Rasismi on väline – ei päämäärä

Ainakin populistisen oikeiston keskivertokannattajalle. Uskallan väittää, että todellisuudessa taustalla on aito mutta sanoittamaton huoli omasta taloudellisesta hyvinvoinnista.

Jos haluamme olla uskottavin vastavoima laita- ja äärioikeistolle, meidän on uskallettava käydä viestinnällistä kamppailua meidän omilla säännöillä ja ehdoilla. Joka kerta kun tartumme jälleen uuteen rasistiseen, misogyyniseen, seksuaalivähemmistöjä halventavaan täkyyn, se tukee ensisijaisesti populistisen oikeiston aihevalintoja ja näkökulmia. 

Vaalit voitetaan hallitsemalla vaaliteemoja. Keskittymällä ennalta valittuihin kehystyksiin ja rajauksiin, hukkaamme viestinnällisiä resurssejamme, ja samalla suostumme käymään omaa vaalikamppailuamme hallituspuolueiden näkökulmasta edullisella tavalla. Suostumme kantamaan vastuun oikeiston yli 20 vuotta jatkuneesta hegemoniasta, vaikka puoluevalinnasta riippumatta enemmistö kansalaisista on sitä mieltä, että huonompaan suuntaan ollaan menty.

Tämä on kai tarkoituskin. On päivänselvää, että eduskuntavaalien lähestyessä sosiaalinen media tulee täyttymään ihon alle menevistä päivityksistä. Näihin voi olla vaikea olla reagoimatta, vaikka samalla vahvastikin perusteltu vasta-argumentti kiihdyttää algoritmia levittäen alkuperäistä julkaisua laajemmalle yleisölle. Kaupallinen ansaintalogiikka johtaa pahimmillaan siihen, että vastuullinenkin valtamedia joutuu poimimaan aiheen uutisvirtaansa. Viimeistään tässä kohtaa salaliittoteoria muuttuu joidenkin äänestäjien silmissä uskottavammaksi.

Samalla unohtuu, että viimeaikaisesta talouskasvusta huolimatta meillä ei ole ollut näin korkeaa työttömyyttä sitten vuoden 1998. Huomio viedään tietoisesti pois myös siitä, että talouskasvusta huolimatta hallitusvastuussa olevat puolueet ovat ajaneet jopa 31000 lasta köyhyysrajan alapuolelle. Keskustelua varallisuusluokkien olemassaolosta tai varallisuuserojen poikkeuksellisen voimakkaasta kasvusta Suomessa yritetään välttää viimeiseen asti. Näin siksi, jotta helpon syntipukin rinnalle ei pääsisi muodostumaan vahingossakaan rinnakkaista näkökulmaa haastamaan oikeiston narratiivia.

Voiko taloudellisesta hyvinvoinnistaan huolissaan olevaa palkansaajaa syyttää, jos julkisessa keskustelussa todennäköisemmin vastaan tuleva diagnoosi on ”maahanmuutto”? En kiellä, etteikö suora reaktio rasistisiin keskustelunavauksiin olisi nimenomaan pyrkimys haastaa tätä näkökulmaa. Reaktiiviseen, epäsuorasti oikeiston narratiivia vahvistavaan viestintään käytettyjen voimavarojen sijaan voisi olla tarpeen arvioida, olisiko vihervasemmistolla kykyä viestittää suuren keskiluokan sanoittamaton huoli tuomalla talouspolitiikka hallituspuolueiden viestintästrategian vastaisesti takaisin osaksi demokraattista keskustelua.

Sen sijaan, että keskittyisimme torumaan ihmistä, joka kieltää olevansa ”rasisti, mutta…”, tulisiko meidän kerrata useammin niin muille kuin itsellemmekin, miksi vapaa liikkuvuus, kansainvälinen oikeus ja YK ylipäätään ovat olemassa? Nämä asiat eivät ole kaikille itsestäänselviä, mutta niillä on suuri merkitys autoritääristen hallintojen vastustamisessa – ja sitä kautta myös Suomen turvallisuuspolitiikalle. Jos jätämme ihmisoikeuksien puolustamisen yksinomaan vasta-argumenttien varaan, on olemassa riski, että ennen pitkää unohdamme varsinaiset argumentit.

Tiedän, että meillä on enemmän viestinnällistä potentiaalia kuin kenties osaamme kuvitellakaan. Hallituksessa istuvilla porvaripuolueilla saattaa olla ylivoima palkattujen viestintä-ammattilaisten osalta, mutta koskaan ei pidä unohtaa, että viestintä on psykologiasta sovellettua tiedettä. Toisaalta ei myöskään ole mikään salaisuus, että rakenteellisesti vihervasemmistossa on enemmän akateemisesti koulutettuja humanististen tieteiden asiantuntijoita, joiden osaamiselle lopulta se onnistuneinkin viestintä perustuu.