Köyhyyden poistaminen kasvun tuolla puolen – mutta millaisella talousteorialla?

YK:n erityisraportoijan ja NEEP-verkoston raportti The Roadmap for Eradicating Poverty Beyond Growth on tärkeä ja tervetullut avaus. Sen suurin ansio on, että se ei lähde liikkeelle talouskasvusta, vaan köyhyydestä, ihmisoikeuksista, hoivasta ja planetaarisista rajoista. Se ei kysy vain, miten kasvun hedelmät jaetaan jälkikäteen paremmin, vaan miten talous voidaan alun perin järjestää niin, ettei se tuota köyhyyttä, eriarvoisuutta ja ekologista tuhoa uudelleen.

Tässä mielessä raportti siirtyy ratkaisevasti pois perinteisestä ex post -ajattelusta. Vallitseva malli on ollut: ensin kasvatetaan taloutta, sitten verotetaan ja jaetaan uudelleen. Raportti pitää tätä “grow-tax-transfer” -mallia riittämättömänä ja ehdottaa sen tilalle taloutta, jossa sosiaaliset oikeudet, hoiva, työehdot, julkiset palvelut, demokraattinen ohjaus ja ekologiset rajat otetaan huomioon jo ex ante — ennen kuin tuotanto, investointi, luotto, työ ja kulutus järjestetään. Raportti kuvaa tätä ihmisoikeustaloutena, joka pyrkii ohjaamaan taloudellisen toiminnan kohti ihmisarvoista elämää planetaaristen rajojen sisällä. (New Economies for Eradicating Poverty –)

Tämä on vahva lähtökohta. Se tekee köyhyyden poistamisesta muutakin kuin tulonsiirtojen kysymyksen. Köyhyys ymmärretään relationaaliseksi, institutionaaliseksi ja moniulotteiseksi ilmiöksi: kyse ei ole vain rahatulon puutteesta, vaan myös hoivan, koulutuksen, terveyden, asumisen, energian, työn, ajan, arvostuksen ja poliittisen osallisuuden puutteesta. Raportin vahvuus on juuri siinä, että se yhdistää köyhyyden poistamisen, care economy -ajattelun, universaalit peruspalvelut, työajan lyhentämisen, sosiaalisen ja solidaarisen talouden, varallisuuden uusjaon, velkaoikeudenmukaisuuden ja ekologiset katot yhdeksi poliittiseksi tiekartaksi. (New Economies for Eradicating Poverty –)

Raportin positiivinen vaihtoehto ei kuitenkaan ole varsinaisesti “ekologinen sivilisaatio”, vaan ennen muuta human rights economy. Tämä on ymmärrettävää, koska raportti rakentuu YK:n ihmisoikeuskehikon varaan. Sen vahvuutena on normatiivinen ja oikeudellinen selkeys: valtioilla on jo olemassa olevia velvoitteita taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien toteuttamiseksi. Samalla tämä jättää avoimeksi laajemman kysymyksen: millainen talouden, työn, rahan, energian, materiaalien, ajan ja luonnon kokonaisteoria tarvitaan, jos ihmisoikeustalous halutaan todella ankkuroida ekologiseen realismiin?

Jos lähtökohdaksi otetaan ex ante eikä ex post, silloin raportin vielä avoimeksi jäävät kysymykset nousevat väistämättä esiin. Ex ante -talous ei voi tarkoittaa vain sitä, että sosiaalipolitiikka, verotus ja julkiset palvelut suunnitellaan etukäteen paremmin. Sen täytyy tarkoittaa myös sitä, että taloudellisen toiminnan perusyksiköt — luotto, investointi, hankinta, työsopimus, tuotanto, toimitusketju, palvelu ja kulutustransaktio — kantavat mukanaan sosiaaliset ja ekologiset ehtonsa.

