Saatteeksi: Ulkopoliittinen realismi nojaa monin osin vuosisataisiin keskusteluihin meri- ja mannervallan keskinäisistä suhteista. Tämä kehys ei enää toimi ekologisen realismin haastaessa ulkopoliittisen realismin asettamalla ehdottomia planetaarisia rajoja luonnonvarantojen käytölle. Tämä energiavalta – laajasti käsitettynä – asettaa uuden järjen, logiikan, valistuksen ja pääomittamisen ylimieliselle suhtautumiselle.

Johdanto: meri- ja mannervallat

Meri- ja mannervalta-keskustelut syntyivät modernin geopoliittisen ajattelun ensimmäisessä aallossa 1800–1900-lukujen vaihteessa, kun teollistuminen, höyrylaivasto, rautatiet ja maailmanmarkkinoiden integraatio tekivät tilasta ja logistiikasta strategisia kysymyksiä. Merivallan klassinen muotoilu liitetään Alfred Thayer Mahaniin, joka korosti meriylivoiman, meriyhteyksien ja tukikohtaverkoston merkitystä sekä Britannian nousussa että Yhdysvaltain mahdollisessa asemassa.

Tätä vastaan – tai rinnalle – nousi mannervaltakehys, jonka tunnetuin muotoilu liittyy Halford Mackinderiin. Hän korosti Euraasian sisätilaa (Heartland) ja esitti, että teknologian ja erityisesti rautateiden kehitys vähentää merivallan suojaavaa etua ja nostaa mantereisen strategisen syvyyden merkitystä: sisälinjat, resurssit ja kyky kestää merisaartoja.

Toisen maailmansodan ja kylmän sodan strategisessa debatissa asetelma sai kolmannen klassisen muodon Nicholas Spykmanin rimland-ajattelussa: ratkaiseva vyöhyke ei ole pelkkä sydänmaa eikä pelkkä meri, vaan Euraasian rannikkovyöhyke ja logistinen reunakehä, jonka hallinta (liittolaisketjut, tukikohdat, käytävät) toimii sekä mantereisen valtakeskittymän rajoittamisena että merivallan vaikutusalueena.

Kylmän sodan jälkeen 1990-luvulla merivallan järjestysulottuvuus korostui: globalisaatio, konttilogistiikka, finanssijärjestelmä ja toimitusketjujen hajautettu tuotanto tekivät virroista talousjärjestyksen selkärangan. Samalla 2000-luvulla mannervallan logiikka palasi kahdella tavalla: suurten infrastruktuuri- ja käytäväkokonaisuuksien (raide, tie, putket, sähkö) kautta sekä resurssi- ja turvallisuuspoliittisen resilienssin korostumisena (varastot, teollinen kapasiteetti, rajaregimet).

Nykyhetken asetelmassa merivalta-mannervalta-dikotomia ei enää riitä, koska energiasiirtymä ja tuotannon sähköistyminen ovat nostaneet esiin energiavallan (gradientit) ja kriittiset mineraalit järjestelmän pullonkauloiksi. Samaan aikaan merellinen turvallisuus on palannut politiikan keskiöön. Tämän vuoksi tämän hetken asetelma kannattaa jäsentää kolmioksi: merivalta (virrat), mannervalta (syvyys) ja energiavalta (gradientit) ovat eri vallan muotoja, jotka kytkeytyvät toisiinsa ja joista mikään ei yksin riitä.

Ekologisen realismin näkökulmasta meri- ja mannervalta ovat toissijaisia ilmiöitä: ne kuvaavat virtojen ja syvyyden hallintaa, mutta molemmat nojaavat viime kädessä energiavaltaan, eli kykyyn muuntaa rajallisia energiagradientteja työksi, tuotannoksi ja logistiikaksi ekologisten reunaehtojen puitteissa. Kun energian muunnosketjut, verkot ja kriittiset materiaalit kiristyvät, merivallan virrat kallistuvat ja mannervallan syvyys haurastuu. Siksi ekologinen realismi ei ole ympäristöpolitiikan lisäosa, vaan geopoliittisen ja talouspoliittisen järjen perusta: se pakottaa näkemään, missä kohtaa fysiikka, infrastruktuuri ja uusintaminen asettavat ehdot kaikelle muulle vallalle.

