Saatteeksi. Eilen ja tänään pidettiin 14. Kultaranta keskustelut. Presidentti Alexander Stubb totesi avaussanoissaan pyrkineensä saamaan keskusteluun mukaan riittävästi ajattelutapojen moninaisuutta ja haasteellisuutta. Maailman murrosta tarkasteltiin kuitenkin lähes yksinomaan ihmisten välisinä suhteina – dealien tekemisenä (transactions), moninapaisuutena (multipolar), monenkeskeisyytenä (multilateral). Kysymys ihmisten ja luonnon välisestä suhteesta jäi alaviitteeksi vaikka – käsitykseni mukaan – juuri tämä suhde asettaa tiukat ehdot ihmisten välisille suhteille jo lähivuosikymmeninä.
Elämän ja kuoleman kysymys
Ulkopoliittisen instituutin johtaja Hiski Haukkala totesi yllättäen kesken paneelikeskustelun:
”EU:n iso testi on tämän hilupilttuun hallinta eli miten (Venäjään, mvv) … asteittain avataan joitakin taloudellisia yhteyksiä? Miten se tehdään koordinoidusti? Miten se tehdään niin, että syntyy jaettu tahtotila ja käsitys … se on ihan elämän ja kuoleman kysymys meille eurooppalaisille. … se voi olla karseeta sanoa tämä mutta ehkä Euroopan on helpompi elää sodan kuin rauhan tilassa tässä suhteessa” (1, kurs. mvv).
Eurooppalaisten on siis helpompaa sanoa mitä emme ole kuin vastata kysymykseen mitä me olemme, joka on ”elämän ja kuoleman kysymys meille eurooppalaisille”.
Presidentti Alexander Stubb puolestaan päätti Kultarantakeskusteluja koskeneen yhteenvetonsa ”pieneen toivomukseen”:
”… eilen ja tänään me olemme kaikki olleet asiantuntijoita. Mutta toivon, että huomenna olemme sitten asiantekijöitä. (1, kurs, mvv).
Presidentin ”pieni toivomus” rakentaa yhdessä yössä yhteys asian esittämisen (asiantuntemus, mimesis) ja asian toteuttaminen (asiantekeminen, metis) välille edellyttää, että yhdessä yössä löydämme vastauksen kysymykseen mitä me eurooppalaiset olemme?
Euroopan arkkitehdit ja käsityöläiset
Kuinka ollakaan sama kysymys oli esillä jo torstaina European Council on Foreign Relations (ECFR) ajatushautomon johtajan Mark Leonardin puhuessa eurooppalaisista ”arkkitehdeista” ja käsityöläisistä, ”artesaaneista”. Hän on juuri julkaissut kirjan ”Selviytyminen kaaoksesta: Geopolitiikka, kun säännöt pettävät” (Surviving Chaos: Geopolitics When the Rules Fail”, 2026) (2), jossa tämä jako on perustavanlaatuinen. Katsotaanpa hieman tarkemmin. Hänen mukaansa:
”Arkkitehdit kehittävät kauniita visioita, ja usein heidät lamauttaa kuilu, joka syntyy heidän suunnitelmiensa ja maailman välille. Käsityöläiset yrittävät ymmärtää, mihin maailma on menossa, ja valmistautuvat hyödyntämään kaikki mahdolliset tilanteet.
Arkkitehdit suunnittelevat ja rakentavat suuria rakenteita tyhjästä; käsityöläiset sitä vastoin korjaavat, entisöivät ja mukauttavat käyttämällä perittyjä materiaaleja ja käytännön tietoa.
Arkkitehdit pärjäävät hyvin ennustettavassa maailmassa. Mutta monimutkaisessa, jatkuvasti muuttuvassa maailmassa käsityöläisillä on etulyöntiasema.
Aiempina vuosikymmeninä kansainvälinen politiikka oli arkkitehtien peliä. Laajat visiot. Universaalit instituutiot. Edistyksen ideat. Näiden pohjalta länsi nousi eteenpäin ja rakensi globaalin järjestyksen. … Ihmiskunta katsoo nyt jyrkänteen yli eri polkujen kohti mahdollista sukupuuttoa. Maailma ei tottele sääntöjä. Ja käsityöläiset ovat paremmin varustautuneita navigoimaan polulla radikaalin epävarmuuden läpi.” (2)
Hän kysyy suoraan: ”Onko meidän sukupolvemme viimeinen, joka asuttaa maapalloa? ja laatii ehdotuksen ”Euroopan käsityöperustaiseksi pelikirjaksi” (Europe’s artisan playbook). Ensin hän moittii olan takaa eurooppalaisia johtajia:
”Sen sijaan, että eurooppalaiset johtajat olisivat valmistautuneet muutokseen, he luulivat, että olimme historian lopussa ja että heillä oli kaikki vastaukset.
