Sivistysjarru on uhka tulevaisuudelle

Suomessa seurataan huolestuttavaa kansainvälistä kehitystä, jossa demokratia heikentyy askel askeleelta: kansalaisjärjestöjen toimintavapauksia kavennetaan ja päätöksenteko alistetaan fossiilikapitalismin ehdoille sekä lyhyen aikavälin taloudellisille intresseille. Politiikka katsoo vain harvoin huomista pidemmälle, ja puhe rauhasta on korvattu jo kauan sitten puheella asevarustelusta. Asioita hoidetaan yhä useammin kovuuden ja voiman logiikalla. Tätä kovuuden retoriikkaa seuraten saavutettava ja laadukas koulutus on muuttunut poliittisessa puheessa riippakiveksi ja kulueräksi. Nykyinen suunta ajaa meitä kahteen kastiin – heikkoihin ja vahvoihin. Se on osa jatkumoa, jossa kaikkien oikeus koulutukseen, peruspalveluihin ja hoivaan kyseenalaistetaan ja fasististen ajatusten kanssa flirttaillaan.

Suomen sivistyksellistä perustaa rapautetaan tuhoisalla tavalla. Jo pidempään vallassa ollut leikkauskuripolitiikka on johtanut siihen, että koulutuslupauksista on tingitty kerta toisensa jälkeen. Tilanne tulee vain pahenemaan. Velkajarrun kaltaiset toimet tarkoittavat vääjäämättä sivistysjarrua, mutta myös jarrua koko yhteiskuntamme kehitykselle. 

Keskustelu koulutuksen merkityksestä jää monien muiden puheenaiheiden ohella geopolitiikan käänteiden jalkoihin. Pyrkimyksenä tuntuu olevan rapauttaa koulutus vähitellen, hiljaa ja kulisseissa: päättäjät piiloutuvat maailman myllerryksen ja niukkuuspuheiden taakse, ja yhtäkkiä koulutus nähdäänkin yhteiskuntamme perustan sijaan pehmeänä arvona, johon leikkausinnon keskellä “ei voida” panostaa.

Sitran vuonna 2026 julkaistu uusin megatrendit-raportti puhuu paljon yhteiskuntasopimuksen uudelleen neuvotelemisesta, ennennäkemättömien globaalien ja ekologisten rakenteellisten haasteiden edessä, jotta voisimme rakentaa uudenlaista yhteiskuntaa ja valtion järjestelmää. Opetus- ja kulttuuriministeriön visio koulutuksesta 2040-luvulle on esimerkki prosessista, jossa tulisi huomioida laaja-alaisesti muuun muassa koulutuksen rooli demokratian ja sivistyksen vahvistamisessa. Tuntuu kuitenkin, että laajempi arvokeskustelu pyörii taas tehokkuuden ja julkisten menojen leikkausten ympärillä.

Myös koulutuksen yhteiskuntasopimusta neuvotellaan uudelleen – tosin vain oikeiston tuhoisilla ehdoilla ja kuuntelematta opettajia, opiskelijoita, tutkijoita ja tiedeyhteisöä. Jos Suomen hallitus saisi tehdä kaikki muutokset heti, ei tähän sopimukseen enää kuuluisi lupaus laadukkaasta ja maksuttomasta koulutuksesta. Sen sijaan siihen kuuluisi alistuminen tehokkuuskulttuurille ja uusliberaalille pöhinäkoneistolle talouskurin palvelemiseksi ja talouskasvun siivittämiseksi. Koulutus nähdään “pakollisena pahana” osana tehokkaan yhteiskunnan rattaita. Korkeakoulujen johto on valtionosuuksien leikkaantuessa ja jatkuvan rahoituksen kilpailun kiristyessä hyväksynyt tilanteen tosiasiana. Kun tieteen ja akatemian vapaus kaventuu, korkeakoulujen vastarinta näyttää päähänpotkimisen keskellä olemattomalta.

