Kompassi ja tiekartta – kohti elon politiikkaa!

Bruttokansantuote – mittaa mennyttä maailmaa!
BKT voi kasvaa samaan aikaan, kun luonto köyhtyy, eriarvoisuus syvenee ja ihmisten kokemus tulevaisuudesta heikkenee. Talous voi näyttää tilastoissa vahvalta, vaikka hoiva rapautuu, työ muuttuu epävarmemmaksi, nuorten mahdollisuudet itsenäiseen elämään kaventuvat ja yhteiskunnan kyky ratkaista yhteisiä ongelmia heikkenee.

Tämä ristiriita on nyt tullut mahdottomaksi ohittaa. Keväällä ja alkukesällä julkaistiin kaksi merkittävää YK-yhteyteen kuuluvaa raporttia, jotka pyrkivät vastaamaan tähän ristiriitaan kahdesta eri suunnasta.

Ensimmäinen, Counting What Counts: A Compass of Progress for People and Planet, kysyy, mitä yhteiskunnallisella edistyksellä oikeastaan tarkoitetaan ja miten sitä pitäisi mitata. 

Toinen, Olivier De Schutterin mandaatilla laadittu The Roadmap for Eradicating Poverty Beyond Growth, kysyy, miten köyhyys voidaan poistaa ilman että talouskasvu asetetaan tämän tavoitteen ehdoksi.

Ensimmäinen antaa kompassin. Toinen hahmottaa tiekartan. Yhdessä ne merkitsevät tärkeää murrosta: politiikan tehtävä ei ole enää ensisijaisesti kasvattaa taloutta ja vain toivoa, että hyvinvointi ei valu kasvun myötä alaspäin. Tehtävä on järjestää talous niin, että ihmiset voivat elää arvokkaasti planeetan rajojen sisällä.

Mutta niiden yhteinenkin avaus tarvitsee vielä yhden täydennyksen. On kysyttävä, ovatko kaikki rahoitettavat tuotanto-, kulutus- ja infrastruktuurilupaukset yhdessä toteutettavissa energian, materiaalien, ekosysteemien ja ajan ehdoilla. Pelkkä rahoitettavuus ei vielä kerro, onko jokin hanke tai kehityssuunta elämän ehtojen kannalta mahdollinen.

BKT mittaa toimintaa, ei edistystä

BKT on hyödyllinen mittari. Se kertoo markkinoilla tuotettujen tavaroiden ja palvelujen rahallisesta arvosta. Sillä voidaan seurata suhdanteita, julkisen talouden kantokykyä ja tuotannon muutoksia. Ongelma alkaa, kun siitä tehdään yhteiskunnan menestyksen yleismittari.

BKT ei kerro, jakaantuuko tuotettu vauraus oikeudenmukaisesti. Se ei kerro, vahvistuuko vai heikkeneekö ihmisten terveys, luottamus, turvallisuus tai mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä. Se ei myöskään kerro, onko kasvu saavutettu kuluttamalla maaperää, metsiä, mineraaleja, ilmastollista vakautta tai muiden maiden työvoimaa ja luonnonvaroja.

YK:n High-Level Expert Groupin raportin perusajatus on yksinkertainen: BKT:n on säilyttävä taloudellisen toimeliaisuuden mittarina, mutta se ei saa enää olla edistyksen päämittari. Edistys on määriteltävä ihmisten ja planeetan oikeudenmukaiseksi, osallistavaksi ja kestäväksi hyvinvoinniksi — nyt ja tuleville sukupolville.

Raportti ehdottaa 31 indikaattorin kokonaisuutta. Siinä tarkastellaan rauhaa, ihmisoikeuksia ja planetaaristen rajojen kunnioittamista. Nykyistä hyvinvointia mitataan toimeentulon, työn, terveyden, koulutuksen, turvallisuuden, koetun elämänlaadun, yhteisöllisyyden, instituutioiden laadun sekä ympäristön laadun avulla. Lisäksi tarkastellaan tulo- ja varallisuuseroja, köyhyyttä, päällekkäisiä puutteita sekä luonnon, inhimillisen, sosiaalisen, institutionaalisen ja tuotetun pääoman säilymistä.

Raportin kunnianhimoisin ehdotus ei ole kuitenkaan indikaattoriluettelo vaan niiden käyttö. Mittarit olisi liitettävä budjetointiin, kustannus-hyötyarvioihin, julkiseen tilivelvollisuuteen, kehitysrahoitukseen ja myös velkakestävyyden arviointiin. Tämä olisi merkittävä muutos: sen sijaan, että politiikka arvioitaisiin vain sen perusteella, paljonko se lisää tuotantoa, sitä arvioitaisiin sen perusteella, parantaako se elämän edellytyksiä.

