Suomen NATO -optiosta Yhdysvaltojen ydinaseoptioon Suomessa
Minun sukupolveni muistaa hyvin puolueettoman Suomen, siis Suomen, jonka aluetta ei missään olosuhteissa käytetä hyökkäysalustana toista valtiota vastaan, ja Suomen, joka pysyttelee suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Tämä oli pienen kansallisvaltion realismia toisen maailmansodan jälkeen.
Talous- ja sen sanansaattajan kulttuuriliberalismin saattelemana Suomessa 1980- ja 1990- luvulla suuntauduttiin kahtaalle: toisaalta kulttuuriliberalismin hengessä oikeusvaltioperiaatteeseen ja sääntöperäisyyteen kansainvälisissä suhteissa, sopimuspohjaiseen globalisaatioon ja toisaalta talousliberalismin hengessä taloudelliseen globalisoitumiseen ”suhteellisen edun” periaatteen mukaisesti.
Molemmat rakensivat kansalliset rajat ylittävää uutta sivilisaatiota, ensin mainittu yhtä ja ainutta eurooppalaisen Valistuksen perintöön tukeutuvaa ihmisten keskinäistä arvostusta, jälkimmäinen länsimaisen taloudellista hegemonian turvaavaa talousjärjestelmää USA:n määrittelemin pelin säännöin.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen myös ”vaihtoehdottomuuden, välttämättömyyden ja konsensuksen aika ulkopolitiikassa päättyi Suomessakin, ja tänne kehittyi ainakin neljä erilaista ulkopolitiikan koulukuntaa: pienvaltiorealismi, integrationismi, euroatlantismi ja globalismi. (1)
”Pienvaltiorealistien maailmankuvassa kansainvälispoliittinen tilanne oli muuttunut, mutta eurooppalainen turvallisuusjärjestys ei ratkaisevasti. Venäjä oli heille edelleen suurvalta, ja he halusivat Suomen pysyvän suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. He halusivat pysyä yhä perinteisellä puolueettomuuden linjalla maailmanpoliittisen tilanteen muutoksesta huolimatta.
Integrationistit kannattivat EU-jäsenyyttä, eli kannattivat puolueettomuudesta luopumista mutta sotilaallisen liittoutumattomuuden säilyttämistä.
Euroatlantistien maailmankuva perustui kansainvälisen politiikan realismiksi kutsuttuun näkemykseen, jossa voimasuhteet olivat ratkaiseva tekijä. Euroatlantistien maailmankuvassa eurooppalaisilla ja transatlanttisilla instituutioilla oli merkitystä, mutta myös voimapolitiikalla oli integrationistien näkemystä suurempi rooli. Siksi euroatlantistit kannattivat Suomen sitoutumista läntisiin rakenteisiin myös turvallisuuspoliittisesti.
Globalistien maailmankuvassa kansainvälisen politiikan asetelma oli muuttunut niin perustavanlaatuisesti, että uudet turvallisuusuhat ja -kysymykset pitkälti syrjäyttivät vanhat voimapoliittiset kysymykset ulko- ja turvallisuuspolitiikan ytimessä. Sotilaallisten uhkien sijaan ulkopolitiikassa tuli keskittyä ihmisoikeuksiin, vähemmistöihin ja ympäristöongelmiin. Tästä näkökulmasta EU-jäsenyyteen ja suurvaltoihin suhtauduttiin kriittisesti ja sotilaalliseen liittoutumiseen kielteisesti.” (2)
Vuonna 1995 liityimme Euroopan Unioniin. EU oli – kuten tuolloin jo todettiin – myös turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Niinpä ”puolueeton Suomi” muuntui ensin ”sotilaallisesti liittoutumattomaksi Suomeksi” ja sittemmin ”sotilasliittoon kuulumattomaksi Suomeksi” NATO -optioon viitaten. (2)
Suomen ja Naton välistä suhdetta kuvaavat ulko- ja turvallisuuspoliittiset keskustelut liikkuivat askel askeleelta eteenpäin: ensin ”Eurooppalainen Nato ja Suomi Naton” tarkkailijana, sitten ”Nato globaalina toimijana ja Suomi Naton rauhankumppanina” ja sitten vielä ”Nato puolustusliittona ja Suomi mahdollisena Naton jäsenenä (Nato-optio)”. (3)
Vuonna 2023 meistä tuli NATO jäsen ilman edellä käyvää kansanäänestystä, siis ilman kansallisen itseymmärryksen päivitystä.