Tällöin kysymys kuuluu: millä ehdoilla jokin taloudellinen transaktio on hyväksyttävä? Riittääkö, että sille löytyy ostaja ja myyjä? Riittääkö, että se on kannattava? Riittääkö, että se kasvattaa BKT:tä? Raportin hengessä vastaus on selvästi ei. Mutta raportti ei vielä muotoile varsinaista transaktiotason teoriaa. Se antaa siihen aineksia: luotonohjaus, julkiset hankinnat, työoikeudet, yritysvastuu, toimitusketjujen due diligence, korjausoikeus, suunnitellun vanhenemisen kielto, resurssikatot, luksuskulutuksen rajoittaminen, sosiaaliset auditoinnit ja demokraattinen suunnittelu. Mutta nämä jäävät vielä erillisiksi politiikkavälineiksi.

Siksi raporttia voisi täydentää ajatuksella hyväksyttävästä transaktiosta. Taloudellinen transaktio olisi hyväksyttävä vain, jos se täyttää vähintään neljä ehtoa.

Ensinnäkin sillä on oltava sosiaalinen ehto: se ei saa perustua köyhyyttä, alhaisia palkkoja, pakkotyötä, hoivan aliarvostusta tai työoikeuksien loukkaamista uusintaviin suhteisiin.

Toiseksi sillä on oltava ekologinen ehto: sen on pysyttävä päästö-, energia-, materiaali-, biodiversiteetti- ja saasterajojen sisällä, eikä se saa siirtää ekologista kuormaa näkymättömiin toimitusketjuihin, globaaliin Etelään tai tuleville sukupolville.

Kolmanneksi sillä on oltava reproduktiivinen ehto: sen tulee ylläpitää tai vahvistaa elämän ehtoja — ruokaa, asumista, energiaa, terveyttä, hoivaa, oppimista, yhteisöllistä toimintakykyä ja ekologista kantokykyä — eikä kuluttaa niitä loppuun.

Neljänneksi sillä on oltava demokraattinen ehto: transaktion ehdot on voitava tehdä näkyviksi, arvioida, kiistää ja tarvittaessa muuttaa yhteisöllisesti. Hinta ei saa olla ainoa informaatio, jonka transaktio välittää.

Tästä näkökulmasta raportin ihmisoikeustalous voisi kehittyä kohti taloutta, jossa jokainen transaktio on eräänlainen taloudellinen puheakti. Se ei ilmaise vain: “tämä maksaa näin paljon”. Sen tulisi ilmaista myös: “tämä on tuotettu näillä työehdoilla, tällä energiankäytöllä, tällä materiaalijalanjäljellä, tällä hoivavaikutuksella, tällä ekologisella kuormalla ja tällä yhteisöllisellä hyväksyttävyydellä.”

Raportin toinen täydennystarve koskee makrotaloudellista teoriaa. Raportissa on paljon makrotaloudellisia politiikkasuosituksia: varallisuusverot, velkahelpotukset, julkinen rahanluonti, keskuspankkien ekologiset ja sosiaaliset mandaatit, universaalit palvelut, työtakuu, työajan lyhentäminen, ekologiset katot ja globaalin talousjärjestyksen uudistaminen. Mutta se ei vielä kokoa näitä yhtenäiseksi makrotaloudeksi, jossa raha, energia, raaka-aineet ja aika muodostaisivat yhteisen kirjanpidon.

Tämä olisi kuitenkin välttämätöntä, jos ex ante -lähtökohta otetaan vakavasti. Taloutta ei silloin voida ohjata vain rahan avulla. Tarvitaan vähintään nelinkertainen kirjanpito.

Ensimmäinen on rahoitusbudjetti: miten raha, luotto, velka ja investoinnit syntyvät, mihin ne ohjataan ja millaisia tulevaisuuden lupauksia ne avaavat.

Toinen on energiabudjetti: kuinka paljon käyttökelpoista energiaa taloudellinen toiminta vaatii, millä energiamuodoilla se tuotetaan ja miten se suhteutuu ekologiseen siirtymään.

Kolmas on materiaalibudjetti: mitä luonnosta otetaan sisään, miten se muunnetaan, mitä tuotetaan ulos ja mitä tapahtuu tuotteen tai prosessin elinkaaren lopussa.

