SDP tulee melko suurella todennäköisyydellä olemaan seuraavan hallituksen pääministeripuolue. Vetoankin nyt kaikkiin SDP:n jäseniin: mitä tahansa tuolla vaalivoitolla teettekin, älkää ottako kokoomusta mukaan seuraavaan hallitukseen. Kokoomus on tällä vaalikaudella toteuttanut radikaalin rakenteellisen muutoksen suomalaiseen yhteiskuntaan, jossa valtaa on siirretty merkittävästi pois työväenluokalta omistavalle luokalle. Työn tekijöiden lakko-oikeuden rajoittaminen ja irtisanomissuojan heikentäminen, ammattiyhdistysten toimivallan kaventaminen, yritysten ihmisoikeus- ja ympäristövastuiden höllentäminen, työttömyys- ja sosiaaliturvan leikkaukset sekä poliisin valtaoikeuksien laajentaminen ovat kaikki osa tätä samaa pakettia. Kokoomus on viemässä Suomea pikavauhtia liberaalidemokratiasta kohti autoritaarista ryöstökapitalismia. Seuraavan hallituksen tärkein tehtävä tulee olemaan tämän kehityskulun kääntäminen päinvastaiseen suuntaan, eikä se onnistu, jos kokoomus istuu tuossa hallituksessa.
Kokoomus on erittäin taitava saamaan omia tavoitteitaan läpi aina ollessaan hallituksessa. Siitä hyvänä esimerkkinä toimii edelliset hallitusneuvottelut, joissa kokoomus astui neuvottelupöytään käytännössä valmiin hallitusohjelman kanssa ”ota tai jätä” -hengessä. Tällä he varmistivat jo ennen kuin mitään neuvotteluja oli edes käyty sen, että seuraava hallitus tulisi tekemään kokoomuslaista politiikkaa ihan riippumatta siitä, mitä muita puolueita hallituksessa on mukana. Sanna Marin teki aivan oikein, kun kieltäytyi lähtemästä tällaisilla ehdoilla hallitukseen.
Kokoomus ei ikimaailmassa tule lähtemään hallitukseen, joka alkaa ensitöikseen perumaan Orpon hallituksen toteuttamia työmarkkina- ja sosiaaliturvaheikennyksiä. Näiden peruminen on kuitenkin välttämätöntä, jos haluamme pysäyttää luisun kohti totalitarismin yötä. Demareiden tulisikin ottaa oppia kokoomuksen pelikirjasta ja tuoda hallitusneuvotteluissa pöytään heti semmoinen paperi, johon kokoomus ei voi sitoutua. Nyt ei ole kompromissien, vaan taistelun aika. Pääomapiirit ovat jo hanskansa aikoja sitten pudottaneet.
Ilta-sanomien hiljattaisessa kyselyssä parhaasta hallituspohjasta SDP:n ja kokoomuksen sinipunahallitus sai surkean 6 % kannatuksen. Se ei ollut kolmen suosituimman hallituspohjan joukossa yhdenkään eduskuntapuolueen kannattajien keskuudessa. Tuloksen ei pitäisi yllättää ketään, sillä sinipunahallitus on juuri sellainen hallitus, jota vihataan alusta asti sekä oikealla että vasemmalla. Tyypillinen sentristin fantasia on, että kunhan tuodaan vastapuolet yhteen ja tehdään tasapuolisesti kompromisseja, niin saadaan lopputulos, johon kaikki voivat olla tyytyväisiä. Todellisuudessa asia on kuitenkin juuri päinvastoin: silloin saadaan vain politiikkaa, joka ei edistä kenenkään etua.
Toisessa kyselyssä, joka oli suunnattu SDP:n vaikuttajille, alle kolmannes vastaajista ottaisi kokoomuksen mukaan hallitukseen. Mikäli demarijohto näistä tuloksista huolimatta lähtee neuvottelemaan kokoomuksen kanssa, on se melkoinen puukko paitsi omien kannattajien, myös puoluetovereiden selkään.