Kun kuitenkin NATOn heikkoutena voidaan pitää 32 jäsenvaltion yksimielisyyttä päätöksenteossa, niin erityisesti euroatlanttiset tahot katsoivat tarvitsevansa NATOn lisäksi kahdenkeskeisiä sopimuksia pelotevoiman saamiseksi maksimaaliseksi. Niinpä nyt USA:n ja Suomen keskinäisen DCA -sopimuksen viimeisenä askeleena ollaan rakentamassa Yhdysvalloille ydinaseoptiota Suomeen poistamalla ”ydinräjähteen tuomiseen Suomeen taikka sen kuljettamiseen, toimittamiseen tai hallussapitoon Suomessa” liittyvä rikosvastuu, jos se tehty ”puolustusyhteistyöhön, niitä koskevan päätöksenteko- tai sopimusjärjestelmän mukaisesti”. (4) Kuten muistamme DCA -sopimuksen mukaan USAlla ei ole velvollisuutta ”noudattaa” Suomen lakeja, vaan vain ”kunnioittaa” niitä.
USA saa siis toivomansa presidentti Stubbinkin mainitseman ja tukeman ”strategisen epäselvyyden” (strategic ambiguity) toiminnalleen Suomen maaperällä. Strategisen epämääräisyys on USA:n hegemonisen järjestyksen hallintatekniikka. Hegemonisen vallankäytön näkökulmasta ”strateginen epämääräisyys” on tehokas juuri siksi, että se tekee Yhdysvalloista välttämättömän tulkitsijan. Kun sitoumus ei ole täysin mekaaninen, kaikki osapuolet joutuvat jatkuvasti lukemaan Washingtonin signaaleja, lausuntoja, asetoimituksia, diplomaattisia vierailuja ja sotilaallisia liikkeitä.
Tämä kasvattaa USA:n agendavaltaa: se ei vain reagoi kriiseihin, vaan määrittää, mitä kriisissä pidetään eskalaationa, rauhoittamisena tai status quon rikkomisena. Toisin sanoen ”epämääräisyys” on myös vallan keskittämistä merkitysten hallintaan. Hegemonia säilyttää oikeuden ratkaista tapauskohtaisesti, mikä on puolustettavaa, mikä provokaatiota ja mikä vielä siedettävää harmaata vyöhykettä. Se siis olennaisesti ja ratkaisevasti kaventaa Suomen ulko- ja sisäpoliittista suvereniteettia. Jos ydinenergialain ehdotettu muutos hyväksytään, Suomi luopuu kansallisesta suvereniteetistaan.
Suomen planetaarinen optio
Kysymys, joka nyt pakottaa meidät päivittämään kansallisen itseymmärryksemme, on tämä: Miten Suomi aikoo toimia maailmassa, jossa turvallisuuden, talouden ja demokratian ehdot määräytyvät yhä enemmän ekologisten rajojen, energiaperustan, luonnonvarojen, ruokaturvan, ilmaston ja elämän uusintamisen kautta?
Kyse ei ole enää vain siitä, miten Suomi sijoittuu idän ja lännen välissä. Kyse on siitä, miten Suomi sijoittuu maailmassa, jossa koko maapallon elämänperusta on muuttunut politiikan kovaksi ytimeksi.
Tätä voidaan havainnollistaa yksinkertaisella nelikentällä. Vaakasuunnassa on jännite suvereniteetin ja keskinäisriippuvuuden välillä. Pystysuunnassa on jännite valtaresurssien jaon ja luonnonresurssien jaon välillä. Näin saadaan neljä erilaista realismia.
Ensimmäinen on kansallisvaltio-realismi. Sen lähtökohtana ovat suvereniteetti ja valtaresurssit: rajat, puolustus, itsenäinen päätöksenteko, valtion toimintakyky ja kansallinen turvallisuus. Tämä realismi on Suomelle tuttua. Se näkyy maanpuolustuksessa, huoltovarmuudessa, kokonaisturvallisuudessa ja siinä, että suomalainen ulkopolitiikka on perinteisesti pyrkinyt välttämään toiveajattelua.
