Me olemme nyt pari päivää taittaneet peistä presidentti Donald Trumpin nimeä kantavasta 28-kohtaisesta suunnitelmasta sodan lopettamiseksi Ukrainassa. Ja sanalla sanoen, keskustelu suunnitelmasta on ollut vilkasta.
Mutta sitä samaa ei voi sanoa pari päivää aiemmin hyväksytystä, Venäjän ja Kiinan pidättäytyessä muodollisesti yksimielisestä YK:n turvallisuusneuvoston 20-kohtaisesta päätöslauselmasta 2803 Gazan sodan lopettamiseksi.
Niin pöyristyneitä kuin on oltu siitä, että Ukrainalta ja ukrainalaisilta ei ole juuri kysytty heidän sodastaan, palestiinalaisten madaltaminen epämääräisiksi hallintoalamaisiksi ei ole Suomessa häirinnyt juuri ketään. Sekä media että ulkoministeriö ovat pysyneet visusti hiljaa.
Avaan nyt vähän tätä suurta tuntematonta.
Resoluution 2803 suuri idea on pystyttää Gazaan USA:n kontrolloima väliaikainen hallintoelin (Board of Peace) ja luoda kansainväliset vakauttamisjoukot (ISF) vähän samaan tapaan kuin Irakissa ja Afganistanissa 2000-luvun alkupuolella.
Mutta selvemminkin sen voisi sanoa. Kansainvälisen vakauttamisjoukon (ISF) perustaminen on kirjattu mandaatiksi, mutta joukkojen johtajuus, osallistuvat valtiot ja tarkat toimintavaltuudet ovat avoimia kysymyksiä.
Sama epäselvyys vaivaa “Board of Peace” -hallintoelintä, jonka rooli ja legitimiteetti ovat herättäneet runsaasti kysymyksiä. Kaikki valta keskitetään uusiin, epädemokraattisiin rakenteisiin, joista jossakin vaiheessa, kuin taikasauvalla heilauttaen, tulee demokraattisesti vastuullisia.
Ja mitä Palestiinan valtioon tulee, niin tässä suunnitelmassa se on lähinnä teoreettinen mahdollisuus. Koko luku Palestiinan valtiosta lisättiin resoluutioon loppusuoralla, kun niin moni valtio on kuitenkin tämän tavoitteen virallisesti asettanut.
Tästä huolimatta palestiinalaisten poliittinen osallistuminen näyttää jäävän ohueksi. Väliaikaishallintoa ja turvallisuusjärjestelyjä koskevat ratkaisut on suunniteltu kansainvälisellä tasolla, ilman selkeää roolia paikallisille toimijoille.
Hamas on torjunut ratkaisun suorana ulkoisena holhouksena. Mutta myös laajemmin päätöslauselmaa on arvosteltu siitä, että se sivuuttaa palestiinalaisten itsehallinnon ja pitkän aikavälin poliittiset oikeudet riippumatta siitä, millaisten tunnusten eri ryhmät esiintyvät.
Asutuskolonialismin saavutukset laillistetaan.
Kolmas ongelmakokonaisuus liittyy kansainväliseen oikeuteen ja geopoliittiseen dynamiikkaan. Päätöslauselma ei käsittele lainkaan kiistanalaisia kysymyksiä, kuten miehityksen juridista asemaa, vuoden 1967 rajoja tai siirtokuntapolitiikkaa.
Useiden kansainvälisten järjestöjen mukaan tämä heikentää päätöslauselman legitimiteettiä ja luo riskin, että Gazan tulevaisuutta koskeva prosessi etenee oikeudelliselta pohjaltaan heikentyneenä.
Lopulta myös humanitaariset ja turvallisuuspoliittiset huolenaiheet heijastavat päätöslauselman haasteita. ISF:n mandaattiin kuuluva aseistariisunta voi johtaa uusiin jännitteisiin, jos se toteutetaan ilman riittävää paikallista hyväksyntää.
Silti palestiinalaishallinto – tai se, mitä siitä vielä on jäljellä – ja sen alueelliset liittolaiset perustelevat resoluution hyväksymistä sillä, että se on ensimmäinen askel kohti kestävämpää tulitaukoa. Kun kahdenvälinen sopiminen ei ole tuottanut tulosta, niin kokeillaan nyt sitten tätä.
Ymmärrän yskän, mutta en silti pysty näkemään, että sen ensimmäisen askeleen jälkeen seuraisi jotakin sellaista kuin palestiinalaisten kansallinen itsemääräämisoikeus, demokraattiset, palestiinalaisten itse valitsemat hallintoelimet ja oikeus omaan valtioon.
Näistä kaikistahan sovittiin jo 2002 – 2003, osana Yhdysvaltojen, EU:n, Venäjän ja YK:n neuvottelemaa tiekarttaa (Roadmap for Peace), jonka virallisena tavoitteena oli kahden valtion ratkaisu vuoteen 2005 mennessä.
Lopuksi pari sanaa kokonaiskuvasta.
Sekä Ukrainan että Gazan sodan päättämistä koskevat suunnitelmat kantavat Donald Trumpin nimeä ja muodostavat ajallisen, alueellisen ja poliittisen kokonaisuuden tyyliin ei toista ilman toista. Onko se syy siihen, että Venäjä ja Kiina pidättäytyivät äänestämästä?
Auki kirjoitettuna tämä tarkoittaisi sitä, että jos Venäjä saa pitää ainakin pääosin venäjänkieliset valloituksensa, niin silloin myös Israel saa pitää omansa. Perustelu tälle ei tietenkään ole kansainvälisoikeudellinen, vaan se, että USA-vetoisessa maailmassa näinkin voi diilata.
Itse olen jo useamman vuoden ennakoinut tämäntapaista vaihtokauppaa, ja israelilaisessa Haaretz-lehdessä ilmestyi tätä mahdollisuutta pohtiva artikkeli jo vuonna 2014, heti Krimin valtauksen jälkeen. Nyt se diili on taas tarjolla.
Jos se diili halutaan estää, niin nyt olisi aika tuomita asutuskolonialismi yleensä, eikä vain Venäjän tekemänä.
Erkki Laukkanen