Poliitikot Euroopassa ovat tänä vuonna olleet kovasti huolissaan sosiaalisen median haitallisista vaikutuksista nuorisoon. EU-parlamentti esitti äskettäin, että sosiaalinen media kiellettäisiin kokonaan alle 13-vuotiailta, ja alle 16-vuotiaatkin saisivat käyttää sitä vain huoltajan suostumuksella. Suomessa monet poliitikot yli puoluerajojen haluaisivat mennä vielä pidemmälle ja kieltää sosiaalisen median kokonaan alle 15-vuotiailta. Viime keväänä eduskunta hyväksyi laajalla enemmistöllä lain, joka mahdollistaa kouluille mobiililaitteiden käytön kieltämisen oppilailta täysin koulupäivän aikana. Vasemmistoliittokin äänesti tässä kohtaa yhtenä rintamana hallituksen esityksen puolesta. Monessa kaupungissa kännykkäkielto otettiin käyttöön vähintään alakouluissa heti lain tultua voimaan. Kieltolinja näyttääkin olevan vallitseva konsensus poliittisen luokan keskuudessa. Yksi varsin olennainen ihmisryhmä on koko tästä keskustelusta loistanut kuitenkin poissaolollaan: nuoret itse.
Julkisessa keskustelussa sosiaalisesta mediasta ja nuorista on havaittavissa jo selviä moraalipaniikin piirteitä. Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun juuri nuorison käyttäytymiseen liittyvä moraalipaniikki leviää yhteiskunnassa. Niin kauan, kun meillä on ollut olemassa nuorisokulttuuria, on löytynyt myös niitä, joiden mielestä juuri tämä hiljattain pintaan noussut ilmiö tulee pilaamaan kokonaisen sukupolven, jos sitä ei heti pysäytetä. Nuorisoa ovat uhanneet milloin rock-musiikki, milloin sarjakuvat, milloin videopelit. Jopa roolileikit, joihin sisältyy eläinhahmoiksi pukeutumista olivat joillekin sormen heristelijöille ilmeisesti liian vaarallisia. Tällä hetkellä kuitenkin ennen kaikkea sosiaalinen media on se ilmiö, jonka syyksi voidaan vierittää kaikki nuorison pahoinvointi ja nuorisokulttuurin lieveilmiöt.
Ulkoisten uhkatekijöiden syyttäminen nuorison ongelmista on siinä mielessä kätevää vanhempien, ammattikasvattajien ja poliitikkojen kannalta, että se vapauttaa heidät vastuusta tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti. Valitettavasti yksinkertaiset vastaukset ongelmiin ovat kuitenkin yleensä myös vääriä. Kouluväkivaltaa, epäterveitä kauneusihanteita, seksuaalista ahdistelua, itsetuhoisuutta ja toksista maskuliinisuutta oli olemassa jo ennen sosiaalista mediaa, eivätkä ne tule katoamaan mihinkään kielloilla tai moraalisella paheksunnalla.
Keskustelussa sosiaalisesta mediasta keskitytään usein pelkästään uhkakuviin ja sivuutetaan kokonaan ne tekijät, jotka sosiaalisessa mediassa voivat potentiaalisesti voimaannuttaa nuoria ja tukea heidän itsemääräämisoikeuttaan. Nuoret eivät somessakaan ole mitään passiivisia algoritmien uhreja, vaan aktiivisia toimijoita, jotka itse ovat mukana luomassa omaa sosiaalista ympäristöään. Sosiaalinen media on monelle esimerkiksi sukupuoli- tai neurovähemmistöön kuuluvalle nuorelle keskeinen kanava löytää sellaista tukea oman identiteettinsä muodostamiseen, jota ei lähipiiristä ole välttämättä saatavilla.
Koulujen kännykkäkieltoja on perusteltu muun muassa sillä, että mobiililaitteiden käyttö koulupäivän aikana haittaa koululaisten ”aitoa” vuorovaikutusta vertaisten ja opettajien kanssa. Mikä tekee mobiililaitteen kautta tapahtuvasta vuorovaikutuksesta vähemmän aitoa kuin kasvokkain tapahtuvasta ei ole ainakaan allekirjoittaneelle toistaiseksi selvinnyt. Osalle koululaisista nämä paljon puhutut ”aidot” vuorovaikutustilanteet eivät myöskään ole mikään hyvinvointia lisäävä asia, vaan ne aiheuttavat päin vastoin pelkoa ja ahdistusta. Monelle nuorelle olisi luontevampaa ilmaista itseään esimerkiksi kirjoittamalla tai piirtämällä kuin puhumalla, mutta kasvokkaisen vuorovaikutuksen nostaminen ainoaksi merkitykselliseksi vuorovaikutuksen tavaksi saattaa johtaa siihen, että tällaiset nuoret leimataan sosiaalisilta taidoiltaan vajavaisiksi, vaikka taustalla olisi tosi asiassa kouluyhteisön puolelta tulevaa järjestelmällistä ulossulkemista. Tällä tavalla mobiililaitteiden sääntelyyn keskittyminen voi aiheuttaa sen, että kouluyhteisössä esiintyvät kollektiiviset ongelmat typistyvät yksilön henkilökohtaisiksi puutteiksi.
