1970-luvulla kehittyvät maat yrittivät tehdä jotain, mikä nykykeskustelussa kuulostaa lähes radikaalilta: tavoitteeksi asetettiin Uusi kansainvälinen talousjärjestys, UKTJ.
UKTJ:ssa maailmantalous nähtiin poliittisena rakennelmana, joka oli myös poliittisesti muutettavissa. Jos se oli vuosisatojen saatossa rakennettu epätasa-arvoiseksi, se voitiin myös purkaa ja rakentaa uudelleen.
Kehitysmaille UKTJ oli suuri mahdollisuus.
Ne tuottivat raaka-aineet, mutta jalostus, voitot ja teknologia jäivät länteen. Siirtomaavalta oli muodollisesti päättynyt, mutta alisteisuus jatkui. Uusi kansainvälinen talousjärjestys oli yritys katkaista tämä jatkumo.
Tavoitteeksi asetettiin oikeus hallita omia luonnonvaroja, paremmat kauppaehdot, teknologian siirto ja suurempi vaikutusvalta kansainvälisissä instituutioissa, kuten YK:ssa ja sen monissa jäsenjärjestöissä.
Hetken aikaa näytti siltä, että muutos on mahdollinen. Öljyntuottajamaat osoittivat, että myös etelä voi vaikuttaa hintoihin ja valtasuhteisiin. YK:ssa kehittyvät maat muodostivat enemmistön.
Velkakriisi hajotti rintaman
1980-luvulla länsi vastasi omalla ohjelmallaan, jonka keskiössä olivat velkakuri, markkinaliberalismi ja rakennesopeutus. Kehitysmaiden vaatimukset käännettiin velvollisuuksiksi.
Sen sijaan että etelä olisi saanut enemmän liikkumatilaa, sitä sidottiin tiukemmin globaaliin talousjärjestelmään, tällä kertaa velan ja ehtojen kautta.
Velkakriisi pakotti monet kehitysmaat turvautumaan Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin rahoitukseen. Vastineeksi ne sitoutuivat rakennesopeutusohjelmiin, kuten julkisen sektorin supistamiseen.
Tänään elämme uuden kansainvälisen talousjärjestyksen murrosta.
Globaalin etelän maat, erityisesti Kiina, Intia ja monet Afrikan valtiot ja nousevien talouksien yhteistyöryhmä BRICS pyrkivät rakentamaan vaihtoehtoisia rahoitus- ja kaupparakenteita.
Länsi taas puhuu “sääntöpohjaisesta järjestyksestä”, aivan kuin mikään ei olisi muuttunut tai muutettavissa. Mutta valtasuhteiden muutos ja USA:n horjuva asema puhuvat muutoksen puolesta.
Kysymykset tänään ovat silti likimain samat kuin 50 vuotta sitten. Kuka päättää raaka-aineiden hinnat? Kuka hallitsee teknologiaa? Kenen ehdoilla velkaa annetaan ja peritään?
Ja millä valuutoilla kauppaa käydään?
Ja ehkä juuri siksi vastareaktio on niin voimakas, että presidentti Donald Trump uhkasi BRICS-maita 100 prosentin tulleilla, jos ne yrittävät korvata dollarin jollakin toisella hinnoitteluvaluutalla.
Mutta ei hätää. Maailmantalous on aina ollut vallankäytön väline. UKTJ muistutti tästä, ja siksi se haluttiin unohtaa. Mutta unohtaminen ei poistanut itse ongelmaa. Se vain siirsi sitä eteenpäin.
Kun 1970-luvulla kehitysmaat yrittivät neuvotella, nyt ne rakentavat vaihtoehtoja ihan omista lähtökohdistaan. Eivätkä Kansanvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki pysty tätä kehitystä estämään.
Kun tätä tarkastelee historiallisesti, nykyinen murros näyttää tutulta. Taas kerran meillä on tarjolla uusi, nykyistä oikeudenmukaisempi kansainvälinen talousjärjestelmä, kuten myös yritys murtaa se.
Miten tähän valtakamppailuun pitäisi suhtautua?
Niin 50 vuotta sitten kuin tänään minun sympatiani ovat kehittyvien maiden puolella. Mutta tiettävästi tämän asenteen jakaa tänä päivänä entistä harvempi ”vasemmistolainen”.
Nykyään vasemmistolaisuutta ei juuri määrittele suhtautuminen kehittyviin maihin ja niiden tavoitteisiin. Yksi syy tähän voi olla se, että BRICS-maiden joukosta löytyvät myös sellaiset maat kuin Venäjä ja Kiina.
Mutta jos tämä on syy vaitonaisuuteen, niin mikään ei estäisi muotoilemasta vaihtoehtoista esitystä uudeksi kansainväliseksi talousjärjestykseksi ja etsimällä tukea sen toteuttamiseen.
Vaikutelmaksi jää, että nykyvasemmisto puolustaa kyllä globalisaation uhreja, mutta jättää suosiolla globaalin sääntelyn johtavien teollisuusmaiden ja niiden muodostamien järjestöjen vastuulle.
Sellaista on arkipäivän solidaarisuus tänään!
Erkki Laukkanen