Toinen on globalismi, tai liberaali keskinäisriippuvuuden realismi. Sen mukaan mikään maa ei menesty yksin. Kauppa, teknologia, pääomat, osaaminen, EU, kansainväliset instituutiot ja sopimukset muodostavat maailman, jossa valtioiden kohtalot ovat toisiinsa sidottuja. Suomelle tämä näkyi erityisesti EU-jäsenyytenä, vientivetoisena taloutena ja uskona avoimiin markkinoihin.
Kolmas on suurvalta-realismi. Siinä suvereniteetti yhdistyy luonnonresurssien jakoon. Tämä realismi on palannut voimalla. Energia, kriittiset mineraalit, merireitit, ruokaturva, teknologiset pullonkaulat, metsät, vesi ja arktiset alueet ovat jälleen suurvaltapolitiikan ydintä. Maailmassa ei kamppailla vain sotilaallisesta vallasta, vaan myös siitä, kuka hallitsee energiavirtoja, raaka-aineita, toimitusketjuja ja teknologian aineellisia edellytyksiä.
Neljäs on planetaarinen realismi. Se yhdistää keskinäisriippuvuuden ja luonnonresurssien jaon. Sen lähtökohta on yksinkertainen mutta mullistava: ihmiskunta elää yhdellä planeetalla, jonka ekologiset rajat eivät taivu valtioiden, markkinoiden tai ideologioiden mukaan. Ilmasto, vesikierto, maaperä, metsät, meret, biodiversiteetti ja energiaperusta muodostavat sen todellisuuden, jonka sisällä politiikan, talouden ja turvallisuuden on toimittava.
Suomen poliittisessa keskustelussa kolme ensimmäistä realismia ovat olleet vahvasti läsnä. Kansallisvaltio-realismi näkyy turvallisuuspoliittisessa varovaisuudessa ja puolustustahdossa. Globalismi näkyy EU-politiikassa ja talouspoliittisessa liberalismissa. Suurvalta-realismi näkyy nyt turvallisuuspolitiikan, energian, raaka-aineiden ja huoltovarmuuden uudessa korostumisessa.
Mutta neljäs realismi, planetaarinen realismi, on vasta nousemassa keskustelun keskiöön. Ja juuri se on aikamme ratkaisevin realismi.
Planetaarinen realismi ei tarkoita sinisilmäistä maailmanparannusta. Päinvastoin: se on kovaa realismia. Se sanoo, että politiikka, joka ei ota ekologisia reunaehtoja vakavasti, ei ole realistista vaan epärealistista. Talous, joka kuluttaa oman luonnonperustansa, ei ole vahva talous vaan velaksi elävä talous. Turvallisuuspolitiikka, joka unohtaa energian, ruoan, veden, ilmaston, luonnon monimuotoisuuden ja materiaalivirrat, ei ole kokonaisvaltaista turvallisuutta vaan puutteellista turvallisuutta.
Perinteinen realismi kysyy: kenellä on valta? Planetaarinen realismi kysyy: millä ehdoilla mikään vallankäyttö on enää mahdollista?
Tämä muuttaa koko politiikan asetelman. Luonto ei ole koskaan ollut vain tausta, maisema tai erillinen ympäristösektori. Se on yhteiskunnan aineellinen perusta. Ilmakehä ei ole ulkopuolinen varasto, johon voidaan loputtomasti päästää hiiltä. Metsä ei ole vain puukuutioita. Maaperä ei ole vain tuotantopanosten alusta. Vesi ei ole vain resurssi. Ne ovat elämän kudosta, jonka varassa yhteiskunta, talous, terveys, turvallisuus ja sivistys lepäävät.
Jos tämän ottaa vakavasti, myös suvereniteetin käsite muuttuu. Vanha suvereniteetti merkitsi usein oikeutta hallita aluetta, käyttää luonnonvaroja ja päättää asioista muiden siihen puuttumatta. Planetaarisen realismin oloissa tämä ei riitä. Suvereniteetti ei voi enää tarkoittaa vapautta ekologisista rajoista. Sen on tarkoittava kykyä kantaa vastuuta niistä.
Meidän on siirryttävä negatiivisesta suvereniteetista positiiviseen ja jaettuun suvereniteettiin.
Negatiivinen suvereniteetti sanoo: ”Minulla on oikeus estää kaikki ulkopuolinen vaikutus.” Tämä on mahdotonta planetaarisessa järjestelmässä. Positiivinen suvereniteetti sanoo: ”Minulla on tosiasiallinen kyky taata kansalaisteni turvallisuus ja hyvinvointi.” Tämä edellyttää yhteistyötä, ei eristäytymistä.
