Suomalaisessa taloudessa liikkuu joka vuosi tietty määrä rahaa. Se määrä ei pysy itsestään samana — se joko kasvaa tai supistuu. Kun ihmiset ostavat, yritykset maksavat palkkoja ja kuluja ja raha kiertää. Mutta kierto ei luo uutta rahaa. Se vain siirtää sitä taskusta toiseen.
Uutta rahaa syntyy kolmea kanavaa pitkin. Pankit luovat sitä myöntäessään lainoja — kun pankki lainaa sinulle sata tuhatta asuntoa varten, se ei siirrä toisen asiakkaan säästöjä tilillesi vaan kirjaa luvun järjestelmään. Valtio luo rahaa käyttäessään enemmän kuin kerää veroina — se alijäämä jota julkisessa keskustelussa käsitellään ongelmana on samalla se mekanismi jolla euroja päätyy kotitalouksien ja yritysten käyttöön. Kolmas kanava on vienti: kun suomalainen yritys myy tuotteen ulkomaille, ulkomailta virtaa euroja Suomeen.
Jos julkinen sektori supistaa alijäämäänsä, se raha poistuu kierrosta. Sen tilalle täytyy tulla jotain muuta — kotitaloudet ja yritykset velkaantuvat enemmän, tai vienti kasvaa — muuten talous supistuu.
Suomessa kaikki kolme kanavaa ovat nyt ahtaalla samanaikaisesti. Suomen vientiteollisuuden ongelmat ovat rakenteellisia eivätkä ratkea eurooppalaisen suhdanteen mukana. Kotitalouksilla ei ole halua eikä monella kykyä kasvattaa velkaantumista tilanteessa jossa palkat polkevat paikallaan ja irtisanomiset lisääntyvät. Ja hallitus leikkaa julkisia menoja tässä tilanteessa usealla miljardilla.
Leikkausten puolustajat kutsuvat tätä vastuullisuudeksi. Mutta velka ei katoa mihinkään — se siirtyy. Julkisen sektorin taseen parantuessa jonkin muun taseen on pakko heiketä saman verran. Se näkyy jo konkurssien kasvuna, ulosottojen lisääntymisenä ja kotitalouksina jotka tinkivät ruoasta.
Sektoritase tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, miten raha jakautuu talouden eri osapuolten — julkisen sektorin, kotitalouksien, yritysten ja ulkomaiden — välillä. Kun yksi osapuoli säästää enemmän, jonkin toisen on käytettävä enemmän. Orpon hallituksen lainvalmistelussa työttömyys esiintyy 507 asiakirjassa, maahanmuutto 451:ssä, velka 213:ssa. Sektoritasetta ei löydy yhdestäkään. Sektorikirjanpitoa ei löydy yhdestäkään.
Julkinen velka kannetaan yhteisesti ja sen ehdoista päätetään demokraattisesti. Kotitalouden velka kannetaan yksin ja sen ehdot määrää pankki. Kun hallitus parantaa omaa tasettaan leikkaamalla, se ei poista velkaantumista — se siirtää sen heikoimmille hartioille huonommilla ehdoilla.
—
Palaan tähän aiheeseen tulevissa kirjoituksissa.
Työtäni voi tukea osoitteessa ko-fi.com/aleksisalonen
Artikkelikuva: Ibrahim Boran , Unsplash
… julkaisi tämän uudelleen!
Teksti osuu oikeaan yhdessä asiassa: raha ei ole neutraali vaihdon väline vaan valtasuhde. Pankit todella luovat suurimman osan rahasta velkana, ja sektoritaselogiikka — että yhden ylijäämä on toisen alijäämä — on makrotalouden peruskirjanpitoa, jota suomalainen keskustelu välttelee kuin ruttoa.
Mutta artikkeli romantisoi valtion alijäämää liikaa. Ratkaisevaa ei ole pelkästään velan määrä vaan se, kenelle tulovirrat ja varallisuus kasaantuvat. Nykyjärjestelmässä uusi raha ei valu tasaisesti talouteen vaan päätyy ennen kaikkea varallisuuseriin: asuntoihin, osakkeisiin ja monopoleihin. Siksi velkaraha kasvattaa omaisuushintoja nopeammin kuin palkkoja.
Ongelma ei siis ole vain “liian vähän rahaa kierrossa”, vaan se että raha keskittyy yhä harvemmille. Kun hallitus leikkaa samaan aikaan kun yksityinen sektori säästää, seurauksena on lähes väistämättä taantuma. Mutta jos elvytys vain paisuttaa varallisuusarvoja ilman tulonjakoa, lopputulos on sama eriarvoisuus eri paketissa.