Halveksiva suhtautuminen sivistystä, tutkimusta ja koulutusta kohtaan näkyy tutkijoiden maalittamisena ja tutkimusten nostamisessa tikunnokkaan, instituutioiden ja paneelien poliittissävytteisissä ohjauspuheissa ja jatkuvana puheena eri tieteenalojen arvottamisesta keskenään tai alasajosta. Ne harvat, jotka pääsevät opintojensa aikana tai sen jälkeen vaalimaan suomalaista tutkimusta esimerkiksi jatko-opintojen parissa, ovat vuosi vuodelta yhä enemmän oikeistotrollien ja istuvien poliitikkojen maalitauluina.

Kovuuden aikakaudella isänmaallisuudesta puhutaan paljon. Olisi kuitenkin hyvä muistaa, että yhteiskuntamme toimivuuden näkökulmasta kaikista isänmaallisinta on suomalaisen koulutusjärjestelmän, tieteen, osaamisen ja tasa-arvon vaaliminen. Historiallisesti suomalainen kansallis- ja hyvinvointivaltio on rakennettu juuri koulutuksen arvostukselle – saavutettavaa sivistystä ja yhteiskunnallista koheesiota on pidetty politiikan tekemisen kompassina. Toisin on nyt. Opiskelijoiden velkakriisi eli pakkovelkaannuttaminen sekä maksullisen korkeakoulututkinnon keskustelunavaukset ovat esimerkkejä siitä, että korkeakoulujärjestelmää romutetaan. Hajoavalla järjestelmällä ei rakenneta toimivaa Suomea. 

Toki sivistystä ei voida typistää korkeakoulutukseen tai formaaliin koulutukseen. Yhtä lailla se tarkoittaa sydämen sivistystä: avoimuutta, uteliaisuutta, luovuutta ja näköaloja. Sivistynyt kansa on avoin ja kyvykäs kohtaamaan tulevaisuuden haasteita. Siksi jatkuva oppiminen ja vapaa sivistystyö ovat tärkeitä, kuten myös ihmisten luokkatietoisuuden lisääminen ja matalan kynnyksen luotettava tiedonsaanti. 

Tosiasiassa sivistyksen, koulutuksen ja tieteen merkityksen tulisi olla tällä hetkellä suurempi kuin koskaan, jos haluamme ihmiskuntana selviytyä monikriisien ajasta, kuten ilmastonmuutoksesta ja ympäristökatastrofista. Päättäjät ovat kuitenkin painaneet sivistysjarrun pohjaan lujempaa kuin koskaan.

Kädenlämpöisen konsensuspolitiikan vallitessa koulutuksen ja sivistyksen puolustajat ovat harvassa. Aito muutos nykymenoon ei tapahdu pienillä viilauksilla järjestelmään. Tarvitaan kunnianhimoisia uudistuksia, vastikeettomien ja suorituksista vapaiden rahavirtojen avaamista koulutukselle ja tieteelle. 2030-luvulle tultaessa tarvitaan toimia, jotka palauttavat Suomeen korkeakoulukoulutuksen sivistyksellisen pohjan ja aidon, vahvan tieteen vapauden. Koulutukseen panostamisen läpi kaikkien koulutusasteiden on oltava yksi politiikan kärkiprioriteeteista.

Jos poliitikot kuitenkin päättävät toisin, koulutuksen alasajon seuraukset tulevat näkymään pitkälle tulevaisuuteen. Oikeastaan on vaikea nähdä todellista tulevaisuutta yhteiskunnallamme tai maapallollamme, jos emme herää ymmärtämään tasa-arvoisen koulutuksen, tieteen ja sivistyksen merkitystä. 

Sivistysjarrun sijaan suosittelemme päättäjiä nostamaan jalan jarrulta, vaihtamaan vaihteen isommalle ja varmistamaan että suunta on kohti sivistykseen perustuvaa tulevaisuutta.

Sakari Bister, Vasemmisto-opiskelijoiden liittohallituksen jäsen

Venla Lehtinen, Vasemmisto-opiskelijoiden liittohallituksen varajäsen