Tilasto ei ole tuomio – mutta siitä sellainen tehdään
Valtiontalouden tarkastusviraston raportti valtion menokehityksestä on nostettu julkisessa keskustelussa todisteeksi siitä, että Marinin hallitus olisi paisuttanut pysyviä menoja holtittomasti. Näin raportti on haluttu lukea.
Mutta näin yksinkertainen tarina ei kestä tarkempaa tarkastelua.
Raportti ei käy läpi yksittäisiä poliittisia päätöksiä, vaan seuraa menotason kehitystä vuosina 2020–2024. Tämä aikajakso sisältää koronapandemian, sote-uudistuksen siirtymävaiheen, Venäjän hyökkäyssodan ja energiakriisin. Toisin sanoen poikkeus poikkeuksen perään. Silti julkisessa keskustelussa nämä vuodet esitetään ikään kuin normaalina vertailupohjana, josta voidaan suoraan vetää johtopäätöksiä hallitusten “vastuullisuudesta”.
Poikkeusvuodet naamioidaan normaaliksi
Kun kriisivuosien aikana tehdyt, usein määräaikaiset ja laajasti hyväksytyt ratkaisut näkyvät tilastoissa useamman vuoden ajan, ne alkavat näyttää pysyviltä. Tästä syntyy optinen harha: tilastollinen pysyvyys tulkitaan poliittiseksi pysyväksi linjaksi. Juuri tässä kohtaa raportti muuttuu työkalusta aseeksi.
Kunnat syntipukkeina – vaikka ne hoitivat kriisiä
Erityisen räikeää on tapa, jolla kuntien menojen kasvua käsitellään. Ennen vuotta 2023 sosiaali- ja terveydenhuolto kuului kunnille, ja pandemia hoidettiin niiden kautta. Kun tämä tausta sivuutetaan, syntyy kuva perusteettomasta tukemisesta – vaikka kyse oli kriisinhoidosta, jota oppositiossa olleet puolueet, mukaan lukien kokoomus ja perussuomalaiset, eivät tuolloin vastustaneet. Päinvastoin: monessa vaiheessa vaadittiin lisää tukea.
Miksi valvonta loppuu juuri nyt?
Huomionarvoista on myös se, että VTV:n finanssipolitiikan valvonnan raportointi on päättymässä. Kyse ei ole pienestä teknisestä muutoksesta, vaan olennaisesta asiasta: jatkossa emme saa samalla tavalla riippumatonta, pitkäjänteistä ja vertailukelpoista arviota siitä, miten menokehykset, poikkeukset ja julkisen talouden säännöt tosiasiassa toimivat yli hallituskausien.
Miksi tämä tapahtuu juuri nyt?
Miksi sen jälkeen, kun raportointia on käytetty voimakkaasti poliittisena välineenä Rinteen ja Marinin hallituksia vastaan – ja samalla nykyinen Orpon ja Purran hallitus voi esiintyä “vastuullisuuden palauttajana” ilman vastaavaa kriisikontekstia?
Ansa tulevalle hallitukselle
Tässä piilee vaara, joka ulottuu tätä hallituskautta pidemmälle. Kun riippumaton, pitkäaikainen ja vertailukelpoinen finanssipolitiikan valvonta heikkenee, rakennetaan ansa tulevalle hallitukselle. Seuraava hallitus – oli se minkä värinen tahansa – perii tulkinnallisesti sotketun menneisyyden, jossa poikkeusvuosien menot on jo valmiiksi leimattu pysyväksi vastuuttomuudeksi.
Syyllinen on aina edellinen
Tällaisessa asetelmassa julkisen talouden keskustelu ei enää perustu yhteiseen tilannekuvaan, vaan valmiiksi rakennettuihin syytöksiin. Edellinen hallitus on aina syyllinen, ja nykyinen voi vedota “perittyyn tilanteeseen” ilman, että kukaan enää kunnolla erottaa, mitkä menot johtuivat kriiseistä, mitkä rakenteista ja mitkä poliittisista valinnoista.
Kuka hallitsee tarinaa, hallitsee talouskeskustelua
Kyse ei ole siitä, etteikö julkista taloutta pitäisi arvioida kriittisesti. Kyse on siitä, kenellä on valta määritellä tarina. Jos tarkastus muuttuu tulkinnaksi ja tulkinta poliittiseksi aseeksi, emme enää opi kriiseistä – vaan käytämme niitä jälkikäteen perusteluina seuraavalle leikkauskierrokselle tai mustamaalaamiselle.
Vasemmiston manifesti:
Julkinen talous ei ole syyllistämisen väline, vaan yhteinen vastuu.
Sen uskottavuus ei rakennu menneisyyden syntipukeista, vaan avoimesta ja rehellisestä analyysistä, joka kestää vallanvaihdot ja poikkeusajat.
Kun tosiasiat korvataan tarkoitushakuisilla tulkinnoilla, rakennetaan ansa tuleville hallituksille ja kavennetaan demokraattista päätöksentekoa.
Me vaadimme talouspolitiikkaa, joka perustuu faktoihin, läpinäkyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen – ei vallankäytön lyhytjänteisiin peleihin.
Petteri Heimonen
