Presidentti Alexander Stubbin uudenvuodenpuheesta nousi metakka: presidentin harmaa kravatti oli vinossa! Miten se on mahdollista!
Minä kiinnitin huomiotani enemmänkin siihen, että presidentti oli harmaantunut myös ajatuksissaan:
”Ulkopolitiikka ei ole koskaan mustavalkoista, se on täynnä harmaan sävyjä. Suomen etu edellyttää, että näemme maailman sellaisena kuin se on, emmekä vain sellaisena kuin haluaisimme sen olevan. Se tarkoittaa sitä, että olemme itsellemme rehellisiä”. (1, kurs mvv).
Maailma on siis sellainen kuin se on, musta tai valkoinen, mutta ulkopolitiikka on täynnä ”harmaan sävyjä”. Mikä onkaan tällöin ”ulkopolitiikan” ja ”maailman” välinen suhde?
”Suomen diplomatia ei perustu moralisointiin eikä identiteettipolitiikkaan. Se perustuu arvoihin, intresseihin ja tekoihin.” (1). Ulkopolitiikka ei siis moralisoi maailman menoa jo tapahtuneella, eikä selitä sitä ”identiteeteillä” vaan ”arvoihin ja intresseihin” perustuvilla ”teoilla”.
Miten ihmeessä voi olla arvoihin ja intresseihin perustuvia tekoja, jos ei ole moraalia eikä omakohtaista identiteettiä? Vai onko se niin, että joidenkin – kuten Venäjän – toimintaa voimme moralisoida ja syyttää identiteettipolitiikasta, kun taas USA:n politiikka perustuu puhtaasti ”arvoihin ja intresseihin”, jotka on otettava ”sellaisena kuin ne ovat” eikä USA:ta voi siten moralisoida eikä syyttää identiteettipolitiikasta?
Tämäkö on nyt sitä, että ”olemme itsellemme rehellisiä”? Ollaksemme rehellisiä itsellemme meidän pitäisi JOKO myöntää, että kaikilla suurvalloilla on arvot ja intressit, joita ne ajavat ja joihin on suhtauduttava ”aktiiviselle ja järkevällä ulkopolitiikalla” TAI todeta, että emme tunnusta yhdenkään suurvallan etuoikeutettujen arvojen tai intressien toteuttamista voimakeinoin. Mutta silloin meidän on kysyttävä itseltämme, millainen tämä maailmamme sitten oikein on?
Realismin kahdet kasvot (2)
Realismin kahdet kasvot voidaan jäsentää turvallisuusparadoksin kautta. Heikki Patomäki tiivistää sen seuraavasti:
”Turvallisuutemme riippuu siitä, mitä toiset tekevät. … me itse olemme ”toisia” niille, joiden tekemisistä meidän turvallisuutemme riippuu. … toisten aikomuksista ei koskaan voi olla täyttä varmuutta.”
Syntyy turvallisuusparadoksi: … ”pelko ja epävarmuus toisen aikomuksista johtaa vastavuoroisten (puolustuksellisten, mvv) tekojen kautta kierteeseen, jonka seurauksena jokaisen turvattomuus lisääntyy: ”puolustuksellisia ja hyökkääviä aseita tai turvallisuusjärjestelyjä on vaikea erottaa toisistaan, … lopputuloksena on tilanne, jossa kukin uskoo, että toisen aggressiivisista aikomuksista ei ole epävarmuutta” (3, kurs. mvv). Sen voi pysäyttää vain suurempi voima.
Näin ajatellen kansallisvaltioiden keskinäissuhteet näyttävät kehittyvän luonnonvoimaisesti, jolloin kunkin maan puolustuksellinen realismi johtaa ”voima vastaan voima” -nokittelukierteeseen ja usko toisen osapuolen puolustukselliseen asennoitumiseen alkaa horjumaan ja pian ollaan yhä vakuuttuneempia siitä, että tuo toinen osapuoli ei olekaan hyvän- vaan pahantahtoinen ja hyökkäävän realismin kannalla.
Jos luovumme luonnonvoimaisen kehityksen oletuksesta ja oletamme että kansallisvaltioiden suhteet ovat historiallisesti kehittyviä, tosin vain anarkistisesti, vastapuolten hyvän- tai pahantahtoisuus kääntyy keskusteluksi kansallisista intresseistä ja uhista.
Puolustuksellinen realismi myöntää, että kaikilla kansallisvaltioilla on subjektiivisia ja objektiivisia intressejä, jotka voidaan tai ei voida sovittaa yhteen. Hyökkäävä realismi puolestaan pitää subjektiivisia intressejä pelkkinä illuusioina, joita ei tarvitse ottaa huomioon. (4)
Tiivistäkäämme subjektiiviset intressit ”elämäntavaksi” ja objektiiviset intressit ”luonnonresursseiksi”. Tällöin ulkopoliittisen realismin ajattelun kehyksessä, ts. että luonnonresurssit mahdollistavat elämäntavan ilman rajoituksia, saamme seuraavan nelikentän:
Äkkiseltään näyttää siltä, että Bidenin ja Putinin aikainen niin subjektiivisten kuin objektiivisten intressien yhteensovittamattomuudesta (Sota) ollaan nyt siirtymässä Trumpin taloudelliseen kamppailuun luonnonresursseista ja Putinin toivoon ”rauhanomaisesta rinnakkaiselosta” USA:n kanssa, jos Venäjän luonnonresurssit saadaan Venäjän ehdoin maailmanarkkinoille.
