Lapsetkin ovat poliittisia toimijoita

Nuorisotutkimusseura on julkaissut 83 nuorisotutkijan allekirjoittaman kannanoton, jossa vastustetaan nuoriin kohdistuvia sosiaalisen median kieltoja, joista itsekin olen kirjoittanut kriittisesti. Tutkijat tuovat ansiokkaasti esiin helmienpuristelun vastapainoksi sosiaalisen median myönteisiä vaikutuksia nuorten elämiin, kuten vertaistuen, turvalliset verkkoyhteisöt, yhteiskunnallisen tietoisuuden lisäämisen ja matalan kynnyksen pääsyn julkisiin palveluihin. Tutkijat tiivistävät viestinsä päättäjille lopuksi näin:

”Ajattelemme, että nuorilla on oikeus osallistua yhteiskuntaan myös digitaalisesti. Elämme digitaalisessa yhteiskunnassa, jossa sosiaalinen media ja siellä tapahtuva vuorovaikutus ja kansalaisen toimintatavat eivät ole erillisiä muusta yhteiskunnasta. Sosiaalinen media on olennainen osa nuorten yhteiskunnallista vaikuttamista ja kanava osallistua yhteiskuntaan kansalaisina. Siten myös alaikäisillä nuorilla on oikeus osallistua yhteiskuntaan sen eri alustoilla. Digitaalisen toimijuuden rajoittaminen sen sijaan rikkoo YK:n lasten oikeuksien sopimusta. On muistettava, että lapsen oikeuksien on toteuduttava myös digitaalisissa ympäristöissä. Tämä tarkoittaa mm. nuorten oikeutta osallistumiseen ja kuulluksi tulemiseen, oikeutta ilmaisunvapauteen ja tiedonsaantiin myös digitaalisissa ympäristöissä sekä oikeutta digitaalisiin sisältöihin ja myös oikeutta osallistua yhteiskunnassa digitaalisina kansalaisina.”

Tutkijoiden näkemykseen on helppo yhtyä, mutta haluaisin laajentaa tätä samaa näkökulmaa myös digitaalisten ympäristöjen ulkopuolelle. Lapsiin ja nuoriin liittyen yhteiskunnassa esiintyy ylipäänsä runsaasti huolipuhetta. Ollaan huolestuneita milloin heikentyvistä oppimistuloksista, milloin lisääntyvistä mielenterveysongelmista, milloin kouluväkivallasta, milloin vaarallisista somehaasteista. Tälle huolipuheelle tyypillistä on, että siinä ovat äänessä lähes pelkästään aikuiset ihmiset. Siinä lapset ja nuoret näyttäytyvät siinä lähinnä erilaisten aikuisten suorittamien toimenpiteiden kohteina. Nämä huolestuttavat ilmiöt ikään kuin vain tapahtuvat lapsille ja nuorille, ja aikuisten tehtävä olisi suojella heitä pahalta maailmalta.

Lapset ja nuoret eivät kuitenkaan ole passiivisia uhreja, vaan aktiivisia toimijoita siinä missä aikuisetkin. Lapsista ei myöskään tule yhteiskunnan jäseniä vasta kun he täyttävät 18 vuotta, vaan he ovat osa yhteiskuntaa heti syntymästään lähtien. Lapsilla on usein paljon syvällisempää ymmärrystä esimerkiksi kouluympäristöön tai omaan asuinalueeseensa liittyvistä ongelmista kuin heidän vanhemmillaan. Sikäli, kun otamme demokratian idean tosissamme, tulisi jokaisella yhteiskunnan jäsenellä olla mahdollisuus vaikuttaa oman elämänsä ehtoihin ja olosuhteisiin. Jokainen meistä on viime kädessä se ylin auktoriteetti oman elämänsä suhteen, iästä riippumatta. Vallitsevassa ideologiassa lasten kuitenkin katsotaan käytännössä kuuluvan aikuisten ehdottoman määräysvallan alaisiksi, kunnes 18-vuotiaana heidän odotetaan yhdessä yössä muuttuvan itsestään ja yhteiskunnasta vastuuta kantaviksi täysivaltaisiksi aikuisiksi. Ja sitten vielä ihmetellään, miksi nuoret eivät ole kiinnostuneita politiikasta.

