Saatteeksi: Näin synttäripäivän kunniaksi irrottelin oikein kunnolla ja piirsin ensin paperille ja sitten koneeni näytölle hahmotelman ekologisesta demokratiasta. Palaan asiaan vuoden mittaan monin eri tavoin.
osa I Arjen pyhyys – pyhyyden arki
Suomi brändit – Sisu ja Sivistys
Kansainvälistä lehdistöä seuraavat ovat varmaan huomanneet, että Suomea, suomalaisuutta ja Suomi -kuvaa, brändiä edistetään nyt ainakin kahdella ajatuksella: suomalainen sisu ja sivistys. (1)
Narratiivin mukaan suomalaista sisua tarvitaan ulkoisia uhkien aiheuttamien pelkojen hallintaan. Sivistystä puolestaan tarvitaan siistimään sisäistä luontoa ihmisten keskinäisen toiminnan sujuvoittamiseksi.
Sisu (< sisus) on siis keino motivoitua toimintaan ulkoisen uhan aiheuttaman pelon voittamiseksi, sivistys (Bildung tulkintana) puolestaan pistää järjestykseen sisäisen luonnon yllykkeitä.
Suomen kielessä on pari muutakin mielenkiintoista tähän liittyvää ilmaisua, nimittäin ”sinnitteleminen” ja ”säntillisyys”. Sinnitteleminen (< Sinn (saks.) mieli) (2) antaa keinoja löytää pelolle tai halulle mieltä oman elämän kannalta. Sen sijaan säntillisyys (< sanctus, pyhä) (2) avaa mahdollisuuksia jäsentää yhteisöllisesti hyväksyttyjä merkityksiä (Bedeutung) uhalle tai yllykkeelle, oli ne sitten sisäisiä tai ulkoisia.
Siten ”sisu” on nykykeskustelussa rajattu ulkoisen uhka/pelko -tilanteen toiminnallistamiseen ja sivistys puolestaan sisäisen luonnon aiheuttaman uhka/pelko – tilanteen suitsimiseen.
Mutta eihän sisäinen tai ulkoinen luonto ilmene meille vain uhkana ja sen aiheuttamana pelkona vaan myös yllykkeenä ja sen esiin nostamana haluna. Silti Suomi brändissa sisu käyttää voimavaranaan sisäistä luontoa pelon hallitsemiseksi uhkatilanteessa ja sivistys jättää ulkoisen luonnon sivuun etsiessään käytöksen siistimiskeinoja.
Täytyyhän meillä olla sisua säädellä myös yllykkeiden esiin nostamia haluja ja tunnustaa se sivistys, joka kehkeytyy työtä tehdessämme, kun ulkoinen luonto – työvälineestä riippuen – muokkaa sisäistä luontoamme – tavalla tai toisella.
Siten sisukkuus, sinnikkyys ja säntillisyys ovat keinoja suunnata (sisu), asemoida (sinnikkyys) ja jäsentää (säntillisyys) niin uhka/pelko- kuin yllyke/halu -rekisteriäkin – siis sitä kuinka yllykkeestä/uhasta muotoutuu halun/pelon myötä elämän mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä, ja sen kautta elämän ulkoista sidoksellisuutta, siis pyhyyttä.
Arki (< ’hillitön, siveetön, häpeämättömyys, haureellisuus’ ’paha, paholainen’) on jotain mikä on perinteellisesti tiukasti rajattu pyhän (< aidalla erotettu tila, piha) ulkopuolelle. (2)
Pyhä, arjen sidoksellisuus, määrittyikin pitkään ulkopuolisesti, uskonnon esittämänä lakina, Jumalan sanana. Valistuksen myötä luonnonlait astuivat etusijalle, kun ihmisen asetti itsensä luonnon ulkopuolelle, jumalan silmäksi. Uskonnon vapaus, sen yksityistäminen, ei kuitenkaan vapauttanut meitä uskosta. Muistakaamme, että Raamatunkin mukaan vesi oli olemassa jo ennen Jumalan sanaa!
Kun tätä nykyä myönnetään, että tuo ”jumalallinen” havaitsija ei olekaan kaiken ulkopuolella vaan hänen aikansa ja paikkansa määrittää noita löydettyjä lakeja, niin tämä sisäpuolisuus pakottaa liittämään yhteen tiedon ja kokemuksen, tavalla taikka toisella.
Siten siis kielellinen ilmaisu ja sen ilmaisemat kokemukset kutoutuvat yhteen. Logiikka ja päättely eivät olekaan ajan ja paikan ulkopuolella. Sivistyksen korostama mimesis, kielellinen in/deduktio päättely on kudottava kiinni sekä aikaan, ab/prakduktio -päättelyksi, että paikkaan, metiseksi, pro-duktioksi, ainesten ja energian vaihdon piiriin. Luonto ei olekaan halpaa tai ilmaista energiaa, raaka-ainetta tai työ(n)voimaa, vaan työtoverimme, liittolaisemme ja matkakumppanimme. Luonnon tekstuurin uusintaminen on nyt keskeinen arkea sitouttava tekijä. Arki on nyt pyhää, pyhä kutoutuu arjen, luonnon tekstuurin jokapäiväiseen uusintamiseen.