Tämä on kuitenkin virheellinen johtopäätös. Miksi? Yksinkertaisesti siksi, että ekologisen realismin näkökulmasta luonnonresurssit rajoittavat elämäntapaamme. Nelikenttämme muuttuu aivan toiseksi.
Sekä Trump että Putin ovat yhtä mieltä, että elämäntavat eivät ole globaalisesti yhteensovitettavissa mutta – ehkä – että luonnonresurssit ovat jaettavissa ”Me ensin” -politiikalla ilman että puututaan elämäntapoihin. Se tarkoittaa nykyisten kansakuntien sisäisen ja niiden välisen jyrkän eriarvoisuuden jatkamista ja jyrkkää syventämistä. Maapallon jakamista intressipiireihin.
Ekologisessa realismissa ei ole enää kysymys siitä, että ihmiskunta keskenään arvuuttelee ja arpoo ulkopoliittisen realismin määrittelemien voimasuhteiden mukaan ketkä jäävät henkiin ja ketkä menehtyvät – siis jakotaloudesta – vaan kohtuutaloudesta, jossa kaikkien elämäntapa on sovitettava ekologisen realismin asettamiin rajoihin.
Ekologisen realismiin siirrymme aivan varmasti, halusimmepa tai emme, hyvällä tai pahalla, ennemmin tai myöhemmin, tavalla taikka toisella. Idealismi tässäkin siirtymässä johtaa ylettömiin menetyksiin. Kysymys ei nyt ole miljoonien vaan miljardien ihmisten kohtalosta, kohtuutalouden rakentamisesta, siis kohtuullisen elämäntavan takaamisesta kaikille, kaikessa, kaikkialla ja alati.
Isä taivaan vai Äiti maan siunaus?
Stubb toteaa että ”varmaa on, että maailman suuria haasteita ei ratkaista vain eurooppalaisten tai samanmielisten kesken” … vaikka ”monenkeskisyys ja yhteiset säännöt ovat paras tapa löytää yhteisiä ratkaisuja yhteisiin ongelmiin” … ”rauhanomaisin keinoin” (1) niin kohtuutalouden rakentaminen ei synny vain ”puolustamalla ja kehittämällä liberaalia maailmanjärjestystä” vaan liberaalia demokratiaa olennaisesti laajentamalla ekologiseksi demokratiaksi.
”Euroopan on otettava enemmän vastuuta omasta tulevaisuudestaan” (1) Kyllä, mutta siihen ei pelkkä ”Jumalan siunaus” riitä, ei alkuunkaan. Tarvitsemme Äiti maan siunausta.
Kysymys on eurooppalaisen Valistuksen perinteen sovittamisesta yhteen ekologisen realismin ehtoihin: ”se maailma, jossa elämme, on kudottava yhteen sen maailman kanssa, josta elämme” (Latour). Tarvitaan siis uusi, maallistunut ekumeeninen liike (oikeumenos < asuttu maailma), jonka toivonsiunaus voisi kuulua seuraavasti:
Äiti maa siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä. Kirkastukoon hänen voimansa meille ja olkoon ne meille armollisia. Ilmaiskoon Äiti maa luontonsa meille, jotta kykenisimme ansaitsemaan leipämme rauhaa rakentaen. Luonnon, historian ja ihmishengen nimeen. Aamen, niin tapahtukoon! (5)
Viitteet
(1) Stubb, A. 2026. Uudenvuodenpuhe 1.1.2026.
https://www.presidentti.fi/tasavallan-presidentti-alexander-stubbin-uudenvuodenpuhe-1-1-2026
(2) Volanen, M. V. 2025. Päivän sana – realismi! Blogikirjoitus Vasemmisto nyt 23.02.2025
(3) Patomäki, H. 2025. Turvallisuusdilemma. Blogi 13.02.2025.
(4) Tang, S. 2009. The Security Dilemma: A Conceptual Analysis, Security Studies, 18:3, 587-623, DOI: 10.1080/09636410903133050
(5) Volanen, M. V. 2025. Maan puolustuksen uusi liitto. Blogikirjoitus Vasemmisto nyt
https://www.vasemmistonyt.fi/2025/04/24/maan-puolustuksen-uusi-liitto/
Kuvat:
https://www.presidentti.fi/tasavallan-presidentti-alexander-stubbin-uudenvuodenpuhe-1-1-2026
Aivan pätevää ja kohdalleen osuvaa ajattelua MV. Ekologisen realismin pitäisi tuoda järkeä turvallisuuspoliittisen ajatteluun, mutta huonolta näyttää.
Ensimmäinen nelikenttäsi näyttää asetelman klassisen pasifismin näkökulmasta; toinen, kun asiaa katsoo myös ekologisen realismin huomioon ottaen.
Ihmisten kyky itsepetokseen näyttää loputtomalta, mutta silti oikea elämänasenne on, jos tiedät maailman tuhoutuvan huomenna, istuta silti tänään omenapuu.
”…luonnonresurssit ovat jaettavissa ”Me ensin” -politiikalla ilman että puututaan elämäntapoihin. ”
Kuulostaa tutulta, ns. suomalainen kanta. Pidämme itseämme erikoistapauksena, eikä meidän tarvitse tehdä mitään; suuri maa ja vähän ihmisiä. Eipä niin, että itsekään olisin elämäntapaani miksikään muuttanut, mutta Stubbin suusta puheet kohtuutaloudesta taitavat olla enemmän teoriaa ja retoriikkaa. Kohtuutalouteen pääsemme ehkä sitten viimeisen pakon edessä.