Köyhyys ei ole kasvun puutetta vaan talousjärjestyksen tuottama tila

Olivier De Schutterin Roadmap lähtee samasta BKT-kritiikistä, mutta menee pidemmälle. Se ei kysy vain, mitä edistyksestä jää nykyisillä mittareilla näkymättä. Se kysyy, miksi köyhyys ja eriarvoisuus jatkuvat, vaikka maailmantalous on kasvanut valtavasti.

Raportin vastaus on, ettei köyhyys ole vain vaurauden puutetta. Se on poliittisesti ja institutionaalisesti tuotettu tila. Se syntyy, kun ihmisiltä puuttuu pääsy toimeentuloon, asumiseen, ravintoon, energiaan, hoivaan, koulutukseen, terveyspalveluihin, turvallisuuteen ja vaikutusvaltaan. Se syntyy myös, kun talouden hyödyt yksityistetään ja kustannukset — hoiva, ympäristövahingot, epävarmuus ja velka — siirretään kotitalouksille, julkiselle sektorille, köyhemmille maille tai tuleville sukupolville.

Vanha malli voidaan tiivistää muotoon grow–tax–transfer: kasvatetaan ensin taloutta, verotetaan sitten osa kasvusta ja korjataan pahimpia seurauksia tulonsiirroilla. Roadmap ei kiellä tulonsiirtojen tarvetta. Niitä tarvitaan edelleen. Mutta se väittää, että pelkkä jälkikäteinen korjaaminen ei riitä.

Siksi raportti esittää kolmitasoisen suunnanmuutoksen. Ensinnäkin tarvitaan jälkikäteistä tulonjakoa ja universaaleja julkisia palveluja. Toiseksi tarvitaan työmarkkinoiden ja yritysten sisäisiä uudistuksia: elämiseen riittäviä palkkoja, työntekijöiden vaikutusvaltaa, epävarmuuden vähentämistä ja taloudellisen vallan demokratisointia. Kolmanneksitarvitaan ennakoivia yhteiskunnallisia investointeja varhaislapsuuteen, koulutukseen, asumiseen, ravintoon, hoivaan ja paikalliseen infrastruktuuriin.

Tässä on Roadmapin vahvin ajatus. Köyhyyttä ei pidä vain lievittää, kun se on jo syntynyt. Sen tuotantomekanismit on purettava etukäteen.

Raportti kokoaa 80 politiikkatoimenpidettä kuuden toisiaan tukevan alueen ympärille: talousjärjestelmän muutos; työ, hoiva ja talousdemokratia; universaalit peruspalvelut ja sosiaaliturva; ekologinen oikeudenmukaisuus; kansainvälisen talousjärjestyksen uudistus; sekä demokraattinen suunnittelu ja hallinta. Sen myönteinen nimitys tälle kokonaisuudelle on ihmisoikeustalous: talous, jonka tarkoituksena on turvata oikeuksien tosiasiallinen toteutuminen eikä vain kasvattaa markkinoilla liikkuvaa rahamäärää.

Kompassi tarvitsee tiekartan — ja tiekartta kompassin

Näin luettuina raportit eivät kilpaile keskenään. Ne täydentävät toisiaan.

Counting What Counts kysyy: mitä yhteiskunnassa on nähtävä? Se tekee näkyväksi hyvinvoinnin, eriarvoisuuden, luonnon tilan, luottamuksen ja tulevien sukupolvien ehdot. Roadmap kysyy: mitä on tehtävä? Se tarjoaa politiikan keinoja, joilla talouden sääntöjä voidaan muuttaa.

Ensimmäinen raportti on ennen kaikkea mittaamisen ja julkisen päätöksenteon uudistus. Toinen on poliittisen talouden ja instituutioiden uudistus. Ensimmäinen kertoo, milloin olemme menossa väärään suuntaan. Toinen kertoo, miten suuntaa voidaan vaihtaa.

Tässä mielessä niiden yhteinen sanoma on jo paljon vahvempi kuin tavanomainen vaatimus “paremmista hyvinvointimittareista”. Ne eivät ainoastaan ehdota BKT:n rinnalle uusia numeroita. Ne alkavat siirtää politiikan painopistettä kasvun sivuvaikutusten hallinnasta elämän ehtojen tietoiseen uusintamiseen.

