Talouspakotteiden hinta: 28 miljoonaa ”ylimääräistä” kuolemaa

Olemme oppineet tunnistamaan väkivallan silloin, kun se on äänekästä ja näkyvää. Mutta sota on muutakin kuin räjähdyksiä ja telaketjujen kitinää.

Kabineteissa, kaukana pölyisiltä taistelukentiltä, suunnitellaan talouspakotteita, joiden vaikutus on kliinisempi, hiljaisempi – ja usein monin verroin tuhoisampi.

Silti pakotteista puhutaan yhä kuin ne olisivat sodan rauhanomainen vaihtoehto.

Sitä ne eivät todellakaan ole.

Keskustelu pakotteiden todellisesta hinnasta kiihtyi runsas viikkoa sitten, kun Chicagon yliopiston professori John J. Mearsheimer nosti esiin tutkimustuloksen, joka pysäyttää.

Viime marraskuussa lääketieteellisessä lehdessä The Lancet Global Health julkaistu tutkimus analysoi pakotteiden vaikutuksia 152 maassa viiden vuosikymmenen ajalta.

Tulokset ovat pysäyttäviä.

Tutkimuksen mukaan talouspakotteisiin liittyvä lisäkuolleisuus on ollut keskimäärin noin 564 000 ihmistä vuodessa. Vuosina 1971–2021 tämä merkitsee arviolta 28 miljoonaa “ylimääräistä” kuolemaa.

Kysymys on nimenomaan laajojen talouspakotteiden aiheuttamista kuolemista. Ne ovat samaa suuruusluokkaa kuin varsinaisten sotatoimien aiheuttama kuolleisuus.

Erityisen tappaviksi tutkimus arvioi USA:n asettamat yksipuoliset, usein hallinnonvaihtoon tähtäävät pakotteet. Mutta myös EU:n ja YK:n asettamien pakotteiden vaikutuksia tarkastellaan kriittisesti.

Miten talouspakotteet tappavat?

Pakotteet eivät tapa sirpaleilla tai ohjuksilla. Kyse on epäsuorasta kuolleisuudesta – puutteen kautta tapahtuvasta tappamisesta, kun taloudelliset ja logistiset vaikutukset ketjuuntuvat.

Vaikka lääkkeet jätettäisiin muodollisesti pakotteiden ulkopuolelle, pankkijärjestelmästä eristäminen voi estää niiden maksamisen ja logistiset ketjut katkeavat.

Eristämisestä tulee helposti itseään vahvistava kierre.

Kun valuutan arvo romahtaa ja tuonti tyrehtyy, ruoan hinta karkaa tavallisten perheiden ulottumattomiin. Seurauksena on krooninen aliravitsemus, joka iskee ensimmäisenä lapsiin ja vanhuksiin.

Myös sähköverkkojen, vesihuollon ja hygienian ylläpito riippuu kansainvälisestä kaupasta. Kun kauppa ajetaan alas, infrastruktuuri rapautuu ja epidemioiden riski kasvaa.

Historiasta löytyy varoittavia esimerkkejä.

Nykyään Yhdysvallat ja Euroopan unioni turvautuvat pakotteisiin laajemmin kuin koskaan. Niiden käyttöä on pikemminkin tehostettu kuin kyseenalaistettu.

Nimellisesti pakotteet kohdistetaan ensin eliittiin. Mutta yhteiskunnan legitimiteettiä koskeva kriisi saadaan yleensä aikaiseksi vain riittävän suurella kuolleisuudelle rahvaan joukossa.

Ja vaikka siihen usein tietoisesti tähdätään, pakotteiden aiheuttamista “ylimääräisistä” kuolemista ei tiettävästi ole tuomittu ketään. Niillä jopa kehua retostellaan.

Kun Yhdysvaltain ulkoministeriltä Madeleine Albrightilta kysyttiin vuonna 1996 Irakin pakotteiden seurauksena kuolleista sadoista tuhansista lapsista, hän totesi menetysten olleen ihan kohdillaan.

Juuri tämänkaltaisesta ajattelusta Mearsheimer on saanut tarpeekseen. Hän on viime vuosina kutsunut omaa maataan maailman tekopyhimmäksi valtioksi.

On aika arvioida pakotepolitiikkaa uudelleen.

Pakotteet eivät ole enää pitkään aikaan olleet tie rauhaan. Ne muistuttavat yhä enemmän modernia versiota keskiaikaisesta piirityksestä.

Pakotteista on tullut “siisti sota” niille, jotka eivät halua lähettää omia sotilaitaan rintamalle. Monille niistä on myös tullut keino pestä veriset kätensä.

Kun talouspakotteet kuitenkin tappavat miljoonia viattomia, voivatko ne olla oikeutettu keino puolustaa ihmisoikeuksia ja normipohjaista järjestystä? Vai ovatko ne uusi normipohjainen järjestys?

Yksi asia on varma.

“Ylimääräiset” kuolleet eivät ole vain tilastollinen luku. Luvun takaa löytyy ihan oikeita ihmisiä, usein alle 5-vuotiaita lapsia, jotka ovat joutuneet maksamaan pakotteista hengellään.

Siksi on vaikea ymmärtää, miksi nämä miljoonat kuolemat eivät juuri koskaan nouse otsikoihin – eivät maailmalla eikä Suomessa.

Talouspakotteet eivät ole sodan rauhanomainen vaihtoehto. Ne ovat rauhan kaapuun puettu joukkotuhoase.

Erkki Laukkanen