Edellisessä kirjoituksessani kuvasin hyvinvointialuejohtajien toivotonta AMOK-juoksua. Totesin, että heidät on palkattu kantamaan velka- ja betonitaakkaa sodassa, joka hävittiin jo ennen heidän ensimmäistä työpäiväänsä. Mutta miten tähän tilanteeseen oikein jouduttiin? Miksi alueet aloittivat toimintansa valmiiksi miljardien eurojen alijäämillä ja massiivisella kiinteistötaakalla?
Vastauksen löytääkseen on matkustettava Keski-Suomeen, Muuramen Kinkomaalle.
Vielä kesällä 1978 Kinkomaan keuhkotautiparantolassa vallitsi aito Taikavuori-tunnelma. Siellä pelattiin tennistä, ylläpidettiin toipilaiden pärjäämistasetta ja hoidettiin ihmisiä arkkitehtonisesti arvokkaassa, luonnonkauniissa ympäristössä. Toimiva infra palveli tarkoitustaan. Kunnes koitti sote-uudistuksen aatto. Heinäkuussa 2026, kun seisoin Juurikkasaaren rannassa, Taikavuoresta oli jäljellä enää kymmenmetrinen tiilestä, betonista ja puusta koostuva silppuvuori. Kinkomaan sairaala purettiin ja tuhottiin, jotta uusi, massiivinen keskussairaalapalatsi saatiin perusteltua ja rakennettua. Jäljelle jäi vain Silppuvuori – fyysinen monumentti epäonnistuneelle sääntelylle. Sairaala oli rakennettu 1930-luvulla ja sijaitsi tienoon kauneimmalla paikalla Päijänteen rannalla. Silppuvuoren tilalle oli nyt kaavoitettu puolentusinaa kerrostaloa järvinäköalalla paikkaamaan keskussairaalakolossin kustannuksia.
Kinkomaan kohtalo ei ole yksittäistapaus, vaan oire koko maata riivanneesta varustelukierteestä.
Valtiovalta ja sosiaali- ja terveysministeriö (STM) nimittäin tiesivät tarkalleen, mitä oli tapahtumassa. Kun rahoitusvastuun tiedettiin siirtyvän kunnilta valtiolle, oli selvää, että sairaanhoitopiireissä ja kunnissa heräisi valtava houkutus leipoa omat palvelut sementtiin ja pitkiin sopimuksiin ennen h-hetkeä. Tämän estämiseksi säädettiin erillinen väliaikainen rajoituslaki (Laki eräiden sosiaali- ja terveydenhuollon investointien rajoittamisesta, 548/2016). Lain tarkoituksena oli laittaa hätäjarrut päälle: yli viiden miljoonan euron investoinnit ja pitkät ulkoistussopimukset vaativat STM:n poikkeusluvan.
Mutta hätäjarru petti.
Ministeriön erikoissairaanhoidon valvonta ei kyennyt, tai ei raaskinut, laittaa entisiä virkaveljiään sairaanhoitopiireissä kuriin. Seurauksena oli hillitön perustusmonttujen kaivaminen ja betonivalu pitkin Suomea. Etelä-Karjalassa ja Kymenlaaksossa kaivettiin kuoppia kilpaa kellon kanssa yön pimeydessä, ja Keski-Suomessa otettiin lähes miljardi euroa velkaa. Rakennettiin seiniä, jotta omat sairaalat säilyisivät riippumatta siitä, oliko niihin tulevaisuudessa varaa palkata hoitajia ja lääkäreitä.
Samaan aikaan yläjuoksulla, perusterveydenhuollossa, pelattiin aivan samaa peliä, mutta toisilla pelimerkeillä.
Olin itse ministeriössä Paula Risikon pyynnöstä vuosina 2008–2010. Ministeri pyysi minua jatkamaan kahden vuoden määräaikani jälkeen perusterveydenhuollon lääkintöneuvoksena. Kieltäydyin. Jos olisin jäänyt, olisin ollut juuri se vihattu ja moitittu virkamies, jonka tehtävänä olisi ollut vahtia kuntien perusterveydenhuollon investointeja ja yksityistämisvimmaa sote-aattoina.
Sillä puolella kunnat yrittivät sementoida oman palveluverkkonsa tekemällä paniikinomaisesti jopa 15–20 vuoden ulkoistussopimuksia Terveystalon, Pihlajalinnan ja Mehiläisen kaltaisten jättien kanssa. Esimerkiksi naapurikuntani Sysmä pyrki turvaamaan oman terveysasemansa tulevaisuuden sitomalla itsensä pitkällä sopimuksella yksityiseen tuottajaan. Nyt, vuosia myöhemmin, hyvinvointialueet joutuvat purkamaan näitä valtavalla kiireellä solmittuja monipolvisia sopimuksia oikeudessa asti, maksaen kalliita purkurahoja.