Seuraavan hallituksen kokoonpano on demareille elämän ja kuoleman kysymys. Jos demarit lähtevät kokoomuksen kanssa kimppaan, tarkoittaa se loppua puolueen uskottavuudelle työväenpuolueena. Mitä virkaa on työväenpuolueella, joka liittoutuu työn tekijöiden oikeuksia järjestelmällisesti alas ajavien voimien kanssa? Keir Starmerin labour on varoittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun keskustavasemmistolainen puolue pettää valtaan noustuaan ydinkannattajansa. Starmer on jo nyt epäsuositumpi kuin häntä edeltäneet konservatiivipääministerit Liz Trussia lukuun ottamatta. Antti Lindtmanilla onkin edessään valinta: haluaako hän olla Suomen vihatuin mies, vai lähteekö hän epäonnistumisenkin uhalla muodostamaan hallitusta, joka oikeasti pyrkii kääntämään tämän maan suuntaa kohti valoisampaa tulevaisuutta.
Porvarimedia tykkää spekuloida erilaisilla hallituspohjavaihtoehdoilla, mutta yksi hallituspohja loistaa aina poissaolollaan: aito punavihreä hallitus, jossa keskusta ei ole mukana torppaamassa kaikkia progressiivisia uudistuksia. Punavihreä hallituspohja ei ole mikään pilvilinna, vaan ihan saavutettavissa oleva asia jo seuraavissa eduskuntavaaleissa. Jos tämän hetkiset gallupkannatukset toteutuisivat vaaleissa, niin SDP, vasemmistoliitto, vihreät ja RKP saisivat yhteensä todennäköisesti noin 95 kansanedustajan paikkaa. Enemmistön saavuttamiseen ei siis enää tarvita mitään taikatemppuja.
Sekä vasemmistoliitolla että vihreillä on vielä potentiaalista kannatuspohjaa realisoitavana ilman, että se välttämättä syö demareiden kannatusta. Tämä kuitenkin edellyttää, että puolueet lakkaavat kilpailemasta keskenään samoista äänestäjistä ja ryhtyvät sen sijaan maksimoimaan kannatustaan omissa ekolokeroissaan: esimerkiksi vasemmistoliitto työttömien, pienituloisten ja opiskelijoiden keskuudessa ja vihreät liberaalien kaupunkilaisporvareiden keskuudessa.
On hahmotettava, että juuri punavihreän blokin yhteenlasketun kannatuksen nousu on viime kädessä kaikkien näiden kolmen puolueen etu. Punavihreiden puolueiden kannatus on jo nyt noussut kymmenisen prosenttiyksikköä viime vaaleista, ja seuraaviin vaaleihin on vielä rontti vuosi aikaa. Nyt ei pidä ryhtyä peruuttelemaan, vaan tarttua tähän kenties ainutkertaiseen historialliseen mahdollisuuteen nostaa edistysmieliset voimat valtaan.
Punavihreä hallitus ei voi kuitenkaan toteutua, jos siitä ei aleta puhua myös julkisesti. Ei pidä alistua porvarimedian narratiiviin siitä, mikä on ”realistista”, vaan tuoda johdonmukaisesti esille radikaalia vaihtoehtoa nyt valtaa pitävälle sysimustalle taantumukselle. Äänestäjät lähtevät kyllä liikkeelle, jos heille tarjotaan mahdollisuutta saada äänestämällä aikaan konkreettista muutosta parempaan, eikä vain laimeita kompromisseja ja loputtomasti jatkuvaa porvarillista status quota.
Porvarihallituskin oli pitkään pelkkä pääomapiirien märkä uni, kunnes se lopulta toteutui. Tämä ei tapahtunut sattumalta, vaan se oli pitkällisten kulisseissa käytyjen neuvotteluiden tulosta. En näe mitään syytä, miksei punavihreän blokin sisällä voitaisi toimia samalla tavalla. Se edellyttää vain sitä, että oikeasti uskotaan niihin periaatteisiin ja tavoitteisiin, joihin on puolueiden ohjelmissa sitouduttu, eikä olla myymässä niitä heti kättelyssä jonkin epämääräisen ”kansallisen edun” nimissä.
(Kuva: Heikki Y. Rissanen / Museovirasto)