Sano jyrkkä ei dystopiavaaleille

Politiikan tutkija Jenni Karimäki ennakoi Demokraatin haastattelussa, että ensi vuoden eduskuntavaalit tulevat olemaan ”dystopiavaalit”, jossa ”talouskehys rajoittaa poliittista liikkumatilaa niin voimakkaasti, että positiivisia avauksia on vaikea rakentaa uskottavasti”. Tässä kohtaa pitäisi hälytyskellojen alkaa soida monellakin suunnalla. Mitä se kertoo demokratiamme tilasta, jos mikä tahansa avaus, joka pyrkii kehittämään yhteiskuntaa parempaan suuntaan, leimataan automaattisesti epäuskottavaksi?

Porvaristo on jo ainakin finanssikriisistä lähtien ajanut tietoisesti mediahegemoniansa voimin narratiivia, jossa valtion rahat ovat aina lopussa, ja ainoaa uskottavaa talouspolitiikkaa on sellainen, jossa supistetaan julkista sektoria (vaikka se sitten aiheuttaisi kustannusten kasvua pidemmällä aikavälillä). Tässä narratiivissa talouskuri nähdään ainoana mahdollisena ratkaisuna siihen, että valtio on pelkkää moraalista heikkouttaan elänyt vuosikymmeniä ”yli varojensa” ja ajanut Suomen ”Kreikan tielle”. Kuin tapajuopot konsanaan, eilispäivän päättäjät ovat hassanneet nettoveronmaksajien rahat tarpeettomaan ”sosiaalivaltioon”, mutta nyt juhlat ovat ohi ja on kollektiivisen nenänvalkaisun aika. Velkajarrusopimuksen myötä tämä narratiivi on nyt onnistuttu kodifioimaan myös Suomen lakiin.

Kuten tarinoilla on tapana, tämäkin kertomus on lähinnä fiktiota. Täällä reaalimaailmassa julkisen talouden tilanne ei ole ollenkaan niin kriittinen kuin tarina antaa ymmärtää. Objektiivisesti katsoen Suomen julkisen talouden rahoitusasema ei ole lähimainkaan niin huono, että se pakottaisi meidät valtiovarainministeriön vaatimiin miljardisopeutuksiin. Liikkumatilaa löytyy kyllä, jos vain löytyy poliittista tahtoa ja kykyä ottaa sitä haltuun. Jos pystymme kuvittelemaan itsellemme vain nykyistä huonompia tulevaisuuksia, niin ongelma ei silloin ole todellisuudessa vaan omien päidemme sisällä. Meillä ei täällä Suomessa vallitsekaan velkakriisi, vaan poliittisen mielikuvituksen kriisi.

Dystopioiden ja kaiken maailman madonlukujen ongelma on se, että niistä tulee helposti itsensä toteuttavia ennusteita. Jos keskustelun lähtökohtana on, että mihinkään ei ole enää varaa, niin silloin fokus kohdistuu automaattisesti siihen, mitä yhteiskunnan osa-alueita voidaan romuttaa sen sijaan, että puhuttaisiin siitä, miten yhteiskuntaa voitaisiin parantaa. Silloin ajaudutaan itse aiheutettuun tuhon kierteeseen, jossa jokainen leikkaus johtaa uuteen leikkauspaineeseen, joka johtaa entistä rajumpiin leikkauksiin, ad infinitum, kunnes mitään leikattavaa ei ole enää jäljellä.

Sen, että poliittisilla päätöksillä voidaan muuttaa asioita myös parempaan suuntaan, ei pitäisi olla radikaali poliittinen linjaus, mutta tässä sitä nyt ollaan. Vasemmistoa lukuun ottamatta koko poliittinen kenttä on päättänyt vapaaehtoisesti ajaa itsensä mottiin, josta käsin tehdyt edistykselliset avaukset on luvattoman helppo ampua alas joka kerta. Taantumuksellisille voimille tilanne on tietenkin optimaalinen. Vasemmistoliitolle lankeaakin nyt raskas velvollisuus edustaa ainoana eduskuntapuolueena rakentavaa ääntä Suomen politiikassa, ellei sitten velkajarru kaadu omaan typeryyteensä jo ennen vaaleja.

Jos väittää, että ”vaihtoehtoja ei ole”, tulee samalla väittäneeksi, että demokratiaa ei ole. Demokratian välttämätön edellytys on se, että politiikan suuntaa on aina mahdollista vaihtaa äänestäjien enemmistön niin halutessa, ihan riippumatta finanssipoliittisista olosuhteista. Demokratiaa ei ole se, että muutama virkamies valtiovarainministeriössä päättää, millaista politiikkaa tässä maassa on ylipäänsä mahdollista toteuttaa.

Terveeseen demokraattiseen keskustelukulttuuriin kuuluu myös, että kun vaihtoehtoja esitetään, niitä punnitaan rationaalisin perustein eikä vain tyrmätä suorilta käsin haihatteluna, tai esiinnytä muka tietämättömänä siitä, että vaihtoehtoja on ylipäänsä esitetty. Vaihtoehdottomuusretoriikka onkin pohjimmiltaan demokratian vastaista retoriikkaa, ja siksi kaikkien niiden, joiden mielestä demokratia on puolustamisen arvoinen järjestelmä, tulisi hyökätä aggressiivisesti sitä vastaan. Muuten vaihtoehdottomuudesta tulee ennen pitkää tosiasia.

Dystopioiden ja vaihtoehdottomuuden viljely ei ole vastuullista politiikkaa, vaan tietoinen hyökkäys kansanvaltaa ja vapaata yhteiskuntaa vastaan. Dystopia ei myöskään edusta mitään ”inhorealistista” näkemystä yhteiskunnan tilasta, vaan se on vääristelty kauhukuva, jonka tarkoituksena on passivoida kansalaisia ja pakottaa heidät luopumaan kaikista toiveistaan ja unelmistaan. Velkadystopian välttämisen nimissä ajetaan sisään toisenlaista dystopiaa, jota luonnehtivat jyrkkenevä luokkahierarkia ja autoritaarinen käskyvalta.

Sanokaamme siis me vasemmistossa jyrkkä ei dystopiavaaleille ja menkäämme tuleviin vaaleihin rohkeasti tarjoamaan parempaa tulevaisuutta kaikille. Meidän tehtävämme on vakuuttaa suomalaiset siitä, että meillä on kansakuntana edelleen varaa tulevaisuudenuskoon eikä kurjuuden kierrettä ole mihinkään kiveen kirjoitettu. Tuomiopäivän riikkapetterit tukehtukoot omaan sappeensa.

(Kuva: Artiom P)