Saatteeksi: Olin 1990 -luvulla mukana Nuorisoasteen koulutuskokeiluissa tutkijana etsimässä ja kehittelemässä välineitä lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten yhteistyön edistämiseksi. Samaa keskustelua ja kehittämistyötä tehtiin tuolloin ylt’ ympäri Eurooppaa. Tulokset on kirjattu useampiinkin raportteihin (1).
Tämä sama keskustelu on nyt taas pyrähtänyt esiin monissa Euroopan maissa, Suomessa erityisesti kahdesta syystä: ikäluokkien nopea pieneminen Pohjois- ja Itä-Suomessa pakottaa etsimään uusia alueellisia yhteistyömuotoja niin peruskoulun kuin toisen asteen koulutuksenkin osalta. Toisaalta nyt on asetettu tavoitteeksi, että noin 50% tai jopa 70% (2) ikäluokasta suorittaisi korkeakoulututkinnon. Nykyisillä korkeakoulutuksen läpäisytasoilla se tarkoittaisi, että lähes koko ikäluokan tulisi aloittaa korkeakoulutus toisen asteen koulutuksen jälkeen. Käsitykseni mukaan tämä ei onnistu, ellemme muuta perustavanlaatuisella tavalla käsitystämme sivistyksestä, erityisesti yleis- ja ammattisivistyksen keskinäissuhteesta.
Yhteistyömuotojen etsintä 1990 -luvulla Euroopassa
Euroopassa on jo pitkään tiedetty, ettei yleissivistävän ja ammatillisen toisen asteen vanha työnjako enää vastaa aikamme tarpeita. Kysymys ei ole kadonnut, vaikka sen kieli on muuttunut. Siitä puhutaan nykyisin läpäisevyytenä, joustavina polkuina, jatko-opintokelpoisuutena ja koulutusmuotojen tasa-arvoisena arvostuksena. EU:n vuoden 2020 ammatillista koulutusta koskeva suositus painottaa juuri näitä tavoitteita, ja sama linja jatkuu uudemmassa eurooppalaisessa seurannassa. CEDEFOP puolestaan kuvaa kehitystä yhä hybridisemmäksi: ammatilliseen koulutukseen tuodaan enemmän yleisiä valmiuksia ja yhteyksiä korkea-asteelle, mutta yhteinen pedagoginen perusta jää usein nimeämättä.
Ongelma ei enää ole vain siinä, miten rakennetaan siirtymiä eri väylien välille. Olennaisempi kysymys on, mikä niiden yhteinen perusta oikeastaan on. Vuoden 2000 raportti Strategies for reforming initial vocational education and training in Europe (1) jäsensi tätä tuolloin neljän strategian kautta:
Ammattien vahvistaminen (vocational enhancement; Saksa, Itävalta, Tanska)
Molemminpuolinen rikastaminen (mutual enrichment; Suomi, Norja)
Koulutusvalintojen mahdollistaminen yli koulumuotojen rajojen (linkages; Englanti, Ranska Espanja),
Yhdentäminen (unification; Skotlanti, Ruotsi).
Jo tuolloin etsittiin keinoja ylittää yleissivistävän ja ammatillisen koulutuksen välinen kuilu. Mutta hallinnolliset ratkaisut eivät lopulta muodostaneet metodisesti ja opetussuunnitelmallisesti perusteltua kokonaisuutta.
Pohjoismaisia ratkaisuja
Suomi rakentaa toisen asteen ennen kaikkea sivistyksellisesti eriytyneiden instituutioiden varaan. Ruotsi rakentaa sen enemmän yhden järjestelmän sisäisesti eriytyvinä ohjelmina, joissa ammatillisellakin puolella on vahva yhteinen yleinen runko. Norja taas näyttää tällä hetkellä olevan liikkeessä kohti kysymystä, jota kumpikaan ei ole täysin ratkaissut: mikä on koko toisen asteen yhteinen sisältöperusta, kun samalla halutaan säilyttää erilaiset koulutuspolut.
Suomen, Ruotsin ja Norjan vertailu osoittaa, että Pohjoismaat ratkaisevat yleissivistävän ja ammatillisen toisen asteen suhteen kolmella eri tavalla. Suomessa eriytyminen tapahtuu ennen kaikkea instituutioiden välillä: lukio ja ammatillinen koulutus ovat erillisiä koulutusmuotoja, ja yleissivistys on nimenomaisesti lukion ydintehtävä. Opetushallitus määrittelee lukiokoulutuksen tehtäväksi “laaja-alaisen yleissivistyksen vahvistamisen”, mikä antaa suomalaiselle mallille vahvan sivistyksellisen itseymmärryksen.