Rajoituslain piti estää sekä betonipalatsien rakentaminen että markkinoiden oligopolisoituminen, mutta valvontaromahduksen vuoksi saimme molemmat. Saimme alajuoksulle miljardivelat ja jättisairaalat, joihin ei riitä tekijöitä, ja yläjuoksulle kalliit ulkoistussopimukset, jotka tekevät paikallisesta ohjauksesta mahdotonta. Ja kaiken tämän tieltä purettiin Kinkomaan kaltaisia toimivia yksiköitä Silppuvuoriksi.
Tämä sirkus on loistava – tai pikemminkin kammottava – esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun järjestelmän ohjaus perustuu toisten pelotteluun ja osaoptimointiin. Kunnat ja sairaanhoitopiirit eivät ajatelleet kansallista pärjäämistasetta. Ne ajattelivat omaa tasettaan suhteessa naapuriin ja valtioon.
SOTE 3.0 -mallissa, jossa siirrytään kansalliseen 100 euron osuuskuntamaksuun perustuvaan Hyvinvointialueosuuskuntaan, tämä dynamiikka katoaa. Osuuskunta ei rakenna seiniä naapuria vastaan eikä solmi 20 vuoden ulkoistussopimuksia pelätessään valtiovarainministeriötä. Se ohjaa resurssit suoraan ihmisten pärjäämiseen ja perustason kohtaamiseen, joissa sementti ja silppu on korvattu elämänhallinnalla.
Taikavuoren aika ei ehkä koskaan palaa, mutta Silppuvuorten rakentaminen on lopetettava.
Betonista silppuriin – ja miten sieltä noustaan
Nykyisen sote-uudistuksen suurin paradoksi on siinä, että se on yhtä aikaa kivikova ja täysin hajoamistilassa. Hallinnon, virkojen ja vanhojen organisaatiorajojen tasolla järjestelmä valettiin vuonna 2023 raskaaseen betoniin: hyvinvointialueiden ensimmäiset talousarviotkin kopioitiin mekaanisesti vanhoista kunta- ja sairaanhoitopiirisiiloista siirtämättä euroakaan ennaltaehkäisyyn tai arjen tukeen.
Mutta kun katsomme tätä samaa betonilinnaketta apua tarvitsevan ihmisen silmin, vastassa ei olekaan kiinteä turvaverkko, vaan silppuvuori. Säästöjä etsivä hallinto on pilkkonut ihmisen hoivan ja hoidon kymmeniksi irrallisiksi 15 minuutin suoritteiksi, vaihtuviksi keikkalääkäreiksi, chat-roboteiksi, takaisinsoitoiksi ja ostopalveluiksi. Mitä monimutkaisempi ihmisen elämäntilanne ja sairauskuorma on, sitä hienommaksi silpuksi hänen palvelunsa jauhetaan.
Tätä silppuvuorta ei voi purkaa kaatamalla betonimuureihin lisää rahaa eikä pidentämällä hoitojonoja kolmeen kuukauteen. Mutta entä jos meillä onkin jo olemassa yksinkertainen, matemaattinen ”röntgenkatse”, joka näkee betonivalun läpi? Työkalu, joka ei vaadi yhtäkään uutta miljardiluokan tietojärjestelmää, vaan paljastaa sekunnissa kaksi asiaa: kuka ihminen on juuri nyt tukehtumassa silppuvuoren alle – ja mikä palveluntuottaja sitä silppua oikein tehtailee?
Siitä, miten tämä ”kaksiteräinen tutka” toimii ja miten silppuvuori muutetaan ihmisen arjen pärjäämiseksi, kerron seuraavassa kirjoituksessa.
Kuuntele kirjoituksen teemaan sävelletty kappale Spotify-linkistä:
Kiinteistösijoittajan märkä uni suuren kaupungin lähellä ja Päijänteen rannalla. Järvimaiseman kuvasin kesällä 1978 sairaalan ylimmän kerroksen parvekkeelta.
Matka toimivasta työyhteisöstä silppuvuoreksi on ollut nopea ja ruma. Lääke-esittely lääkäreille ja osaston kahvihetki kesällä 1978.
(Tuoteseloste lukijoille: Tämän kirjoituksen ja sen ajatusten takana on pelkästään ihminen ja vuosikymmenten kokemus sote-kentältä. ISGEN.AI-tekstianalyysin todennäköisyysarvio tälle kirjoitukselle: Ihminen 100 %, Tekoäly 0 %.)
… julkaisi tämän uudelleen!