OSA II Ekologinen demokratia
Poliittinen kenttä polarisoituu yhä useammin konservatismin ja kulttuuriliberalismin, pyhän ja arjen vastakkainasetteluksi. Konservatiivinen ja osin äärioikeistolainen mobilisaatio nojaa uhka/pelko -rekisteriin: kuulumisen rajat, järjestys ja turvallisuus asetetaan ensisijaisiksi. Kulttuuriliberalismin ja liberaalin porvariston mobilisaatio nojaa yllyke/halu -rekisteriin: mahdollisuudet, yksilönvapaus ja kasvu korostuvat, ja kansallinen identiteetti jää herkästi sivurooliin. Molemmilla rekistereillä on omat historialliset juurensa, mutta kummankaan varaan ei voida rakentaa kestävää yhteiskuntaprojektia, sillä tällöin talouden peruslogiikka ei ratkaise elämän uusintamisen ajankohtaisia, eksistentiaalisia haasteita.
Kun politiikka mobilisoituu erikseen uhka/pelko- ja yllyke/halu- rekisterissä ja kun nämä irrotetaan elämän edellytysten uusintamisesta, tuloksena on identiteettikiista, joka sitoo huomion symboleihin ja narratiiveihin ja sivuuttaa materiaalisen perustan: veden, energian, maan, hoivan ja infrastruktuurin.
Ekologisen demokratian ajatus ei asetu näiden leirien väliin kompromissina, vaan avaa uuden akselin: liberaalin demokratian laajentamisen ekologiseksi demokratiaksi. Talousliberalismin pääomittamislogiikka käännetään yhteisöllisen uusintamisen ensisijaisuudeksi (curatorization/ commoning reproduction). Sitovuus – pyhyys – ymmärretään arkipyhäksi: se asuu arjen käytännöissä, vedessä, energiassa ja työssä. Kysymys ei ole toisten palvelemisesta markkinapalveluna tai pelkkänä poliittisena tai kirkoillisena liturgiana, vaan lei-tourgiasta, (< kansa-työ), jossa kanssalaisten yhteistyö tuottaa ja ylläpitää elämän edellytyksiä niiden arvokkuudesta (dignity) lähtien.
Talousliberalismin logiikka ohjaa arvoa siihen, mikä on pääomitettavissa ja skaalattavissa. Uusintamisen työ (hoiva, ylläpito, korjaus, ekosysteemien palautuminen) jää alihinnoitelluksi tai ulkoistetaan. Samalla demokraattinen ohjauskyky heikkenee, koska investointisuunta määräytyy tuottovaatimuksen eikä yhteisten elinehtojen mukaan.
Kun pyhä rajataan yksityiseksi vakaumukseksi, yhteiskunnalta puuttuu yhteinen kieli sitovuudelle. Sitovuus ei kuitenkaan katoa: se palaa turvallistamisena, markkinapakkona tai hallinnon teknisinä vaatimuksina. Tarvitaan arkipyhä: yhteisesti tunnistettavat rajat ja rytmit, joilla elämän edellytyksiä ylläpidetään ilman ulkoista auktoriteettipakoa.
Ekologinen realismi
Elämämme ekologiset reunaehdot ovat sisäsyntyisiä: energia, aika, aine ja ekosysteemien palautuvuus eivät taivu pelkän tahtotilan mukaan. Niitä ei voi äänestää pois, eikä niitä voi korvata pelkillä kertomuksilla. Politiikan on lähdettävä siitä, mikä on ekologisesti ja energiateknisesti mahdollista.
Demokratia tarkoittaa kykyä päättää yhteisistä reunaehdoista ja niiden toimeenpanosta avoimesti, reilusti ja pitkäjänteisesti. Ekologinen demokratia kytkee päätökset aikarytmeihin (arjen, investointien, sukupolvien ja ekosysteemien ajallisuuksiin) ja tekee tilinteosta sekä osallistumisesta jatkuvan, ei poikkeuksellisen, käytännön.
Omistus, investointi ja hallinta sidotaan ekologiseen hyväksymiskelpoisuuteen ja yhteisön uusintamistarpeisiin. Kysymys ei ole vain kasvun hillinnästä, vaan arvon uudelleenmäärittelystä: tuotto ymmärretään uusintamiskykynä, ei pelkkinä rahavirtoina. Hankkeiden tai investointien tulee läpäistä sovitut ekologiset ja sosiaaliset reunaehtotestit (energia-, materiaali- ja ekotase; palautumiskyky; reilu jakautuminen).
Leitourgia ja arkipyhä
Leitourgia nimeää arvokkaan yhteistyön, jossa elämän mielekkyys (Sinn) stabiloidaan ymmärrettäviksi merkityksiksi (Bedeutung) ja edelleen toistettaviksi käytännöiksi. Se kääntää ’palvelun’ orjuuden kaiusta arvokkuudeksi (dignity): yhteiseksi työksi, jossa osallisuus ja vastuu voidaan tunnistaa ja jakaa.