Ruotsissa taas eriytyminen tapahtuu enemmän ohjelmien välillä yhden gymnasium-järjestelmän sisällä: kuusi korkeakouluun valmistavaa ja kaksitoista ammatillista ohjelmaa kuuluvat samaan institutionaaliseen kehykseen. Norja sijoittuu jossakin määrin näiden väliin. Myös siellä toinen aste rakentuu yhden videregående-järjestelmän sisälle, mutta nykyinen keskustelu näyttää suuntautuvan aiempaa selvemmin kysymykseen siitä, mitä kaikkien opiskelijoiden tulisi oppia yhteisesti.
Tämä ero näkyy myös siinä, miten maat käsittelevät yleissivistyksen ja ammatillisuuden suhdetta. Suomessa yleissivistys on vahva normatiivinen periaate juuri lukion puolella, mutta ammatillisen koulutuksen yhteinen yleinen runko on kevyempi. Ruotsissa tilanne on tavallaan päinvastainen: yleissivistyksen käsite ei hallitse järjestelmän virallista itsekuvausta samalla tavoin, mutta ammatillisillakin ohjelmilla on vahva yhteinen perusta gymnasiegemensamma ämnen -aineiden kautta.
Norjassa puolestaan käynnissä oleva “framtidas videregående” -työ tekee näkyväksi sen, että kysymys yhteisestä perustasta on noussut suoraan agendalle: Udir kysyy avoimesti, mitä toisen asteen tulee ratkaista, mitä kaikkien tulisi oppia yhteisesti, ja miten sekä study-preparatory- että vocational-puolen sisältöä pitäisi uudistaa. Viimeisimmissä norjalaisissa asiakirjoissa korostetaan nimenomaan, että uudistuksen tulee koskea myös ammatillisten ohjelmien yhteisiä aineita ja antaa sekä studieforberedende- että yrkesforberedende-opiskelijoille “solid og dannende grunnlag” aktiiviseen osallistumiseen yhteiskunnassa ja työelämässä.
Suomi erottaa enemmän sivistyksellisiä instituutioita, Ruotsi enemmän koulutusohjelmia, ja Norja näyttää nyt etsivän niiden taakse yhteistä sisältöperustaa. Juuri siksi Norja on tällä hetkellä teoreettisesti erityisen kiinnostava. Se ei ole vielä ratkaissut yleissivistävän ja ammatillisen toisen asteen yhteistä pedagogista perustaa, mutta se näyttää kysyvän sitä avoimemmin kuin Suomi tai Ruotsi. Tämä tekee Norjasta tärkeän vertailukohdan kaikelle keskustelulle, jossa ei enää riitä pelkkä väylien läpäisevyys, vaan jossa etsitään toisen asteen koulutukselle yhteistä sivistyksellistä perustaa.
Ekologinen realismi sivistyksen perustana
Minulle tämä perusta kuitenkin löytyy syvemmältä, itse sivistyksen käsitteestä itsestään. Taustalla on vanha eurooppalainen jako mimesiksen ja metiksen välillä: yhtäällä maailmaa hahmottava, käsitteellinen ja esittävä suhde todellisuuteen (mimesis), toisaalla tilanteinen, käytännöllinen, aineellinen ja taitava toiminta (metis). Myöhemmin tämä jako kivettyi yliopistojen ja ammattikuntien, teorian ja käytännön, yleissivistyksen ja ammatillisuuden työnjaoksi.
Tämän työnjaon jäljet näkyvät edelleen toisen asteen koulutuksessa. Yleissivistävä koulutus kantaa mimesiksen perintöä: käsitteitä, oppiaineita, teorioita ja reflektiota. Ammatillinen koulutus kantaa metiksen perintöä: välineitä, materiaaleja, prosesseja, tilanneherkkyyttä ja tekemisen älyä. Ongelma ei ole siinä, että nämä painotukset olisivat sinänsä virheellisiä, vaan siinä, että ne on erotettu toisistaan liian jyrkästi.
Aikamme kriisit tekevät tästä jaosta kuitenkin riittämättömän. Tarvitsemme niiden uuden liiton.
Tämän voi sanoa myös niin, että tarvitsemme tekniikan (techne) ja kielen (logos) liiton. Koneet oat oppineet käyttämään kieltä ja kieli koneita, ja kielestä on tullut tuotantoväline. Taito ei riitä ilman ymmärrystä, eikä ymmärrys riitä ilman taitoa. Tiedon hankinnan metodi ei riitä ilman logosta, tietoa sen hankinnan ekologisista ehdoista. Tarvitaan teknologiaa ja metodologiaa ja niille yhteinen perusta, siis sivistys, joka yhdistää tiedon, tahdon ja taidon.