Kuvaan seuraavassa meri-, manner- ja energiavallan perusluonnetta ja niiden keskinäistä riippuvuutta ekologisen realismin näkökulmasta. Sen jälkeen arvioin, mitä tämä tarkoittaisi, jos Pohjoinen liittoutuisi Etelän kanssa välittämään Idän (Kiina, Venäjä) ja Lännen (USA) vastakkainasettelua. Lopuksi tarkastelen lyhyesti, mitä tämä merkitsee Suomen kaltaiselle pienelle avotaloudelle.

I Energiavalta meri- ja mannervallan perustana

Alla oleva kolmio kokoaa merivallan, mannervallan ja energiavallan toimintalogiikan yhdeksi näkymäksi.

Kuva 1. Merivalta (virrat) – Mannervalta (syvyys) – Energiavalta (gradientit).

Merivalta – virtojen hallinta

Merivalta tarkoittaa kykyä pitää maailman talouden ja turvallisuuden virrat liikkeessä – tai tarvittaessa hidastaa ja katkaista niitä. Se nojaa merireitteihin, satamasolmukohtiin ja kykyyn suojata kuljetuksia. Merivalta ei ole vain laivoja, vaan myös standardeja, vakuutusta, rahoitusta ja riskipreemioita: se tekee kaupasta ja logistiikasta ennustettavaa. Merivallan vahvuus on globaalissa skaalassa ja nopeassa liikuteltavuudessa; heikkous on se, että virrat ovat haavoittuvia kuristuspisteissä ja poliittiselle häirinnälle.

Mannervalta – syvyyden ja sisälinjojen hallinta

Mannervalta tarkoittaa kykyä hallita suurta aluetta niin, että yhteiskunta pysyy toimintakykyisenä ulkopuolisesta paineesta huolimatta. Se rakentuu sisäisistä verkoista – raide-, tie-, putki- ja sähköjärjestelmistä – sekä varastoista, teollisesta kapasiteetista ja rajojen hallinnasta. Mannervallan ydin on strateginen syvyys: jos merireitit häiriintyvät, maa-alueen sisäiset linjat ja redundanssi pitävät tuotannon ja jakelun käynnissä. Sen vahvuus on resilienssi; heikkous on hitaus, korkeat kiinteät kustannukset ja se, että sisäinen koheesio ja naapuruston geopoliittinen kitka ratkaisevat paljon.

Energiavalta – gradienttien ja muunnosketjujen hallinta

Energiavalta tarkoittaa kykyä hallita sitä, miten energiagradientit muutetaan työksi, tuotannoksi ja logistiikaksi. Se ei ole vain ”omistetaan öljyä”, vaan hallitaan muunnosketjuja: tuotanto, siirtoverkot, varastointi, jousto ja infrastruktuurin huolto. Energiavalta määrittää viime kädessä, kuinka kallista tai halpaa on pyörittää teollisuutta, liikennettä ja puolustusta. Se tuo myös ekologisen realismin kovimman faktan: muunnos tuottaa häviöitä ja rajat tulevat vastaan fysiikkana, ei mielipiteenä. Energiavallan heikkous on inertia: järjestelmän muuttaminen vie aikaa, ja kriittiset materiaalit ja verkot tuovat uusia pullonkauloja.

Miten kolmijako toimii yhdessä

Nämä kolme eivät ole vaihtoehtoja vaan kerrostumia. Energiavalta on perusta: ilman energiaa ei ole tuotantoa eikä logistiikkaa. Mannervalta tekee energiasta ja tuotannosta kestävää: se rakentaa redundanssin, varastot ja sisälinjat, jotka sietävät häiriöitä. Merivalta tekee kapasiteetista globaalisti skaalautuvaa: se muuntaa tuotannon ja resurssit maailmanlaajuisiksi virroiksi ja markkinoiksi. Siksi moderni suurtoimija on käytännössä hybridi: jos yksi meri/manner/energia-kolmion kulma pettää, koko järjestelmä joutuu maksamaan riskipreemiota tai menettää toimintakykyä.

