Helsingin Sanomat julkaisi tänään pitkän reportaasin Kreikasta. Se on hyvin kirjoitettu, kauniisti kuvattu, ja se kertoo oikeastaan enemmän suomalaisesta talousjournalismista kuin Kreikasta.
Jutun nimi on ”Kreikan tie.” Kehys on selvä jo otsikosta: Suomi on matkalla johonkin, ja se jokin on Kreikka. Velka, kriisi, ankara kuuri — ja sitten ehkä toipuminen, jos käyttäydytään kunnolla.
Ongelma on se, että jutun omat haastateltavat eivät usko tähän tarinaan.
Kreikan elinkeinoelämän keskusliiton puheenjohtaja Spyros Theodoropoulos keskeyttää toimittajan jo kysymyksen puolessa välissä. ”En usko tuota”, hän sanoo. ”Suomi on paljon paremmassa kunnossa kuin me olimme 2010-luvun alussa.” Julkisen rahoituksen professori Matsaganis toppuuttelee: ”Teillä on vielä pitkä matka siihen.” Silti jutun otsikko on ”Kreikan tie” ja kehys pysyy pystyssä loppuun asti.
Kehys toimii kuin valokuva. Kun suuntaat kameran johonkin, rajaat samalla kaiken muun ulos. Rajauksen ulkopuolelle jäävät asiat eivät katoa — ne ovat edelleen olemassa — mutta katsojan huomio kiinnittyy siihen mitä kuva näyttää. Tässä jutussa kamera on suunnattu velkaantumiseen, kuriinsopeutumiseen ja toipumiseen. Rajauksen ulkopuolelle jää se, kuka päätti että leikkaukset kohdistuvat palkansaajiin eikä velkojiin, mitä vaihtoehtoja oli, ja miten esimerkiksi Saksa hyötyi Kreikan kriisistä omien vientiyritystensä kautta.
Nämä asiat ovat olemassa. Ne vain eivät ole kuvassa.
Joskus rajaus on tietoinen valinta. Joskus se on niin sisäänrakennettu että toimittaja ei itse huomaa tekevänsä sitä — hän vain kirjoittaa sen minkä tietää, niillä sanoilla jotka tuntuvat luontevilta, niistä lähtökohdista jotka tuntuvat itsestäänselviltä. Se on ehkä vielä vaikuttavampaa. Tietoisesti rakennettu kehys voidaan paljastaa. Kehys jota ei näe on kehys joka tuntuu totuudelta.
Jutun sanat kertovat oman tarinansa. Kreikka ”eli valheessa.” Alkoi ”ankara kuuri.” Hyvinvointivaltiota ”käsiteltiin raivaussahalla.” Nämä eivät ole neutraaleja kuvauksia — ne ovat moraalisia tuomioita, jotka rakentavat tietyn tarinan: velkaantunut kansa joutui maksamaan laskun, ja se oli oikein.
Se mitä tarina ei kerro: kuka teki päätöksen leikata palkkoja eikä velkaantua edelleen. Oliko vaihtoehtoja. Mitä velkojille olisi voitu tehdä. Miten Saksa ja monet muut Euroopan maat hyötyivät Kreikan kriisistä omien vientiyritystensä kautta.
Tarinassa ei myöskään kysytä mistä Kreikan velkaantuminen ylipäätään johtui. Se ohitetaan sanalla ”holtittomuus” tai sillä että Kreikka ”eli valheessa” — ikään kuin kyse olisi kansanluonteesta eikä rakenteista. Todellisuus on monimutkaisempi: Kreikka liittyi euroon kurssilla joka teki sen viennistä kilpailukyvyttömän, maa velkaantui osin juuri siksi, ja euroalueen rakenne esti sen tavanomaisimman sopeutumiskeinon eli valuutan heikentämisen. Nämä päätökset tekivät poliitikot ja instituutiot — ei kreikkalaisten kansanluonne.
Mutta tälläiset kysymykset eivät sovi kehykseen, joten niitä ei kysytä.
Vasemmistopoliitikko Tsipras, joka vuonna 2015 yritti vastustaa pelastuspaketin ehtoja, esitellään jutussa ”vasemmistopopulistisena” johtajana jonka ”takki piti kääntää.” Hänen näkemystään siitä oliko vastustuksessa järkeä ei kysytä — hänet neutralisoidaan ennen kuin lukija ehtii miettiä oliko hänellä asia.
Kehys ei synny tyhjästä. Se toistaa sitä tarinaa jota Suomessa on kerrottu vuodesta 2010: velka on moraalinen ongelma, leikkaukset ovat välttämättömyys, vaihtoehtoja ei ole. Kun media toistaa tätä tarinaa riittävän kauan, se lakkaa näyttämästä tarinalta. Se alkaa näyttää todellisuudelta.
Ja todellisuuksista ei äänestä.
Artikkelikuva: Ryan Spencer , Unsplash
… julkaisi tämän uudelleen!