Neljäs on aikabudjetti: miten yhteiskunnan aika jakautuu palkkatyön, hoivan, yhteisöllisen työn, oppimisen, leikin, levon ja demokraattisen osallistumisen kesken — ja miten ekologiset aikarajat, kuten hiilineutraaliustavoitteet, muuttavat nykyhetken päätösten aikarakennetta.

Tässä mielessä raportin ex ante -ajattelu johtaa pidemmälle kuin raportti itse ehkä vielä sanoo. Jos köyhyys halutaan poistaa ekologisten ehtojen sisällä, ei riitä, että talouden tuloksia korjataan jälkikäteen. On muutettava talouden ennakkoehdot: mitä saa tuottaa, millä energialla, mistä materiaaleista, millaisin työ- ja hoivaehdoin, millaisella ajankäytöllä, millaisella rahoituksella ja millaisin demokraattisin valtuuksin.

Tästä avautuu yhteys ekologisen sivilisaation käsitteeseen. Raportti ei itse käytä tätä käsitettä, mutta se antaa sille vahvan sosiaalisen ja ihmisoikeudellisen lähtökohdan. Ekologinen sivilisaatio voitaisiin ymmärtää human rights economy -kehyksen laajennukseksi: taloudeksi ja yhteiskunnaksi, jossa ihmisoikeudet, hoiva, yhteisöllinen uusintaminen, ekologiset rajat ja demokraattinen ohjaus eivät ole talouden ulkoisia korjausliikkeitä, vaan sen sisäinen normatiivinen rakenne.

Lopuksi voisin tiivistää täydennysehdotukseni.

Ensinnäkin raportin ihmisoikeustaloutta tulisi täydentää ekologisen realismin makroteorialla, jossa rahoitus, energia, materiaalit ja aika muodostavat yhteisen taloudellisen kirjanpidon.

Toiseksi care economy -ajattelua tulisi laajentaa commoning reproduction -käsitteeksi: hoiva ei ole vain yksi sektori, vaan koko talouden reproduktiivinen perusta, jossa sisäinen ja ulkoinen luonto uusinnetaan yhteisöllisesti.

Kolmanneksi markkinoiden sisäiset uudistukset tulisi viedä transaktiotasolle: jokaisen luoton, investoinnin, hankinnan, tuotteen, palvelun ja toimitusketjun olisi läpäistävä sosiaalinen, ekologinen, reproduktiivinen ja demokraattinen hyväksyttävyys.

Neljänneksi julkinen valta ei saa jäädä vain uudelleenjakajaksi, vaan sen tulee toimia elämän ehtojen ennakoivana turvaajana: se asettaa lattian köyhyyden poistamiselle ja katon ekologiselle kuormitukselle.

Viidenneksi beyond growth -ajattelua tulisi kehittää kohti Entwicklungia: kehitys ei ole määrällistä kasvua, vaan toimintakykyjen, oikeuksien, hoivan, työn mielekkyyden, yhteisöllisyyden ja ekologisen kestävyyden laadullista kehittymistä.

Raportti on siksi tärkeä askel. Se näyttää, että köyhyyden poistaminen kasvun tuolla puolen ei ole utopiaa vaan institutionaalinen ja poliittinen tehtävä. Mutta seuraava askel on rakentaa sen rinnalle talousteoria, jossa jokainen rahavirta, jokainen materiaalivirta, jokainen energiavirta ja jokainen ajankäytön muoto kysyy saman peruskysymyksen: uusintaako tämä elämän ehtoja — vai kuluttaako se niitä?Tiivistäisin tämän puheenvuoron ytimen yhteen lauseeseen näin: raportti antaa human rights economy -pohjaisen tiekartan köyhyyden poistamiseksi, mutta sen ex ante -logiikka vaatii jatkokseen ekologisen realismin makroteorian ja transaktiokohtaisen hyväksyttävyysjärjestelmän.