Kytkentä yhteismitallisuuteen ja poikkeusalueisiin

Tämä kolmio kertoo myös, miten ”yhteinen mitta” syntyy. Merivalta standardoi virtoja: se tuottaa mittakieltä, jossa kuljetus, vakuutus ja sopimuskäytännöt tekevät tavaroista ja komponenteista vertailukelpoisia. Mannervalta standardoi syvyyttä: käytävät, rajaregimet ja infrastruktuurin normit tekevät toimitusvarmuudesta ja kapasiteetista mitattavaa. Energiavalta standardoi muunnosta: energiataseet, verkot ja materiaaliketjut määrittävät, mikä on ylipäätään mahdollista. Poikkeusalue syntyy, kun yksi mitta – tyypillisesti raha ja tuotto – alkaa ajaa muiden yli ja ulkoistaa riskit ja haitat periferiaan. Ekologisen realismin mukainen korjaus on tehdä kolmion kaikki kulmat näkyviksi mittaamisessa: raha ei saa peittää virtojen haavoittuvuutta, syvyyden kustannuksia eikä gradienttien ekologisia rajoja.

Kolme keskeistä sääntöä ekologisen realismin toteutumiselle

1) Energiavalta: muunnosketju määrää toimintakyvyn

Jos et hallitse energian ja materiaalien muunnosketjua (tuotanto-verkot-varastointi-jousto-huolto, huolenpito), et hallitse myöskään talouden tai turvallisuuden kapasiteettia. Energiavalta on kyky pitää gradientit käytettävissä niin, että järjestelmä kestää häiriöt ja pysyy ekologisissa rajoissa.

2) Mannervalta: syvyys on redundanssia, ei pelkkää aluetta

Strateginen syvyys tarkoittaa vaihtoehtoisia sisälinjoja, varastoja, teollista kapasiteettia ja rajaregimejä, jotka estävät yhden katkoksen muuttumisen systeemiseksi romahdukseksi. Mannervalta on ennen kaikkea kykyä rakentaa ja ylläpitää redundanssia – se on energiavallan kestävyyskerros.

3) Merivalta: virrat ovat valtaa vain, jos riskipreemio pysyy hallinnassa

Merivalta on kyky pitää virrat auki ja ennustettavina, eli hallita chokepointeja, satamasolmukohtia, standardeja sekä vakuutus- ja rahoitusriskien hinnoittelua. Virrat ovat aidosti valtaa vain silloin, kun energian, materiaalien ja turvan riskipreemiot eivät karkaa; muuten merivalta muuttuu kallistuvaksi riippuvuudeksi.

II Mitä tämä merkitsee

A Pohjoinen–Etelä-välitysakselille

1) Akselin uskottavuus rakentuu energiavaltaan, ei julistuksiin.

Jos Pohjoinen-Etelä aikoo vakauttaa Idän ja Lännen vastakkainasettelua, sen on kyettävä sopimaan ja toteuttamaan yhteiset pelisäännöt energia- ja materiaaliketjuille: kriittiset mineraalit, jalostus, kierrätys, sähköverkot, varastointi ja toimitusvarmuus. Ilman tätä akseli jää riippuvaiseksi joko Lännen merivallasta (turva, vakuutus, maksujärjestelmät) tai Idän mannervallasta (käytävät, jalostusklusterit).

2) Merivalta-asema akselille tarkoittaa yhteisöllistä hallintaa, ei hegemoniaa.

Akselin tehtävä olisi pitää virrat auki ja riskipreemiot hallinnassa: satamat, chokepointit, merenalainen infrastruktuuri (kaapelit, putket) sekä vakuutus- ja rahoitusjärjestelmät. Tämä edellyttää, että Etelä on mukana päätöksissä, koska monet logistiset solmut ja merireittien riskit ovat Etelän alueilla. Muuten akseli näyttäytyy uutena keskus-periferia-asetelmana.

3) Mannervallan syvyys on akselin pullonkaula: ilman redundanssia välitys ei kestä painetta.