Sen sijaan, että he olisivat miettineet huolellisesti yhteyksiään maailmaan, he omaksuivat kritiikittömän globalisaation hyväksynnän, joka oli sokea epävakauden, turvattomuuden ja konfliktien suhteellisille juurille.
Sen sijaan, että he olisivat omaksuneet ideologisen pluralismin, he uskoivat, että maailmaa tulisi hallita yhdellä säännöstöllä.
Sen sijaan, että he olisivat puolustaneet itseään sisältäpäin, he etsivät turvallisuutta ulkopuolelta sellaisten instituutioiden kautta kuin Nato, Maailman kauppajärjestö tai Yhdistyneet Kansakunnat.
Ja sen sijaan, että he olisivat sopeutuneet maailman suuriin ongelmiin, he laativat globaaleja suunnitelmia niiden ratkaisemiseksi ilman, että heillä olisi valtaa tai oikeutta toteuttaa niitä.” (2)
Euroopan johtajat ovat siis Valistuksen lapsia.
Kysymys ei Leonardin mukaan ole ”epäjärjestykseksestä” (disorder), vaan ”järjestyksen puutteesta” (un-order). Maailma, jota luonnehtii ”epäjärjestys”, tarkoittaa, että järjestys on olemassa, mutta sääntöjä rikotaan. ”Järjestyksen puute” taas tarkoittaa, että järjestys on hajonnut. Kysymys on neljän C:n – capital, climate, chips, civilisation – kriisien sotkeutuminen yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa ”ilmasto” näyttäytyy ensisijassa teknis-teollisena ja geoekonomisena haasteena, eikä turvallisuuspolitiikan koko normatiivista perustaa muuttavana realiteettina. Kysymys on siis elämän turvaamisesta kotimaapallollamme (total life-security), ei ”totaalisesta puolustuksesta” (total defence), jota Leonard kannattaa.
Leonard jää siten ulkopoliittisen realismin pauloihin. Hänen eurooppalaiseen Valistukseen kohdistama kritiikki jää kiertämään ulkopoliittisen realismin kehään.
Valistuksen valistaminen
Eurooppalaisina valistuksen lapsina emme varmaankaan halua luopua Valistuksen perinteestä. Ilman sitä meillä ei olisi julkista järjenkäyttöä, kansalaisoikeuksia, demokratiaa, sananvapautta, tiedettä eikä oikeusvaltiota. Mutta Valistuksen vapauskäsitys pitää viedä ekologisen realismin aikakauteen. Valistusta on valistettava. Vapaus ei voi enää tarkoittaa rajatonta irtautumista luonnon ehdoista. Se ei voi tarkoittaa myöskään rajatonta kykyä muokata maailmaa seurauksista välittämättä. Vapaus tarkoittaa jatkossa kykyä rakentaa yhdessä sellaisia elämänmuotoja, jotka uusintavat sekä ihmisen sisäistä luontoa että maapallon ulkoista luontoa.
Siten maailman tutkimisen, asiantuntijuuden (tiede, kaunotaide, mimesis) menetelmillä, metodeilla ja maailman muuttamisen, asiantekijyyden (käytäntö, työ, metis) taidoilla (techne) on oltava yhteinen logos, ajatus, aikakauden keskeisistä haasteista. Se sitoo metodologiat ja teknologiat ratkaisemaan aikakautemme ”elämän ja kuoleman kysymystä meille eurooppalaisille” ja koko ihmiskunnalle.
Meidän Valistuksen lasten on myönnettävä, että ”moninapainen nykymaailma, sen poliittinen, kaupallinen ja kulttuurinen olemus on kokonaan perua kaikkien mantereiden tasavertaisesta historiallisesta perinnöstä tavattoman pitkältä ajalta. Tämä monipuolisuus on suunnaton siunaus, kunhan me osaisimme sitä kyllin arvostaa kaikkien kansojen kera”. (3, kurs. mvv). Kysymys ei siis ole yhden – länsimaisen sivilisaation – hegemonisten pyrkimysten toteuttamista vaan ekologisen sivilisaation – sivilisaatioiden sivilisaation – aikaansaamisesta. Se on ainoa mahdollisuutemme! (4)
Siten ”elämän ja kuoleman kysymys meille eurooppalaisille” ”mitä me olemme?” on elämän ja kuoleman kysymys kaikille meille, ihmisille.
Viitteet
(1) Maailma murroksessa. Kultarantakeskustelut 2026.
https://www.presidentti.fi/kultaranta
(2) Leonard, Mark. 2026. Surviving Chaos: Geopolitics When the Rules Fail. Kindle Edition.
(3) Hiltunen. J. 2026. Uusi tutkimus romuttaa vanhan myytin sivistyksen synnystä. TS 26.05.2026
(4) Volanen. M. V. 2026. Ecological Civilization – Our Only Chance – Towards Ecological Realism, Communal Reproduction and Democratic Transition. Bod
https://kirjakauppa.bod.fi/ecological-civilization-our-only-chance-matti-vesa-volanen-9789528075080