Tämän sivistyksen normatiivinen perusta on ekologinen realismi. Todellisuus ei ole vain tulkintojen kenttä, vaan myös ehtojen maailma. Kotimaapallomme asettaa toiminnalle reunaehdot: energiavirrat, ekologiset riippuvuudet, uusintamisen rajat ja oikeudenmukaisuuden kysymykset. Siksi sivistys ei voi enää tarkoittaa vain kulttuurista perehtyneisyyttä tai työmarkkinakelpoisuutta. Sen on tarkoitettava kykyä asettaa, arvottaa ja ratkaista aikakauden haasteita reilulla tavalla näiden ehtojen puitteissa.
Sivistys on siis tietoa, tahtoa ja taitoa asettaa, arvottaa ja ratkaista aikakauden haasteita reilulla tavalla kotimaapallomme asettamien ehtojen puitteissa.
Tästä näkökulmasta yleissivistävän ja ammatillisen koulutuksen välinen suhde muuttuu. Kysymys ei enää ole siitä, kumpi on arvokkaampaa, teoria vai käytäntö. Kysymys on siitä, miten molemmat voivat osallistua samaan sivistystehtävään eri painotuksin. Yleissivistävän koulutuksen on opittava enemmän käytännöllistä maailmasuhdetta, metistä. Ammatillisen koulutuksen on opittava enemmän, käsitteellistä, historiallista ja eettistä orientaatiota, mimesistä, kumpikin lähtien aikakautemme haasteista kotimaapallollamme, nyt! Ei siksi, että niistä tehtäisiin samoja, vaan siksi, että ne kuuluvat samaan kokonaisuuteen. Eurooppa on siis onnistunut lisäämään väylien läpäisevyyttä, mutta ei vielä muodostamaan yhteistä sivistyksellistä perustaa. Juuri siihen keskustelu pitäisi nyt palauttaa. On siis avattava keskustelu ekologisesta sivilisaatiosta.
Seuraukset toisen asteen koulutukselle
Tällä määritelmällä on suoria seurauksia toisen asteen koulutukselle. Yleissivistävän koulutuksen tehtävä ei ole vain valmistaa opiskelijaa jatko-opintoihin abstraktin tiedon maailmassa, vaan antaa hänelle käsitteelliset, historialliset ja eettiset välineet ymmärtää aikakauden ongelmia ekologisen realismin ehdoilla. Ammatillisen koulutuksen tehtävä ei ole vain valmistaa työtehtäviin, vaan tehdä näkyväksi työn tietoperusta, sen yhteys luontoon, teknologiaan, yhteiskuntaan ja oikeudenmukaisuuteen.
Kysymys ei ole vain mimesiksen, siis toden, ja metiksen, siis kauneuden, perinteiden painoarvon lisäämisestä puolin ja toisin. Ei, vaan niiden sijoittamisesta yhteiskunnallisen praksiksen (Polis) ja vaihdon (Agora), siis hyvän ja reilun elämän ehtojen piiriin arvioitavaksi ja realisoitavaksi.
Johtopäätös
Eurooppa on siis onnistunut lisäämään yleissivistävän ja ammatillisen koulutuksen välistä läpäisevyyttä, mutta ei vielä muodostamaan niille yhteistä sivistyksellistä, metodista ja opetussuunnitelmallista perustaa. Seuraava askel ei ole vain uusien siirtymäväylien rakentaminen, vaan sivistyksen käsitteen uudelleenajattelu. Vasta silloin voidaan ylittää vanha jako mimesiksen ja metiksen, teorian ja käytännön, oppineisuuden ja työn välillä tavalla, joka vastaa aikamme ekologisia ja yhteiskunnallisia ehtoja. Työpaikka on nyt opinpaikka. Koulutusjärjestelmästä on jo kehittymässä koko elinkaarta tukeva ja rakentava opintojärjestelmä. Se on nyt rakennettava ekologisen sivilisaation toteuttamiseksi.
Viitteet
(1) Lasonen, J., Young, M., Eds. 1998. Strategies for Achieving Parity of Esteem in European Upper Secondary Education. Final Report on the Project. Institute for Educational Research, University of Jyväskylä.
Stenström, M-L, Lasonen, J. 2000. Strategies for Reforming Initial Vocational Education and Training in Europe. Final Report of the Project. Leonardo da Vinci/Transnational Pilot Projects: Multiplier Effect, Strand III.3.a. Sharpening Post-16 Education Strategies by Horizontal and Vertical Networking (1997-2000).
(2) Löfgren, M. Rehn, O. 2026. Ilman osaamista Suomi ei pääse kestävään kasvuun. HS, Vieraskynä 02.03.2026
… julkaisi tämän uudelleen!