Välittävä akseli tarvitsee sisäistä syvyyttä: vaihtoehtoisia käytäviä, varastoja, hajautettua jalostusta ja alueellista tuotantokykyä. Muuten jokainen kriisi (suljetut reitit, vientikontrollit, pakotepaine) tekee akselista pelkän neuvottelulausekkeen. Tämä tarkoittaa Etelässä teollisia investointeja ja Pohjoisessa sitoutumista pitkäjänteiseen kapasiteetin rakentamiseen, ei vain de-risking-retoriikkaa.

4) Akselin valta on standardi-, kelpoisuus- ja riskivaltaa.

Akseli voi välittää vastakkainasettelua, jos se hallitsee yhteismitallisuuden: mitä pidetään kelvollisena tuotteena, hankkeena ja investointina (esim. due diligence, ympäristö- ja sosiaalikriteerit), ja miten riskit hinnoitellaan (vakuutus, rahoitus). Tämä on suoraan kolmion virrat + gradientit  -liitos: standardit muuttavat maailmankaupan käytännöt ilman, että tarvitsee valita blokkia.

5) Ehto: ei uutta poikkeusaluetta.

Jos akselin vakaus rakentuu siihen, että ympäristö- ja sosiaaliset kustannukset jäävät Etelään, välitys epäonnistuu ja Etelä politisoituu vastavoimaksi. Ekologisen realismin kannalta akselin on rakennettava ketjun läpi kulkevat rajat: samat reunaehdot koskevat kaivosta, jalostusta, logistiikkaa ja kulutusta.

B Suomen kaltaiselle pienelle avotaloudelle

1) Suomen kilpailukyky on riskipreemio- ja toimitusvarmuuskysymys ennen kuin se on hintakilpailua.

Pienelle avotaloudelle merivallan virrat tarkoittavat käytännössä kuljetusten, vakuutuksen ja toimitusketjujen riskipreemioita. Kun globaalit riskit kasvavat, hinnan lisäksi ratkaisee, kuka pystyy takaamaan toimitusvarmuuden. Suomen on siksi ajateltava logistiikkaa ja huoltovarmuutta osana talouspolitiikkaa, ei pelkkänä turvallisuuspolitiikan liitteenä.

2) Energiavalta on Suomen todellinen strateginen autonomia.

Energiavalta tarkoittaa Suomessa ennen kaikkea sähköjärjestelmän vakautta, hinnan ennustettavuutta, varastointia ja joustoa sekä teollisuuden sähköistymistä. Mitä enemmän energia on kotimaisen muunnosketjun varassa ja mitä paremmin verkot kestävät häiriöt, sitä vähemmän Suomi on altis ulkoiselle pakolle. Tämä on ekologisen realismin ydin: energiainfra on talous- ja turvallisuuspolitiikan yhteinen selkäranka.

3) Mannervallan syvyys Suomelle tarkoittaa redundanssia ja teollista kykyä, ei alueellista ekspansiota.

Suomen syvyys ei ole väestömäärää tai maantieteellistä massaa, vaan kykyä ylläpitää kriittisiä toimintoja häiriöissä: varmuusvarastot, vaihtoehtoiset hankintakanavat, kotimainen korjaus- ja ylläpitokyky sekä kriittisten komponenttien ja osaamisen saatavuus. Käytännössä tämä on teollisuus- ja koulutuspolitiikkaa.

4) Kriittiset mineraalit ovat Suomelle sekä mahdollisuus että legitiimisyysriski.

Suomi on EU:n kannalta kiinnostava kaivos- ja jalostusympäristö, mutta ekologisen realismin kannalta mineraalivalta on uskottavaa vain, jos lupa- ja ympäristöregiimi kestää: vesi, jätteet, biodiversiteetti ja paikallinen hyväksyttävyys. Jos nämä pettävät, syntyy kotimainen poikkeusalue ja poliittinen vastareaktio; jos ne onnistuvat, Suomi voi olla mallimaa ei-poikkeus-ketjuille.

5) Suomen rooli Pohjoinen–Etelä-akselissa: standardit ja ketjujen luotettavuus.