Tutkijat korostavat kannanotossaan nuorten oikeutta ”osallistua yhteiskuntaan”. Itse puhuisin osallistumisen sijaan kuitenkin päätösvallasta. Yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa, eli politiikassa on viime kädessä kyse vallasta, ja demokratian ideaan kuuluu, että valtaa voivat käyttää kaikki yhteiskunnan jäsenet mahdollisimman tasapuolisesti. Sellainen osallistaminen, johon ei liity todellista päätösvaltaa, on pelkkää näennäisdemokratiaa. Näennäisdemokratia on todellisen demokratian kannalta lähinnä haitallista, koska se luo osallistujille illuusion vaikuttamisesta, vaikka se todellinen päätösvalta sijaitsee jossain ihan toisaalla. Oikean demokratian tunnistaa siitä, että se muodostaa aina konkreettisen uhan jonkun valta-asemalle.

Kuntalaissa asetetut nuorisovaltuustot ovat hyvä esimerkki näennäisdemokratiasta. Kuntalaissa säädetään, että ”nuorisovaltuustolle on annettava mahdollisuus vaikuttaa kunnan eri toimialojen toiminnan suunnitteluun, valmisteluun, toteuttamiseen ja seurantaan asioissa, joilla on merkitystä kunnan asukkaiden hyvinvointiin, terveyteen, opiskeluun, elinympäristöön, asumiseen tai liikkumiseen sekä muissakin asioissa, joiden nuorisovaltuusto arvioi olevan lasten ja nuorten kannalta merkittäviä.” Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä puhe- ja läsnäolo-oikeutta kunnan toimielinten kokouksissa ja mahdollisesti oikeutta tehdä kunnanvaltuustolle aloitteita sekä toimia ”asiantuntijana” lapsia ja nuoria koskevissa kysymyksissä. Kunnilla ei kuitenkaan ole mitään velvollisuutta ottaa nuorisovaltuustojen kantoja huomioon. Kuntapäättäjät voivat niin halutessaan sivuuttaa nuorisovaltuuston päätöksenteossaan kokonaan aina silloin, kun ”oikeasti tärkeät” aikuisten intressit ajavat edelle. Esimerkiksi kouluverkkopäätöksissä tätä on nähty viime vuosikymmeninä joka puolella Suomea.

Jos lähdemme siitä, että haluamme kasvattaa lapsista yhteiskunnallisesti aktiivisia ja valveutuneita kansalaisia (mitä kaikki eivät toki halua, vaikka toisin väittäisivätkin), niin se ei onnistu pelkästään kaatamalla tietoa yhteiskunnan instituutioista lasten päihin. Demokraattista päätöksentekoa tulisi harjoitella kouluissa myös käytännössä, enkä puhu nyt mistään leikkidemokratiasta, jolla ei ole mitään todellista vaikutusta mihinkään. Puhun siitä, että kouluista itsessään tulisi tehdä demokraattisia yhteisöjä, joissa kaikilla yhteisön jäsenillä on mahdollisuus vaikuttaa konkreettisesti toiminnan ehtoihin, kuten opetuksen järjestämisen ja konfliktien ratkaisun tapoihin, henkilöstöpolitiikkaan tai vaikkapa niihin kännykän käytön rajoituksiin.

Demokratiassa ei ole kyse pelkästään äänestämisestä, vaan myös yhteisten intressien tunnistamisesta, kollektiivisesta järjestäytymisestä niiden edistämiseksi, ja intressien yhteensovittamisesta muiden intressien kanssa neuvotteluteitse, tarvittaessa myös joukkovoimalla painostaen. Näitä voisimme kutsua demokratiataidoiksi, eikä niitä, kuten mitään muitakaan taitoja, voi oppia pelkästään kirjasta opiskelemalla. Jos lapset oppisivat näitä taitoja jo koulussa, olisivat he aikuisina valmiimpia pitämään kiinni omista oikeuksistaan, tunnistamaan yhteiskunnallisia epäkohtia ja toimimaan yhdessä niiden poistamiseksi. Tällaiset taidot tulevat olemaan välttämättömiä alati kriisiytyvässä maailmassamme. Ilman niitä jäävät tulevat sukupolvemme pelkiksi ajopuiksi maailman myrskyissä.

Lasten ja nuorten ongelmat eivät ratkea aikuisten ylhäältäpäin määräämillä toimenpiteillä. Kurin ja kontrollin lisääminen lasten toimintaympäristöissä vain pahentaa sosiaalisia ongelmia, lisää syrjäytymistä ja altistaa lapset epäluotettavien aikuisten väärinkäytöksille. Lapsilla ja nuorilla on kykyä ja ymmärrystä ratkoa itse haasteitaan ja laajemminkin yhteiskunnallisia haasteita. He tarvitsevat siihen kuitenkin toimijuutensa tunnustamista ja aikuisia, jotka tukevat ja opastavat, eivätkä rajoita heitä. Aloitetaan vaikka sillä, että tunnistetaan lasten ja nuorten ylipäänsä olevan poliittisia toimijoita.

(Kuva: Thérèse Bonney)