Voiko kokonaisen kansan murhata vahingossa?

Kansanmurha on rikoksista suurin. Sen tuomittavuutta arvioidaan sekä tuhon laajuudella että tietoisella tarkoituksella tuhota jokin kansa kokonaan tai osittain. Mutta mitä tapahtuu, kun tuho on kiistaton mutta tietoinen tarkoitus kiistetään?

Voiko kokonaisen kansan murhata vahingossa?

Kansainvälisessä oikeudessa kansanmurhasta tuomisemisen kynnys on korkea. Ongelma on siinä, että Kansainvälisen tuomioistuimen on osoitettava todeksi myös tarkoitus, ei pelkkää seurausta. Ilman selkeää intentiota – käskyä, politiikkaa, johdonmukaista linjaa – tuomioistuimet epäröivät.

Mutta keskustelu ei tapahdu vain oikeussaleissa.  Jos intentiota ei ole osoitettu, vastuu kielletään, ja juridinen kriteeri muuttuu poliittiseksi suojaksi niin somessa kuin diplomatiassakin. Esimerkiksi Gazan joukkotuhonnassa Israelin puolustajat kieltävät kaiken vastuun niin kauan kuin intentiota ei ole osoitettu.

Mutta tästä ei seuraa, ettei vastuuta olisi lainkaan.

Kansainvälinen oikeus tuntee myös muita rikoksia, kuten sotarikokset, rikokset ihmisyyttä vastaan, nälän käytön aseena ja pakkosiirrot. Niiden todistuskynnys on matalampi, eikä ne edellytä samaa erityistä tarkoitusta.

Toisin sanoen, vaikka kansanmurhaa ei voitaisi näyttää toteen, ainakaan toistaiseksi, vastuu voi silti olla raskas ja oikeudellisesti selkeä. Ja sitä se on myös Gazan tapauksessa, kuten YK:n erityisraportoija Francesca Albanese on raporteissaan osoittanut.

Katsaus niihin löytyy täältä.

Mutta onhan se silti hyvin kiusallista, että niin paljon tarkoituksellisesti rikollista toimintaa jää kansanmurhan intentiota koskevan mittelön varjoon: joko kyse on tarkoituksellisesta kansanmurhasta tai sitten ei ole rikosta lainkaan.

Tämä ei ole enää oikeudellinen johtopäätös, vaan poliittinen valinta. Se on myös valinta, jolla on selvä hyötymistarkoitus. Se palvelee niitä valtioita, jotka haluavat säilyttää liikkumatilansa: jatkaa tukea, välttää omaa vastuutaan ja pitää tulevat vaihtoehdot avoimina.

Samalla se siirtää huomion pois niistä kysymyksistä, joissa näyttö on vahvempaa ja kynnys matalampi.

Keskustelu jumittuu kysymykseen kansanmurhasta, vaikka vähemmän kiistanalaiset kysymykset – siviilien suojelu, humanitaarinen apu, suhteellisuus ja pakkosiirrot – jäävät taka-alalle. Oikeudellinen epävarmuus yhdestä kategoriasta alkaa hallita koko moraalista ja poliittista arviota.

Näin myös kansanmurhaa koskeva keskustelu saa kehyksen, joka rajaa, mitä ylipäätään pidetään merkityksellisenä. Ja silloin kokonaisen kansankin voi murhata ikään kuin vahingossa, ilman että vastuu realisoituisi tekijän vastattavaksi.

Mitä tähän sanoo YK:n erityisraportoija Francesca Albanese?

Hän on kritisoinut tapaa, jolla intentiota käsitellään lähes mahdottomana todistaa. Hänen mukaansa kansainvälinen oikeus ei edellytä “savupiippudokumenttia” – kirjallista käskyä tuhoamisesta – vaan intentio voidaan päätellä tekojen kokonaisuudesta.

Jos toiminta on laajamittaista, systemaattista ja kohdistuu koko väestöön tavalla, joka tekee normaalin elämän mahdottomaksi, kyse ei ole enää pelkästä sivuvaikutuksesta. Tällöin intentio ei ehkä näy lausuttuna tavoitteena, mutta se voi olla luettavissa seurauksista. Kansanmurha realisoituu myös ilman intentiota.

Onko tämä kanta perusteltavissa?

Minusta se on ainoa oikea tapa kyseenalaistaa kaikki se vallankäyttö, jonka kohteeksi palestiinalaiset – eivät ainoastaan Gazassa asuvat palestiinalaiset – ovat Lähi-idässä valikoituneet. Israel on erittäin sitoutunut palestiinalaisten etniseen puhdistukseen, jonka yksi ilmenemismuoto kansanmurha on.

Tiedän toki, että suuri osa ihmisistä ajattelee toisin. Heille Israel on edelleen luvattu maa, jonka toimintaa ei tule arvioida yksipuolisin, maallisen oikeuden menetelmin. Ja kaikki, jotka tätä tulokulmaa eivät niele, ovat pohjimmiltaan antisemitistejä. Sellaiseksi myös Albanese on Ranskan ja Saksan toimesta leimattu.

Ehkä kysymys ei lopulta ole kansanmurhan intention osoittamisesta.

Ehkä kysymys on siitä, mitä kaikkea olemme valmiita sivuuttamaan vedotessamme siihen. Ja silloin kokonaisen kansan voi murhata ikään kuin vahingossa.

Erkki Laukkanen