Eilen (13.5.2026) julkaistiin Sisäministeriön valmistelema Suomen kansallisen turvallisuuden strategia. Se ei julista sensuuria eikä avoimesti vaadi julkisuuden kaventamista, mutta alleviivaa kaikessa tiedonvälityksessä kansallisen turvallisuuden näkökulmaa tavalla, joka muistuttaa ennakkosensuuria.
Ennakkosensuuri ei välttämättä edellytä sensoria, joka laittaa punakynän töihin. Ennakkosensuuri voi näyttää myös riskinarviolta, strategialta, viranomaisohjeelta, tietoturvapoikkeamalta tai hyväntahtoiselta kehotukselta olla julkaisematta jotakin “arkaluontoista”.
Hyvä esimerkki siitä on Britannian D-Notice-järjestelmä.
Se ei ole muodollisesti sensuuria, vaan valtion ja median välinen vapaaehtoinen neuvontajärjestelmä, jonka tarkoitus on estää puolustukseen, tiedusteluun ja kansalliseen turvallisuuteen liittyvien arkaluontoisten tietojen julkaiseminen.
Britannian DSMA-komitea kuvaa järjestelmää vapaaehtoiseksi koodiksi hallinnon ja median välillä. Muodollisesti viimeinen sana on medialla. Mutta käytännössä jo pelkkä valtion turvallisuuskoneiston yhteydenotto voi riittää ohjaamaan toimituksellista harkintaa.
Ja niin on myös riittänyt.
Minulle tämän menettelyn paljasti Edward Snowden kirjassaan Pysyvästi merkitty (WSOY, 2019). Ilmeni, että hänen paljastuksensa siitä, miten USA ja eräät muut maat vakoilevat omia kansalaisiaan, ei ollut briteille sopivaa uutisointia, ja siksi monista skuupin arvoisista julkistuksista pidättäydyttiin.
Jälkeenpäin ilmeni, että julkistamisen arvoisina ei pidetty myöskään niitä selvityksiä Britannian kytkemisestä USA:n aloittamaan Irakin sotaan vuonna 2003. Niinpä britit eivät vieläkään kovin laajasti tiedä Tony Blairin ja George W. Bushin välisestä diilistä sodan aloittamiseksi.
Moni britti vieläkin kuvittelee, että syynä olivat Irakin väitetyt joukkotuhoaseet.
Muualla ”kansalliseen turvallisuuteen” liittyviä tietoja on pimitetty tätäkin tiukemmin. Israelissa turvallisuusaiheinen raportointi voi edellyttää sotilassensorin ennakkohyväksyntää. Mutta silti Israelin yleisradioyhtiötä on markkinoitu valtiosta ”riippumattomana”, vapaan tiedonvälityksen kanavana.
Yhdysvalloissa puolestaan tiedustelu- ja turvallisuushallinnon nykyisiin ja entisiin työntekijöihin kohdistuu ennakkojulkaisun tarkastus, jossa varmistetaan, ettei julkisuuteen päädy salassa pidettävää tai muuten suojattua tietoa. Käytännössä tarkastuksia kunnioittavat myös suuret mediatalot.
Vaikka mitään lakiin perustuvaa pakkoa ei olisi.
Suomessa tällaista järjestelmää ei tiettävästi ole. Meillä ei ole DSMA-komiteaa, joka lähettäisi toimituksille puolivirallisia varoituksia. Ja perustuslakikin – ainakin vielä toistaiseksi – lähtee siitä, että sananvapauteen kuuluu oikeus julkaista tietoja kenenkään ennakolta estämättä.
Mutta toki ennakkosensuurin kaltainen toiminta voi meilläkin hiipiä hallintoon kielenä, jossa yhä useammat asiat siirretään “kansallisen turvallisuuden” piiriin. Kun asia on kerran määritelty turvallisuuskysymykseksi, sitä ei enää arvioida samalla tavalla kuin tavallista politiikkaa.
Tässä on koko kysymyksen ydin.
Julkisuusperiaate ei ehkä katoa, mutta journalistinen prosessi saa vastattavaksi koko joukon kysymyksiä, joihin ei ole varmaa vastausta etukäteen. Voisiko tieto olla turvallisuusriski? Voisiko vihamielinen toimija käyttää sitä? Voisiko julkaisu lisätä haavoittuvuutta?
Kukin näistä kysymyksistä on perusteltavissa. Mutta yhdessä niistä voi kasvaa uusi hallinnollinen vaisto: älä julkaise, älä kerro, älä avaa, älä riskeeraa. Aivan kuten on kasvanut monissa muissakin maissa.
Silloin ei enää tarvita sensoria. Riittää, että virkamies, päättäjä, tutkija tai toimittaja oppii ennakoimaan, mitä ei kannata kysyä eikä julkaista. Julkisuus kaventuu ennen kuin kukaan on varsinaisesti kieltänyt mitään.
Tämän vuoksi kysymys ei ole vain asiakirjojen salassapidosta. Kysymys on siitä, siirtyvätkö yhä useammat poliittiset ratkaisut normaalin demokraattisen arvioinnin ulkopuolelle.
Nähdäkseni Suomi ei ole vielä Britannian tiellä.
Mutta tie voi alkaa ilman kylttiä. Se alkaa, kun poikkeuksesta tulee varovaisuuden nimissä tapa. Se jatkuu, kun avoimuutta aletaan pitää riskinä eikä demokratian edellytyksenä.
Ja se muuttuu vaaralliseksi, kun kansallinen turvallisuus ei enää suojaa yhteiskuntaa, vaan suojaa päätöksentekoa yhteiskunnalta.
Erkki Laukkanen
… julkaisi tämän uudelleen!