Saatteeksi: USA:ssa on viime vuosina noussut näkyväksi kiista, jossa osa konservatiivisista kristityistä vaikuttajista väittää, että empatia voi tietyissä muodoissa johtaa “syntiin” – tai että se on ainakin vaarallista, jos se irrotetaan “totuudesta” ja “moraalisesta selkeydestä”.
Keskustelua on vauhdittanut etenkin Allie Beth Stuckeyn Toxic Empathy sekä Joe Rigneyyn liitetty ajatus “untethered empathy” -empatiasta, joka heidän mukaansa tekee ihmisistä alttiita hyväksymään politiikkoja ja elämäntapoja, joita he pitävät raamatullisesti vääriä (abortti, LGBTQ-kysymykset, maahanmuutto, “social justice” -kieli). Tällöin empatia kuvataan retoriseksi vipuvarreksi: yksittäisen kärsimyskertomuksen kautta pyritään tuottamaan moraalinen pakko (“jos välität, sinun täytyy hyväksyä X”), ja tätä “pakkoa” vastaan reagoidaan puhumalla empatiasta “myrkyllisenä” tai jopa synnillisenä. (AP News) (1)
Samaan aikaan moni kristitty ja maallinen kommentaattori pitää tätä kehystä oppihistoriallisesti ja moraalisesti vaarallisena: jos empatia määritellään heikkoudeksi tai synniksi, ovi avautuu helpommin julmuuden normalisoinnille ja “me vastaan he” -kulttuurisodan logiikalle (erityisesti maahanmuuton ja vähemmistöjen kohdalla).
Kiistasta on tullut myös poliittinen, koska se kytkeytyy Trump-kauden jälkeiseen oikeistopopulismin ja kristillisen nationalismin nousuun: empatiakriittinen puhe toimii puolustuksena “koville” politiikoille (“älä anna myötätunnon sumentaa järjestystä”), ja vastapuoli tulkitsee sen yritykseksi tehdä kärsimyksestä moraalisesti merkityksetöntä. Tämä asettaa kysymyksen: jos empatia ei voi kantaa yhteiselämän perustelua, mikä sitten voi – ja millä ehdoilla? (Guardian) (2)
Me elämme ajassa, jossa moraalinen kieli on politisoitunut. Yhdellä puolella kuulemme, että ilman empatiaa yhteiskunta kovettuu. Toisella puolella empatia leimataan “myrkylliseksi”, jopa ”synniksi” – välineeksi, jolla toisia painostetaan hyväksymään politiikkaa, jota ei haluta perustella muuten kuin kärsimyskertomuksilla. Tämä kiista ei ole sivuseikka. Se kertoo, että kamppailemme siitä, millä oikeudella teemme yhteisiä päätöksiä – ja mikä vielä tärkeämpää: millä ehdoilla yhteinen elämä ylipäätään voi jatkua.
Haluan erottaa kolme käsitettä, jotka usein sekoitetaan: empatia, sympatia ja solidaarisuus. Ja väitän, että juuri näiden erottelu paljastaa, miksi ekologinen demokratia ei ole mielipidekysymys, vaan välttämättömyys.
Empatia: sisäpuolen lukemisen kyky – ja sen poliittinen haavoittuvuus
Empatia (< Einfühlungsvermögen) on ennen kaikkea kyky: kyky nähdä toisen näkökulma ja joskus myös resonoida hänen tunteisiinsa. Se avaa meille toisen kokemuksen “sisäpuolen”: mitä hän pelkää, mistä hän kärsii, mitä hän toivoo.
Mutta juuri siksi empatia on poliittisesti haavoittuva. Kun politiikka rakentuu yksittäisten tarinoiden varaan, syntyy helposti moraalinen oikopolku: “jos välität, sinun on pakko tukea tätä.” Empatiasta tulee poikkeuslupakone: se tuottaa erityiskohtelun vaateita, joita ei enää soviteta yhteisiin rajoihin eikä seurauksiin. Tällöin “empatian myrkyllistäminen” on helppo retorinen vastaliike: vastapuoli voi sanoa, ettei hän ole julma – hän vain torjuu manipuloinnin.
Tämä on nykykeskustelun kova ydin: empatia voi olla moraalinen kompassi, mutta se ei ole yksin riittävä yhteiskunnallisen päätöksenteon rakenne.
Sympatia: myötämielisyys ja hyvän tahto – mutta ei vielä yhteinen järjestys
Sympatia tarkoittaa myötämielisyyttä: “olen puolellasi, välitän sinusta, toivon sinulle hyvää.” Sympatia voi olla syvästi inhimillistä, ja se on usein se peruslämpö, joka pitää yhteisöt koossa arjessa.