Tämä tarkoittaa planetaarista isän/äidinmaallisuutta, patriotismia: On rakennettava uudenlainen, ylpeyden ja velvollisuudentunnon yhdistävä identiteetti, joka ei korvaa kansallista identiteettiä vaan täydentää sitä. ”Olen suomalainen, ja suomalaisuuteni ytimeen kuuluu se, että kannan vastuuta pohjoisen herkän luonnon ja sitä kautta koko planeetan säilymisestä.”
Tätä voisi kutsua siirtymäksi hallinnasta huolenpitoon. Valtio ei ole vain alueensa vartija, vaan myös elämän edellytysten hoitaja. Sama koskee omistusta, yrityksiä, kuntia ja kansainvälisiä instituutioita. Omistaminen ei voi enää tarkoittaa rajatonta käyttöoikeutta, jos käyttö tuhoaa yhteisen elämänperustan. Taloudellinen vapaus ei voi tarkoittaa oikeutta siirtää ekologiset kustannukset muiden, tulevien sukupolvien tai luonnon kannettavaksi.
Tässä mielessä tarvitsemme uutta käsitystä vastuullisesta suvereniteetista. Suomi tarvitsee edelleen vahvan valtion, oman puolustuksen, huoltovarmuuden, kriittisen infrastruktuurin ja kansallisen toimintakyvyn. Mutta näiden on palveltava laajempaa päämäärää: elämän edellytysten turvaamista ekologisten rajojen sisällä.
Myös turvallisuuspolitiikka on ajateltava uudelta pohjalta. Asevarainen turvallisuus ei ole enää, jos koskaan, kestävä ratkaisu. Ilmastokriisi, luontokato, energiariippuvuus, ruokajärjestelmän haavoittuvuus, vesistöjen tila, metsien heikkeneminen, pandemiariskit ja materiaaliketjujen katkeaminen ovat nekin turvallisuuskysymyksiä.
Tämän vuoksi tarvitaan ekologista turvallisuuspolitiikkaa. Ei ympäristöpolitiikan liitettä, vaan turvallisuuden uutta ydintä. Huoltovarmuus ei ole vain varastoja, polttoaineita ja lääkkeitä. Se on myös maaperän elinvoimaa, vesien puhtautta, metsien kestävyyttä, energiantuotannon uusiutuvuutta, paikallista osaamista, korjattavaa infrastruktuuria ja yhteiskunnan kykyä uusiutua ilman, että se syö omaa perustaansa.
On turvallistettava (Securitization) kriittiset resurssivirrat ja huoltotoiminnot on nostettava korkean turvallisuuden piiriin, kuten esimerkiksi ruokahuollon kriisivarastot, monien kriittisten mineraalien (kuten litium, koboltti) toimitusketjut ja sään ääri-ilmiöiden havainnointijärjestelmät.
Saman aikaisesti aikaan on purettava (Desecuritization) ”me vastaan ne” -ajattelua nollasummapeleistä, jotka vain pahentavat kriisiä. Ilmastotoimia ei voi kehystää pelkästään kilpajuoksuksi vihreän teknologian herruudesta (suurvaltarealismi), vaan planetaariseksi yhteistyöpakoksi, jossa erityisesti Kiinan ja Yhdysvaltojen on löydettävä yhteinen etu osallistumisesta, vaikka geopoliittinen kilpailu jatkuisikin.
Talouspolitiikassa tämä merkitsee vielä suurempaa muutosta. Niin kauan kuin talouden onnistumista mitataan pääosin bruttokansantuotteella, velkasuhteella, työllisyysasteella ja kilpailukyvyllä, planetaarinen realismi jää sivuun. Nämä mittarit eivät kerro riittävästi siitä, mitä tapahtuu energiavirroille, materiaalivirroille, hiilinieluille, luonnon monimuotoisuudelle, maaperälle, vesille ja ihmisten yhteisölliselle uusintamiskyvylle.
Siksi talous tarvitsee kolminkertaisen kirjanpidon. Ensimmäinen tase on rahataloudellinen: tulot, menot, velat, investoinnit ja tuotot. Toinen on energia- ja materiaalitase: paljonko käytämme energiaa, raaka-aineita, maata, vettä ja infrastruktuuria. Kolmas on ekologinen tase: mitä tapahtuu hiilinieluille, lajistolle, maaperälle, vesistöille ja ekosysteemien kantokyvylle.