Suomen realistinen painoarvo ei ole voiman projisointi, vaan kyky tarjota luotettava energiainfra ja teollinen muunnos (energiavalta), korkealaatuiset standardit, jäljitettävyys ja auditointikyky (yhteismitallisuus) sekä ketjujen riskipreemioita alentava ennustettavuus (logistiikka, sopimusvarmuus). Toisin sanoen Suomi hyötyy, jos maailma siirtyy kohti kelpoisuusstandardeja, joissa ekologinen ja sosiaalinen tase tehdään näkyväksi. Se on kilpailuetu pienelle, korkean luottamuksen avotaloudelle.

III Yhteenveto

Ekologinen realismi on geopoliittisen ja talouspoliittisen logistiikan perusta, koska se palauttaa vallan viimekätiset ehdot energiagradientteihin, muunnosketjuihin ja ekologisiin rajoihin. Merivalta on virtojen hallintaa, mannervalta on syvyyttä ja redundanssia, ja energiavalta on kykyä muuntaa energia työksi sekä ylläpitää verkkoja ja materiaalista perustaa. Ydinväite on, että meri- ja mannervallat ovat toiminnallisesti riippuvaisia energiavallasta: ilman edullista ja vakaata energiamuunnosta merivirrat kallistuvat ja mannervallan syvyys haurastuu.

Kolmio kytkeytyy yhteismitallisuuteen: merivalta standardoi virtoja, mannervalta standardoi syvyyttä ja energiavalta standardoi muunnosta. Poikkeusalue syntyy, kun yksi mitta – tyypillisesti raha ja tuotto – ylittää muut ja ulkoistaa riskit ja haitat periferiaan. Korjaus on tehdä virrat, syvyys ja gradientit näkyviksi samassa päätöksenteossa.

Johtopäätökset ovat käytännöllisiä. Pohjoinen–Etelä-välitysakseli voi vakauttaa Idän ja Lännen vastakkainasettelua vain, jos se ottaa haltuun energiavallan ja merivirtojen yhteisen hallinnan sekä rakentaa mannervallan edellyttämän redundanssin ilman uutta poikkeusaluetta Etelään. Suomen kaltaiselle pienelle avotaloudelle kolmio tarkoittaa, että kilpailukyky ja turvallisuus palautuvat riskipreemioihin ja toimitusvarmuuteen, energiajärjestelmän vakauteen sekä standardivaltaan: kykyyn olla luotettava solmu ketjuissa tilanteessa, jossa geopolitiikka ja energiagradientit kiristävät maailman talouden ehtoja.

Kirjallisuutta

Bekkevold, J. I. (2025). The geography of Rimland and Heartland: Why the US–China rivalry differs from the Cold War. In B. N. V. Steen (Ed.), Not Just Another Cold War: The Global Implications of the US–China Rivalry. Oxford University Press.

Council of the European Union. (2023, October 24). Maritime security: Council approves revised EU strategy and action plan.

Haralambides, H. E., & Merk, O. (2020). The Belt and Road Initiative: Impacts on global maritime trade flows (ITF Discussion Paper No. 2020/02). OECD Publishing / International Transport Forum.

International Energy Agency. (2025). Global Critical Minerals Outlook 2025. IEA.

Mackinder, H. J. (1904). The geographical pivot of history. The Geographical Journal, 23(4), 421–437.

Mahan, A. T. (1890). The influence of sea power upon history, 1660–1783. Little, Brown.

Spykman, N. J. (1942). America’s strategy in world politics: The United States and the balance of power. Harcourt, Brace.

U.S. Department of Defense (U.S. Navy, U.S. Marine Corps, & U.S. Coast Guard). (2020). Advantage at Sea: Prevailing with integrated all-domain naval power.Encyclopaedia Britannica. (n.d.). Geopolitics (Spykman and the rimland argument). Encyclopaedia Britannica.

Olen käyttänyt ChatGPT5.2 Thinking aineistojen etsintään, muokkaamiseen ja tekstin viimeistelyyn. Kuva on myös sen tekemä.