Suomessa käydään kiivasta keskustelua suuresta julkisesta velasta. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että myös kotitaloudet, kiitos uusien kulutusluottojen, ovat velkaantuneet. Suurimmassa ylivelkaantumisen riskissä ovat jälleen pienituloiset, joihin uudet velkainstrumentit usein käytännössä kohdistuvat.
Muutos on ollut nopea.
Vielä vuonna 2005 noin 85 prosenttia kotitalouksien velasta oli asuntolainaa tai taloyhtiölainaa, pitkäaikaista ja varallisuuteen sidottu. Vuonna 2025 enää 78 prosenttia. Samalla kulutusluottojen – luottokortit, osamaksuluotot ja muut digiluotot – osuus kasvoi 11 prosentista 18 prosenttiin.
Kulutusluottojen yleistymisen myötä myös maksuhäiriöt ovat lisääntyneet. Vuonna 2024 jopa 63 prosenttia velkomustuomioista koski maksamattomia kulutusluottoja.
Tämä on olennainen muutos.
Siinä missä asuntolaina on investointi, kulutusluotto on usein reaktio arjen paineisiin. Se on lyhytaikaisempaa, kalliimpaa ja vaikeammin hahmotettavaa velkaa. Erityisesti BNPL-luotot – buy now, pay later – ja muut, kaupan kassalla myönnetyt digiluotot tekevät velasta näkymätöntä: ostaminen ei tunnu velan ottamiselta, vaikka juuri sitä se on.
Eikä ole syytä olettaa, että digiluottojen kasvu pysähtyisi pelkästään siksi, että niihin takaisinmaksuun liittyvät maksuvaikeudet ovatkin lisääntyneet.
Tästä pitää viestintä huolen.
Kulutusluottoja ei markkinoida velkana, vaan maksamisen helppoutena: ei korkoja, ei kuluja, joustava maksaminen. Viesti on selvä: tämä ei ole riski, vaan palvelu. Kun velka esitetään maksutapana eikä sitoumuksena, päätöksenteon kynnys madaltuu. Velka ei ole enää erillinen harkinnan paikka, vaan osa ostamisen virtaa.
Maksun siirtäminen tulevaisuuteen vähentää maksamisen “kipua”. Pienet erät näyttävät hallittavilta ja maksujärjestelyn nopea hyväksyntä luo illuusion riskittömyydestä.
Laadullinen ero julkiseen velkaan on suuri.
Julkisyhteisöjen velka on kollektiivista: sen riskit jakautuvat laajalle ja sitä voidaan hallita veropolitiikalla, omaisuuden myynnillä ja julkisia palveluita koskevilla järjestelyillä. Kotitalouksien velka on toista maata. Se on yksilöllistä, ja riskit kohdistuvat usein niihin, joilla on vähiten riskinkantokykyä. Kun velka siirtyy valtiolta kotitalouksille, riskit yksityistetään.
Tällä erolla on myös talouspoliittisia seurauksia.
Kun velka pilkkoutuu pieniksi eriksi, velan kokonaisuutta on vaikea hahmottaa. Samalla katoaa läpinäkyvyys, yksi julkisen velan keskeinen ominaisuus. On helppo vaatia julkisen velan leikkaamista esimerkiksi sosiaalietuuksia kaventamalla. Mutta velan siirtäminen taskusta (julkinen velka) toiseen (kulutusvelka) ei kokonaisvelkaa vähennä.
Mikä on Suomen suunta?
Kulutusluottojen määrällä mitattuna Suomi ei kuulu kehityksen kärkiryhmään. Se sijoittuu pikemminkin keskiryhmään yhdessä muiden Pohjoismaiden ja Länsi-Euroopan maiden kanssa. Olennaista ei kuitenkaan ole taso vaan suunta. Uusien digitaalisten maksutapojen yleistyminen vie Suomea kohti mallia, jossa kulutus perustuu yhä enemmän luottoon.
Tällaiseen kehitykseen liittyy merkittäviä riskejä.
Velka syntyy nopeasti, mutta poistuu hitaasti – erityisesti niiltä, joiden maksukyky on heikko esimerkiksi yhtäkkisen työttömyyden vuoksi. On myös ilmeistä, että kun sama toimija sekä myy tuotteen että tarjoaa rahoituksen, kannustin lisävelan myymiseen kasvaa.
Ehkä suurin riski on kuitenkin riskikäyttäytymisen normalisoituminen. Velka ei ole enää riski, vaan maksamisen uusi muoto, jota ilman arki ei toimi.
Ja silloin kysymys ei ole enää yksittäisistä lainoista, vaan siitä, mille perustalle kulutuskysynnän tyydyttäminen rakentuu. Aivan kuten USA:laisissa subprime-lainoissa noin 20 vuotta sitten.
Ne aiheuttivat maailmanlaajuisen laman, jonka seurauksista yhä kärsimme.
Erkki Laukkanen
… julkaisi tämän uudelleen!
… tykkäsi tästä!