Pitkäkestoisen ulossulkemisen tai kouluväkivallan seurauksena kaltoinkohtelun uhri saa helposti otsaansa pysyvän leiman, josta on kouluyhteisön sisällä vaikea päästä eroon, vaikka aktiiviset väkivallanteot saataisiinkin loppumaan. Usein uhri saattaa myös sisäistää saamansa leiman ja alkaa itsekin uskoa olevansa perustavanlaatuisesti viallinen ihminen, jota saa kohdella miten tahansa. Kouluyhteisö on muutenkin monesti myös hyvin jäykkä rakennelma, jossa poikkeamista vakiintuneista rooleista ja hierarkioista ei katsota hyvällä. Monelle nuorelle heidän oma kouluyhteisönsä näyttäytyykin vankilana, jossa he ovat jumissa heille määrätyssä roolissa. Tällaisissa tilanteissa juuri sosiaalinen media voi tarjota mahdollisuuden toisenlaisten identiteettien kokeilemiseen vailla fyysisen todellisuuden rajoitteita. Tällaisen henkireiän vieminen nuorelta pois on väkivaltainen teko.
Sosiaaliseen mediaan kohdistuvan moraalipaniikin taustalla on varmasti paljon ihan vilpitöntä huolta nuorten hyvinvoinnista, mutta pinnan alla kuplii eittämättä myös julkilausumaton epäilys siitä, että nuoret omaksuvat sosiaalisesta mediasta ”vääriä” ajatuksia koskien keskiluokkaisille vanhemmille pyhiä instituutioita, kuten ydinperhettä, palkkatyötä tai sukupuolta. Moni kasvattaja katsoo velvollisuudekseen iskostaa suojatteihinsa oma maailmankuvansa ja omat arvonsa, ja kokee epäonnistuneensa, mikäli he eivät niitä purematta niele. Tästä ei kuitenkaan kannata kokea syyllisyyttä, sillä näinhän käy väistämättä. Jokainen sukupolvi kasvaa omaan todellisuuteensa, joka on erilainen kuin aiempien sukupolvien todellisuudet. Uusi todellisuus vaatii aina myös uusia ajatus- ja toimintamalleja.
Nuorisokulttuuri toimii uusille sukupolville keinona erottautua edellisistä sukupolvista, mikä asettaa sen väkisinkin jonkinlaiseen konfliktiin niiden kanssa, jotka eivät ole tuossa kulttuurissa sisällä. Nuorisokulttuurille on ominaista, että siihen sisältyy piirteitä, jotka ovat tarkoituksellisesti käsittämättömiä aiempien sukupolvien edustajille. Tämä on omiaan nostattamaan ennakkoluuloja ja jopa pelkoja sitä kohtaan silloinkin, kun sille ei ole todellisuudessa perusteita.
Mikään tästä ei tarkoita, etteikö sosiaalisen median haittavaikutuksiin tulisi puuttua. Sosiaalisen median käytön yhteydestä mielenterveyden ongelmiin erityisesti nuorten kohdalla on olemassa tieteellistä näyttöä. Kaupalliset sosiaalisen median alustat on suunniteltu koukuttamaan ja kiihdyttämään käyttäjiään, ja ne tarjoavat myös kanavan ahdistelijoille ja vainoajille olla yhteydessä nuoriin. Sosiaalisen median alustoihin liittyvistä ongelmista ei kuitenkaan tule rangaista niiden legitiimejä käyttäjiä, vaan rangaistusten tulee kohdistua niiden väärinkäyttäjiin ja alustat omistaviin yhtiöihin. Alustojen omistajilta tulee vaatia nykyistä voimakkaampia toimia haitallisten ilmiöiden kitkemiseksi alustoiltaan, ja jos ne eivät näihin toimenpiteisiin taivu, tulee näiden alustojen toiminta EU-alueella estää kokonaan.
Olemme omaa hölmöyttämme luovuttaneet oikeuden määrittää koko digitaalisen ympäristömme puitteet amerikkalaisille suuryhtiöille ja niitä pyörittäville teknofasisteille, joita ei sellaiset asiat, kuten nuorison hyvinvointi kiinnosta. Nuorison sulkeminen ulos heidän omista virtuaaliyhteisöistään ei kuitenkaan ole mikään ratkaisu tilanteeseen. Meidän tulisi sen sijaan Euroopassa rakentaa tilalle paremmat puitteet, joissa nuoret voivat itse rakentaa sosiaalisia ympäristöjään nykytilannetta turvallisemmin. Kieltolinjalla vain rapautamme nuorten omaa toimijuutta ja samalla myös heikennämme Euroopan kykyä kilpailla digimarkkinoilla Piilaakson ja kiinalaisten kanssa.
(Kuva: Gongashan / Flickr)