua kaikkine ristiriitaisine tarpeinemme, haluinemme ja kykyinemme ilman, että meiltä vaaditaan yksilöllisyytemme uhraamista jonkin yhteisen hyvän vuoksi. Toisaalta kuitenkin on niin, että viime kädessä voimme todella toteuttaa yksilöllisyyttämme vain osana jotain itseämme suurempaa. Voidaan jopa sanoa, että se mitä me kutsumme ”yksilöksi” muodostuu juurikin suhteistamme toisiin yksilöihin ja maailmaan, ja että ilman noita suhteita, yhteisyyttä, ei voi olla yksilöitäkään.
Johtopäätöksenä toteaisin, että vasemmisto ampuu itseään jalkaan, jos se ottaa retoriikkansa keihäänkärjeksi ”individualismin” vastustamisen. Tällöin on vaarana, että ollaan matkalla kohti sellaista kollektivismia, joka ei vapauta, vaan alistaa. Siispä, päin vastoin, vasemmiston tulisi tunnistaa, että sen historiallinen tehtävä on nimenomaan rakentaa sellaista maailmaa, jossa jokaisen yksilön itsemääräämisoikeus voi maksimaalisesti toteutua. Mutta tietenkään kenenkään itsemääräämisoikeus ei voi toteutua kenenkään toisen itsemääräämisoikeuden kustannuksella. Se ei ole individualismia, vaan vahvemman oikeutta. Fannie Lou Hamerin sanoin, kukaan ei ole vapaa, ennen kuin kaikki ovat vapaita. Siinäpä tiivistyykin yhteen lauseeseen sekä individualismi, että kollektivismi. Minä ja me.
(Kuva: Yutaka Seki / PxHere)
👍