Elämme poikkeuksellisia aikoja. Tällä en viittaa kuitenkaan siihen, että liberaalin demokratian rakenteita on purettu Suomessa turvallistamista hyödyntäen ideologisten päämäärien saavuttamiseksi.
Pari henkiseltä kypsyydeltään murrosikäisen tasoista kansanedustajaa saa vakavan huomautuksen loukkaavasta käytöksestä, mutta kukaan ei anna minkäänlaista huomautusta lakimuutoksista, jotka aiheuttavat ihmiselämälle paljon suurempaa vahinkoa.
Näistä kenties merkittävin oli poliittisen lakko-oikeuden poistaminen käytännössä kokonaan. Orpon hallitus toteutti kyseisen reformin ensimmäisenä strategisena peliliikkeenään keväällä 2024. Julkista keskustelua asian ympärillä toki käytiin – valitettavasti huomio keskittyi liiaksi työelämän näkökulmiin sen poliittisen ulottuvuuden sijaan. Poliittinen lakko olisi voinut olla yksi tehokas keino saada hallitus tunnustamaan Palestiinan valtio tilanteessa, jossa YK:n tutkintakomissio on jo todennut Israelin toteuttavan kansanmurhaa. Lakko-oikeuden kaataneesta äänestystuloksesta olisi toivonut yhtä vilkasta keskustelua kuin kesän 2023 rasismikohusta, joka lähes onnistui kaatamaan hallituksen.
On myös tärkeää pohtia, haluammeko suojella ihmisiä mielipahalta, vai puolustaa heidän tasavertaisia oikeuksia lain edessä. Nämä kaksi eivät tietenkään poissulje toisiaan, mutta samalla on tiedostettava joukkotiedotusvälineiden, ihmisten mielipiteiden sekä poliittisten voimasuhteiden välinen dynamiikka. Kaupallinen media noudattaa kannattavan liiketoiminnan ehtoja, ja painottaa tarjonnassaan niitä aiheita, joille on enemmän kysyntää. Toimiessaan samoilla markkinoilla yleisradioyhtiötkään eivät ole tästä poikkeus. Kun osa tärkeistä aiheista jää näin pimentoon, ne eivät saa riittävää poliittista huomiota osakseen.
Olli Tammilehto tarjoaa esimerkin tahattomasti aiheutuvista vahingoista vihreän liikkeen näkökulmasta Ydin -lehden numerossa 4/2025. Ilman määrätietoista strategiaa ongelmat siirtyvät toisaalle, kertautuvat, ja pahimmillaan ratkaisu hankitaan globaaleilta suuryrityksiltä, jotka vain kiihdyttävät ilmastonmuutosta, ja rikkovat ihmisoikeuksia. Liberaalin vasemmiston kompastuskiviä ovat vapaus ja individualismi – ilman vakavaa pohdintaa siitä, mitä näillä ihanteilla halutaan ensisijaisesti saavuttaa, vaarana on, että vapaus pitää kaikki taloudelliset hyödyt itsellään saa aikaan poliittisen vallan keskittymisen muutamalle yksilölle.
Suomessa uusliberalismin seuraukset näkyvät muun muassa siten, että mediajätti Keskisuomalaisen omistava Vesa-Pekka Kangaskorpi pääsi vaikuttamaan eduskuntavaalitulokseen rahoittamalla noin joka toisen nykyisen kansanedustajan kampanjointia. Vaalituki jakautui siten, että Kokoomuksen nykyisistä edustajista sitä saivat käytännössä kaikki. Mikäli vaalitulos olisi noudattanut myönnettyjen tukien jakaumaa puolueittain, Kokoomus olisi saavuttanut 45% kannatuksen perässään Keskusta 20,8% kannatuksella. Esimerkiksi kansainvälisen oikeuden vastaista rajalakia sekä Ottawan sopimuksesta irtautumista olisi näinollen kannattanut vieläkin suurempi enemmistö kansanedustajista.
Liberaali vasemmisto on viestinnällään onnistunut asemoimaan itsensä ihmisoikeuksien johtavaksi puolustajaksi, mutta miten hyvin se on onnistunut viestinnällään muuttamaan poliittisia voimasuhteita siten, että ihmisoikeuksien edistäminen toteutuu lopulta myös lainsäädännön tasolla? Tämä on mitattavissa pitkän aikavälin muutoksella puolueiden kannatuksessa, joka on ollut talouspoliittisesti vasemmistolaisten puolueiden kohdalla valitettavasti laskusuuntainen. Parhaiten poliittisten voimasuhteiden epätasapainon havainnollistavat kuuden viimeisimmän hallituskauden aikana jaetut ministerisalkut: 130 ministerisalkusta vain hieman yli 20 on mennyt SDP:lle – Vasemmistoliitolla niitä on ollut neljä. Puoluekurin sävyttämässä poliittisessa järjestelmässä asioita on erittäin vaikeaa edistää oppositiosta käsin, vaikka oikeisto haluaakin luoda mielikuvia vasemmiston valtakaudesta.
Olemme kuitenkin myös onnistuneet aika ajoin. Tällä hetkellä SDP:n kannatus on historiallisen korkea – samoin Vasemmistoliitto on yltänyt yli 17% kannatukseen eurovaaleissa. Tässäkin tapauksessa spekulaatiot kärkiehdokkaan osuudesta tulokseen vievät huomion pois olennaisesta – eli lainsäädännöstä. Menestys tuli sillä, että kärkiehdokas pysyi järkähtämättömästi roolissaan lainsäätäjänä, jolloin Vasemmistoliiton vahvuus asiantuntijapuolueena välittyi muillekin kuin sen ydinkannattajille. Sama on toistettavissa, mutta vain jos jäsenistö aktiiveista kansanedustajiin tiedostavat roolinsa siinä, mistä aiheista syntyy vilkasta keskustelua, ja mitkä päätyvät lopulta valtamediaan.