Vasta näiden kolmen taseen yhdistäminen tekee talouspolitiikasta realistista. Ei riitä kysyä, onko hanke taloudellisesti kannattava. On kysyttävä myös, onko se energia- ja materiaalivirtojen kannalta järkevä sekä ekologisesti hyväksyttävä. Investointi, joka tuottaa rahaa mutta heikentää elämänperustaa, ei ole tulevaisuusinvestointi. Se on siirretty kustannus.
Tämä koskee myös vihreää siirtymää. Vihreä siirtymä ei saa muuttua vain uudeksi resurssikilpailuksi, jossa vanha fossiilinen talous korvataan mineraaleihin, datakeskuksiin, sähköön ja globaaleihin toimitusketjuihin perustuvalla uudella kulutusmallilla. Siirtymän on oltava aidosti ekologinen, demokraattinen ja oikeudenmukainen. Muuten se jää suurvalta-realismin vangiksi: kamppailuksi siitä, kuka hallitsee uuden talouden raaka-aineita ja teknologioita.
Tässä kohtaa kysymys luonnonresurssien jaosta nousee keskiöön. Planetaarinen realismi ei ole vain luonnontieteellinen havainto, vaan poliittinen kysymys. Kuka saa käyttää energiaa? Kuka saa käyttää maata? Kuka päättää metsistä? Kuka hyötyy kaivoksista? Kuka kantaa haitat? Kuka saa siirtymän työpaikat? Kuka saa kompensaation? Kuka saa sanoa, mikä on välttämätöntä ja mikä liiallista?
Ilman oikeudenmukaista jakoa ekologinen siirtymä menettää hyväksyttävyytensä. Ilman ekologisia rajoja oikeudenmukaisuus jää tyhjän päälle. Siksi tarvitsemme ekologista demokratiaa: päätöksentekoa, jossa tieteellinen tieto, paikallinen kokemus, työntekijöiden osaaminen, kansalaisten osallistuminen ja tulevien sukupolvien oikeudet asetetaan samaan pöytään myös työpaikoilla. Tämä edellyttää myös mitä moninaisimpien kansalaisraatien (Citizens’ Assemblies) asettamista Irlannin esimerkin mukaan. (5)
Suomella olisi tähän hyvät lähtökohdat. Meillä on vahva koulutusperinne, suhteellisen korkea luottamus, toimiva paikallishallinto, huoltovarmuuden ajattelu, vahva maanpuolustustahto ja kyky yhdistää valtio, kunnat, yritykset ja kansalaisyhteiskunta kriisitilanteissa. Mutta nämä vahvuudet on päivitettävä uuteen aikaan. Kokonaisturvallisuuden rinnalle on tuotava kokonaisekologia. Huoltovarmuuden rinnalle elämän uusintamisvarmuus. Kilpailukyvyn rinnalle ekologinen hyväksyttävyys. Suvereniteetin rinnalle vastuu keskinäisriippuvuudesta.
Tämä koskee myös Eurooppaa. Suomi ei voi ratkaista planetaarista realismia yksin. EU:n on muututtava markkinaunionista ekologiseksi toimintakykyunioniksi. Se tarkoittaa, että energia-, teollisuus-, maatalous-, kauppa-, rahoitus- ja turvallisuuspolitiikka sidotaan yhteen ekologisten reunaehtojen kanssa. Euroopan tehtävä ei voi olla vain pärjätä kilpailussa Yhdysvaltoja ja Kiinaa vastaan. Sen tehtävä on näyttää, että demokraattinen, sosiaalisesti oikeudenmukainen ja ekologisesti realistinen sivilisaatio on mahdollinen.
Tässä on Suomen uusi strateginen paikka. Nato-jäsenyys sitoi Suomen sotilaallisesti länteen. EU-jäsenyys sitoo Suomen taloudellisesti ja poliittisesti Eurooppaan. Mutta planetaarinen realismi vaatii vielä kolmannen askeleen: Suomen on sidottava oma turvallisuutensa, taloutensa ja demokratiansa maapallon elämänperustan puolustamiseen.
Tämä ei ole idealismia. Tämä on 2030-luvun realismia.