Mutta sympatia on luonteeltaan valikoivaa. Se suuntautuu helposti “omiin” – niihin, jotka ovat lähellä, tuttuja, samankaltaisia. Sympatia ei vielä ratkaise sitä, miten yhteiset resurssit, riskit, velvoitteet ja rajat jaetaan. Se on asenne, ei vielä institutionaalinen muoto.
Empatia voi ymmärtää toisen; sympatia voi tahtoa toiselle hyvää; mutta kumpikaan ei yksin vastaa kysymykseen: miten rakennamme yhteiselämän niin, että se kestää myös silloin, kun tunteet heilahtelevat ja erimielisyydet kovenevat?
Solidaarisuus: vastuusuhde – “singuli in solidum” – ja miksi se muuttaa pelikentän
Solidaarisuus tulee perinteestä, jossa on aluksi hyvin konkreettinen juridinen merkitys: ”singuli in solidum”. Se tarkoittaa kokonaisvastuuta: kukin on vastuussa kokonaisuudesta, ei vain omasta osuudestaan. Tämä on ratkaiseva ajatus. Solidaarisuus ei ole ensisijaisesti tunne. Se on sitoumus.
Solidaarisuus tekee mahdolliseksi yhteiskunnan, jossa riskejä jaetaan, heikoimpia suojataan ja vapaus on muutakin kuin vahvimpien etuoikeus. Se on demokraattisen yhteiselämän selkäranka: lupaus, että “sinun vastoinkäymisesi ei voi olla minun hyötyni.”
Mutta tässä kohtaa meidän aikamme paljastaa uuden ongelman: moderni solidaarisuus on rakennettu pitkälti oletukselle, että luonto on taustalla – että sen rajat ovat joustavia tai ulkoistettavissa. Ja juuri tämä oletus on murtunut.
Miksi “parlamentaarinen” demokratia ei enää riitä
Kulttuuriliberalismi on usein rakentanut demokratian kahdelle perusoletukselle, että 1) jokaisen kokemus on kiistämätön ja että 2) se voidaan tuoda julkiseen tilaan puolustettavaksi ilman uhkaa. Tämä on ollut historiallisesti tärkeä vapautumisen malli: puhetta, tunnustusta, oikeuksia.
Mutta jos demokratia jää pelkäksi “parleksi” – puheeksi ilman reunaehtoja – se ajautuu tilanteeseen, jossa politiikasta tulee kilpailu moraalisesta etuoikeudesta: kenen kokemus velvoittaa eniten, kenen tarina ohittaa yhteiset rajat.
Tällöin syntyy kaksi vaarallista reittiä:
- Empatia-aseistetaan: tarina tuottaa poikkeusluvan.
- Empatia demonisoidaan: ja palataan “me vastaan he” -asetelmaan, jossa yhteisön identiteetti tarvitsee vihollisen.
Tässä kohdin natsisimin ideologi Carl Schmitt’in ystävä–vihollinen -logiikka (”jos emme vihaa sitä, mitä emme ole, emme voi rakastaa sitä mitä olemme”) hiipii takaisin sisään: kun universaali myötätunto esitetään uhkana, erimielisyys muuttuu helposti eksistentiaaliseksi konfliktiksi. Silloin kovuus näyttää hyveeltä ja poissulkeminen järjestykseltä.
Kolmas teesi: kehitys alkaa, kun tuhoava omaksiotto tunnistetaan itsetuhoksi
Viime vuosisadan lopun, Suomessa 1980- ja 1990- luvulla, kulttuuriliberalismin edellä mainitut keskeistä teesiä käänsivät ”ystävä- vihollinen” -logiikan päälaelleen: ”jos emme rakasta sitä, mitä emme ole, emme osaa rakastaa sitä mitä olemme”. On siis pidettävä huolta (care) kaikista kansalaisista kaikissa tilanteissa – parlamentaarisesti päättäen. Empatia eikä sympatia puheissa eivät vielä tätä tavoitetta kuitenkaan toteuta kuten jälleen kerran olemme saaneet tuta. Siiten tarvitaan solidaarisuutta, nyt ekologista solidaarisuutta.
Tarvitsemmekin kolmannen perusteesin, joka murtaa tämän toistuvan kehän: “jokaisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto.” (Marx.) Jos tulkitsemme kehityksen (Entwicklung) Hegel mielessämme, niin kehitys alkaa vasta, kun tunnustamme seuraavan: jos omaksiotto (Aneignung) tapahtuu tuhoamalla se, mikä omaksi otetaan, se tuhoaa myös omaksiottajan – koska omaksiottaja on sidoksissa niihin ehtoihin, joita hän kuvittelee voivansa kuluttaa loppuun.