Arkipyhä tarkoittaa, että sitovuus, pyhä elää arjessa: rajoissa, rytmeissä, taseissa, päätöskynnyksissä, jakoperiaatteissa ja yhteisessä muistissa. Pyhä ei ole poikkeustila, vaan yhteisen pihan logiikka: määritetty mutta läpäisevä tila, jossa elämä pidetään mahdollisena ja sen tuhoaminen (abusus) estetään.
Tavoite on sisäisen ja ulkoisen luonnon toisiaan tukeva uusintaminen. Tämä tarkoittaa, että hoiva, infrastruktuuri ja ekosysteemien ylläpito nähdään yhteisinä perusprosesseina, joita talous ja politiikka palvelevat – ei päinvastoin.
Käytännön vaatimukset
On sovittava kynnysarvoista ja läpäisytesteistä (vesi, energia, maankäyttö, päästöt, biodiversiteetti), joihin investoinnit sidotaan. Investointipäätös on hyväksyttävissä vain, jos se on ekologisesti ja sosiaalisesti hyväksymiskelpoinen; muussa tapauksessa tarvitaan muutos, kompensaatio tai kielto.
Merkittävissä päätöksissä pidetään kirjanpitoa rinnakkain rahatalous-, energiavirta- ja ekotaseilla. Tämä tekee näkyväksi, mitä tuotetaan ja millä hinnalla: mitä otetaan, mitä palautetaan ja mitä menetetään. Yhden luvun taloudesta siirrytään kolmeen lukuun, jotka voidaan julkisesti arvioida.
Elämän edellytyksille (maa, vesi, energia, infrastruktuuri) asetetaan hoito- ja uusintamisvelvoitteet, omistusoikeus ei sisällä abusus-oikeutta, tuhoavaa käyttöä. Omistuksen legitimiteetti sidotaan ylläpitoon, korjaukseen ja ekosysteemien palautumiseen. Luonto turvataan perustuslaillisesti tuhoavalta käytöltä.
Julkinen rahoitus ja sääntely suunnataan uusintamiskykyä vahvistaviin kohteisiin: energiasiirtymän pullonkauloihin, vesi- ja luontoinfraan, asumiseen, hoivaan ja paikalliseen ruokajärjestelmään. Taloudellinen tuotto tulkitaan toissijaiseksi, jos se heikentää elinkelpoisuutta.
Otetaan käyttöön säännölliset, yrityskohtaiset tasekokoukset ”yksi osake, yksi ääni per työntekijä”- periaatteella, kansalaisraadit ja päätöskynnykset, jotka aktivoituvat kynnysarvojen ylittyessä. Tilinteko ei ole viestintää vaan hallintaa: yhteisesti nähtävissä oleva tilannekuva ja siitä seuraavat velvoitteet. Tavoitteena on tehdä sitovuudesta jaettavaa niin, että uhka/pelko ja yllyke/halu -rekisterit sovittuvat samaan uusintamisen järjestykseen.
Sivistys on siis – kuten olen monasti todennut – tietoa, tahtoa ja taitoa asettaa, arvottaa ja ratkaista aikakauden keskeisiä haasteita reilulla tavalla. Siten tosi, hyvä, kaunis ja reilu on suhteutettava toisiinsa.
Meidän on siis sisulla kohdattava se miten asiat ovat, kaikella sinnikkyydellä arvioitava niiden mieli ja mielekkyys (Sinn) elämälle ja mahdollisimman suurella säntillisyydellä rakennettava reaalinen, siis elämän tekstuuria uusintava, siten kaunis (Beteutung) suhde siihen, mikä on meille – kullekin sukupolvelle vuorollaan – annettu ja vielä kaikki tämä reilulla tavalla. Tämä on ekologisen demokratian tavoite.
…. jatkuu
Viitteet
(1) Burrows, E. 2025. Finland’s president urges Europe to hold its nerve as he warns no ceasefire likely soon in Ukraine AP 16.11.2025
The Times 2025. Finland stays strong in face of Russia threat: ‘We are talking about war’ The Times 26.05.2025
Jõe-Cannon, I., Djupsjöbacka, M. 2025. Drawing strength from the notion of sisu. The Guardian 16. 02. 2025
Sarner, M. 2025. Why we all need sisu – the Finnish concept of action and creativity in hard times. The Guardian 10.02.2025.
Wikipedia 2025. SISU elokuva. Arvio: ”Yhtä kertomuksellisesti ohut kuin mielettömän raaka, Sisu on inspiroitunut pastissi, joka antaa veristä tyydytystä toiminnan ystäville.”
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sisu_(elokuva)
This is Finland 2024. A finnish word, sivistys, adds to wellbeing and helps solve future challenges
Sivistyksen teemavuosi 2024.What is Sivistys?
(2) Suomen etymologinen sanakirja
https://kaino.kotus.fi/ses/?p=main
Kuvat:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sisu_(elokuva)
Sivistyksen teemavuosi 2024