Voidaanko Iran pommittaa demokraattiseksi?

Kun Lähi-idässä alkaa uusi sota, keskusteluun ilmestyy nopeasti tuttu moraalinen kehys: naisten oikeudet, autoritaarinen hallinto ja sorto.

Iranin kohdalla nämä havainnot eivät ole keksittyjä, ja siksi niiden ympärille on helppo rakentaa sodan oikeuttamista tukeva kehyskertomus: jos nykyinen hallinto saataisiin nurin, tie demokratialle olisi auki.

Tätä tulkintaa tuputetaan nyt ovista ja ikkunoista, myös Suomessa. Mitä ikinä sodasta sanotaankin, hyökkääjiä ei saa tuomita, koska pommittamisella on kannatettava tavoite, hallinnon vaihto.

Mutta mitä sanoo historia?

Yksi vastaus löytyy Iranin naapurista, Afganistanista, jossa Yhdysvallat ja sen liittolaiset kävivät maassa lähes kaksikymmentä vuotta kestäneen sodan.

Yksi intervention julkilausutuista perusteluista oli naisten ja tyttöjen aseman parantaminen, jonka hinnaksi tuli lopulta koko maan raunioittaminen ja noin puolen miljoonan afgaanin kuolema.  

Kun Taliban palasi valtaan vuonna 2021, suuri osa saavutuksista romahti nopeasti. Kaksikymmentä vuotta sotaa ei ollut muuttanut Afganistanin yhteiskunnan perusrakenteita.

Käytännössä lähes kaikki avustusraha Afganistanin kehittämiseksi oli ohjautunut ulkomaisille, pääosin amerikkalaisille yhtiöille, sodan todellisille voittajille. Ja kun he poistuivat, oltiin taas lähtöruudussa.

Alan tutkimuksen mukaan tämä lopputulos ei ole poikkeus vaan sääntö.

Iranin oma historia tarjoaa tästä vielä ironisemman esimerkin. Vuonna 1953 Yhdysvallat ja Britannia tukivat vallankaappausta, jossa syrjäytettiin demokraattisesti valittu pääministeri Mohammad Mossadegh.

Vallankaappauksen perusteluna oli turvallisuus ja vakaus. Tuloksena oli shaahin autoritaarinen hallinto, yksi maailman julmimmista salaisista poliiseista – ja lopulta vuoden 1979 islamilainen vallankumous.

Jos tarkoitus oli edistää demokratiaa, käteen jäi jotakin muuta.

Tämä on hallinnonvaihtojen klassinen paradoksi. Ne tehdään usein turvallisuuden, vakauden tai demokratian nimissä, mutta lopputulos on harvoin vakaa demokratia.

Demokratia ei siis juuri koskaan synny hallinnon vaihtumisesta. Kestävät poliittiset järjestelmät rakentuvat instituutioiden, talouden ja yhteiskunnallisen osallistumisen varaan.

Sama koskee myös Irania.

Maassa on suuri koulutettu väestö, vahva valtio ja toistuvia protestiliikkeitä, jotka osoittavat merkittävä osa väestöstä haluaa poliittisia uudistuksia ja enemmän vapautta. Mutta nämä liikkeet syntyvät Iranin sisältä.

Sotaa käyvän suurvallan näkökulmasta demokratisointi on pelkkää tekniikkaa. Ensin maa eristetään, sitten sitä pommitetaan ja lopuksi vanha hallinto korvataan uudella ja yhteistyökykyisellä.

Käytännössä lopputulos on usein jotain aivan muuta: valtion hajoaminen, valtatyhjiö tai uusi autoritaarinen järjestelmä. Myös Irak 2003 ja Libya 2011 muistuttavat tästä aika konkreettisesti.

Silti sama kehyskertomus elvytetään aina uudelleen ja uudelleen.

Sota esitetään turvallisuuskysymyksenä, humanitaarisena interventiona tai demokratian puolustamisena. Media välittää näitä kehyksiä, ajatuspajat analysoivat niitä ja poliitikot muotoilevat niistä strategioita.

Näissä strategioissa vanha valtapolitiikka saa uuden moraalisen selityksen: ollaan heikomman puolella sortajaa vastaan. Ja aina yhtä päättäväisesti, sotilaallisella iskuvoimalla uhaten ja sitä käyttäen.

Sen jälkeen alusmaassa järjestetään vaalit, joiden ehdokasasettelusta vastaa uusi isäntä. Ja vaalirauhan takeeksi maahan jätetään merkittävä määrä isäntämaan sotavoimaa ja sen perustamia tukikohtia.

Jos et minua usko, niin lue kirjasta.

Tämän toimintatavan synty on nimittäin dokumentoitu Lindsay O´Rourken tutkimukseen Covert Regime Change, jonka mukaan USA on jaksolla 1947 – 1989 tehnyt 64 hallinnonvaihtoa.

Vuoden 1989 jälkeen on tehtailtu vielä ainakin seitsemän lisää. Nämäkin luvut saattavat olla alakanttiin, koska usein kysymyksessä on ollut epäsuora vaikuttaminen ja salaiset sodat.

Ja voi hyvinkin olla, että näitä tulee jatkossa yhä kiihtyvään tahtiin. Näin presidentti Trumpin hallinto on selvästikin antanut ymmärtää, eikä sitä viestiä ole mahdollista ymmärtää väärin.

On tapahtunut paluu siirtomaasotien kaudelta tuttuun tykkivenediplomatiaan.

Omassa poliittisessa kriisissämme me emme tätä kuitenkaan rohkene tunnustamaan. Meidän virallisessa ulkopolitiikassamme kaikki ongelmat tulevat Venäjältä.

Jos joitakin ongelmia tulee jostakin muualta, niistä on oman turvallisuutemme vuoksi vaiettava. Erityisesti silloin kun ongelmat tulevat USA:sta.

Siitä ideologiasta meidän on näköjään hyvin vaikea irrottautua.

Erkki Laukkanen