Tämä on ekologisen realismin moraalinen kynnys. Se muuttaa motiivin. Politiikan perusmotiivi ei voi enää olla viha eikä myöskään tunnepohjainen poikkeuslupa, vaan itseä uusintava vastavuoroisuus: toisen elämän ehtojen suojeleminen on samalla oman elämän ehtojen suojelemista.
Tässä mielessä “empatia” saa uuden, ei-sentimentaalisen muodon: ei vain “minä tunnen sinun tuskasi”, vaan “minä ymmärrän, että sinun mahdollisuusehtosi ja minun mahdollisuusehtoni ovat sidoksissa.”
Ekologinen solidaarisuus: yhteisvastuu biosfäärissä
Nyt voimme nimetä ratkaisun: ekologinen solidaarisuus.
- signuli in solidum opetti meille kokonaisvastuun logiikan.
- Moderni solidaarisuus laajensi sen yhteiskuntaan: riskien ja velvoitteiden yhteisjakoon.
- Ekologinen solidaarisuus laajentaa sen edelleen: yhteisvastuuseen biosfäärin reunaehdoista.
Se tarkoittaa: kukaan ei voi vaatia vapautta, joka edellyttää toisten – tai ekosysteemien – elinehtojen heikentämistä. Ei siksi, että “tunnen pahaa mieltä”, vaan siksi, että kyse on yhteisen elämän fysiikasta ja ekologisesta todellisuudesta.
Ekologinen demokratia: empatia ja solidaarisuus sidotaan ekologiseen hyväksyttävyyteen ja taseisiin
Tästä seuraa välttämättömyys: ekologinen demokratia. Ekologinen demokratia ei ole pelkkä moraalinen vaatimus “olla kiltimpi”. Se on päätöksenteon muoto, jossa puhe ja oikeudet sidotaan eksplisiittisesti reunaehtoihin. Se tarvitsee vähintään kolme periaatetta:
- Hyväksyttävyys: tuotannon ”sisäänotto → muunnokset → jätteet → luontohaitan korjaus”-ketjujen yhteensopivuus. Mikään päätös ei saa synnyttää “poikkeusalueita”, joissa vahingot ulkoistetaan.
- Taseellinen todentaminen: emme kirjaa vain rahaa, vaan myös energia-/materiaalivirtoja ja ekotaseita – muuten “hyvä tahto” jää tyhjäksi.
- Demokraattinen palautekytkentä: rajat, prioriteetit ja oikeudenmukaisuus eivät ole teknokraattinen käsky, vaan yhteisesti päätetty ja jatkuvasti päivittyvä järjestys: raha välitteinen pääomittaminen (capitalization) muuntuu huolenpidoksi (curatorization) elämän tekstuurista (3).
Tässä kehyksessä empatia saa oikean paikan: se auttaa näkemään kärsimyksen ja epäoikeudenmukaisuuden. Sympatia antaa arjen inhimillisyyden. Mutta solidaarisuus – ekologisesti määriteltynä – antaa yhteiskunnalle muodon, joka kestää.
Johtopäätös: irti “myrkyllisen empatian” ansasta
Siksi ehdotukseni on yksinkertainen:
- Älkäämme luovuttako empatiaa manipulaatiolle emmekä demonisoinnille.
- Älkäämme rakentako demokratiaa pelkän puheen varaan, jos puhe irrotetaan elämän ehdoista.
- Rakennetaan solidaarisuus uudelleen ekologisena solidaarisuutena, jossa jokaisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto – ei iskulauseena, vaan institutionaalisena todellisuutena.
Ekologinen demokratia on välttämätön, koska se on ainoa tapa tehdä näkyväksi se, mikä on jo totta: me olemme joka tapauksessa samassa kokonaisuudessa – singuli in solidum – ja joko kannamme tämän kokonaisuuden vastuuta yhdessä, tai kannamme seuraukset erikseen.
Viitteet
(2) https://www.theguardian.com/us-news/ng-interactive/2025/apr/08/empathy-sin-christian-right-musk-trump?utm_source=chatgpt.com
(3) Volanen, M. V. 2026. From Capitalization to Curatorization: A Custodium Protocol for Ecologically Admissible Investment
https://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=5970074
Kuva: ChatGPT
Olen käynyt tästä teemasta laajan ja moninaisen keskustelun ChatGPT Thinking 5.2 kanssa.
… julkaisi tämän uudelleen!