Kysymys ei ole siitä, luovummeko kansallisesta edusta. Kysymys on siitä, ymmärrämmekö kansallisen edun uudella tavalla. Suomen etu ei ole siinä, että maailma ajautuu ilmastokriisien, resurssisotien, pakolaisliikkeiden, ruokakriisien ja ekologisten romahdusten aikakauteen. Suomen etu on siinä, että Eurooppa ja maailma kykenevät rakentamaan järjestyksen, jossa elämän perusehdot turvataan, talous asetetaan rajojen sisään ja demokratia säilyttää toimintakykynsä.
Nato-optio oli onneton vastaus aikakauteen, jossa kysyttiin, miten Suomi säilyttää turvallisuutensa suurvaltapolitiikan puristuksessa. Planetaarinen optio on vastaus aikakauteen, jossa kysytään, miten Suomi säilyttää toimintakykynsä maailmassa, jossa luonnon rajat ovat tulleet politiikan keskelle.
Siksi Suomen seuraava suuri keskustelu ei voi koskea vain velkaa, kasvua, puolustusta, kilpailukykyä tai teknologiaa erillisinä asioina. Niitä kaikkia on tarkasteltava saman kysymyksen kautta: vahvistavatko ne elämän edellytyksiä vai kuluttavatko ne niitä?
Jos ne vahvistavat, ne ovat osa planetaarista realismia. Jos ne kuluttavat, ne ovat osa vanhaa harhaa, jossa luontoa pidettiin politiikan ulkopuolisena varastona.
Suomen planetaarinen optio on siis tämä: käytämmekö kansallisen toimintakykymme, eurooppalaisen yhteistyömme ja teknologisen osaamisemme ekologisen sivilisaation rakentamiseen — vai jäämmekö reagoimaan kriiseihin sitä mukaa kuin ne tulevat?
Nato-optio oli lopulta kysymys siitä, mihin Suomi kuuluu. Planetaarinen optio on kysymys siitä, millä ehdoilla Suomi ja muut voivat elää.
… palaan teemaan vielä!
Viitteet
(1) Haukkala, H., & Vaahtoranta, T. (2016). Suomen turvallisuuspolitiikan linjat ja koulukunnat. teoksessa F. Blobergs (Toimittaja), Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun lähtökohtia (Sivut 55-76). (Maanpuolustuskorkeakoulu, julkaisusarja. 1, Tutkimuksia; Nro 4). Maanpuolustuskorkeakoulu. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-25-2776-2
Pesu, M. (2017). Kun pienvaltiorealismin hegemonia murtui : suomalaiset ulkopoliittiset koulukunnat kylmän sodan jälkeisen ajan alussa. Politiikka, 59(4), 280-297. https://journal.fi/politiikka/article/view/151917
(2) Grönlund, A. 2024.Nato-option lyhyt historia Suomen kanta Nato-jäsenyyteen 1991–2021
Poliittisen historian kandidaatintutkielma. Turun yliopisto
https://www.utupub.fi/items/3001c142-7979-4485-a0a8-7eb2ed932114
(3) Särkkä, I. 2019. NATO-RETORIIKKA SUOMEN TURVALLISUUSPOLIITTISESSA KESKUSTELUSSA
VÄITÖSKIRJA, Helsingin yliopisto
https://helda.helsinki.fi/items/9e05654c-bd70-4e9b-8737-81ade41b4409
(4) HE 72/2026 vp. Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi ydinenergialain sekä rikoslain 34 luvun 6 §:n muuttamisesta
https://www2.eduskunta.fi/FI/vaski/HallituksenEsitys/Documents/HE_72+2026.pdf
(5) Walsh, R. 2023. Testing the Limits of Deliberative Constitutionalism: Constitutional Environmental Rights in Ireland, VerfBlog, 2023/12/21, https://verfassungsblog.de/testing-the-limits-of-deliberativeconstitutionalism/, DOI: 10.59704/13605ab1c911a404
Suarez, J. 2024. What Specific Content could Substantial and Procedural Environmental Rights have if Incorporated by Referendum in the Irish Constitution? Hibernian Law Journal 23, 115-
TIEDOKSI: Olen käyttänyt tekoälyä lähteiden etsinnässä ja tekstin muokkauksessa. Kuva on myös keinoälyn tekemä.
… julkaisi tämän uudelleen!