Silti mittarit ilman politiikkaa voivat jäädä vain paremmin laadituksi raportointijärjestelmäksi. Ja politiikkatoimet ilman yhteistä mittaristoa voivat jäädä toiveiden luetteloksi, jossa eri tavoitteiden ristiriitoja ei nähdä ajoissa. Siksi kompassi ja tiekartta tarvitsevat toisiaan.

Jälkikäteisestä korjaamisesta ennakoivaan hyväksyttävyyteen

Molemmat raportit ottavat askelia pois jälkikäteisestä ajattelusta. Beyond GDP -raportti haluaa tuoda hyvinvoinnin, tasa-arvon ja ekologisen kestävyyden budjetti- ja investointipäätöksiin ennen kuin niiden seuraukset ovat peruuttamattomia. Roadmap puolestaan korostaa ennakoivia yhteiskunnallisia investointeja, jotka estävät köyhyyden kierteen syntyä.

Tämä on tärkeä ajallinen muutos. Mutta se tulee viedä vieläkin pidemmälle.

Ekologisen realismin näkökulmasta ratkaiseva kysymys ei ole vain, voidaanko jokin hanke rahoittaa tai tuottaako se myönteisiä hyvinvointivaikutuksia. On kysyttävä, läpäiseekö se ennakoivan hyväksyttävyyden testin:

Voidaanko kaikki luvatut tuotanto-, kulutus- ja infrastruktuuritoimet toteuttaa yhdessä, oikeassa ajassa ja oikeassa mittakaavassa, ilman että ne rapauttavat elämämme ehtoja täällä kotimaapalollamme?

Tämä kysymys muuttaa rahoituksen asemaa. Rahoitus ei voi olla se taho, joka yksin ratkaisee, mitä tulevaisuudessa tehdään. Taloudellisesti kannattava hanke voi olla energiataloudellisesti mahdoton, materiaalien kannalta tuhoisa, ekosysteemien kannalta kestämätön tai ihmisten ajan kannalta kohtuuton. Rahoitettavuuden on seurattava hyväksyttävyyttä, ei korvattava sitä.

Tämän vuoksi tarvitsemme nelinkertaista kirjanpitoa. Jokaisesta merkittävästä päätöksestä olisi kysyttävä ainakin neljä asiaa:

  • Rahoitus: miten tämä maksetaan, kuka maksaa ja kuka kantaa riskin?
  • Energia: mistä energia tulee ja onko muutos energiajärjestelmän kannalta toteutettavissa?
  • Materiaali-ekologia: mitä raaka-aineita, maata, vettä, ekosysteemejä ja päästönieluja päätös kuluttaa tai uusintaa?
  • Aika: onko ihmisillä, yhteisöillä ja luonnolla aikaa sopeutua, oppia, hoivata, korjata ja rakentaa uutta?

Erityisesti viimeinen budjetti puuttuu useimmista talousmalleista. Roadmap tunnistaa palkattoman hoivan, työajan ja sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden. Beyond GDP -raportti tunnistaa tulevaisuuden hyvinvoinnin. Mutta aika ei vielä näyttäydy kummassakaan itsenäisenä yhteiskunnallisena budjettina.

Kun esimerkiksi Suomi tavoittelee hiilineutraaliutta vuoteen 2035 mennessä, kyse ei ole vain tulevaisuuden päämäärästä. Se on nykyhetkeä koskeva aikabudjetti. Se kertoo, ettei tuotannon, liikenteen, asumisen ja energiainvestointien aikataulua voi enää määrittää ensisijaisesti voiton tai markkinoiden lyhyen aikavälin mukaan. Yhteiskunta on jo tunnistanut välttämättömyyden, jonka on ohjattava nykyisiä valintoja.

Demokraattisen talouden 4x4x4 -kielioppi

Nelinkertaisen kirjanpidon lisäksi päätöksiä on tarkasteltava neljässä syvyydessä: ajallisesti, suhteessa niihin todellisiin keskinäisriippuvuuksiin, joita ne koskevat, institutionaalisesti ja eri mittakaavoilla. On kysyttävä, mitä päätös merkitsee tänään ja vuosikymmenten päästä; keihin ja mihin se kytkeytyy; tekevätkö päätöksen kansalaisyhteiskunta, valtio, tuotanto vai rahoitustoimi; ja siirtyykö ongelma kotitaloudesta, kunnasta tai Suomesta muualle maailmaan.

Kolmaneksi, tarvitaan neljän yhteiskunnallisen tehtävän yhtäaikainen tarkastelu ja ratkaisu:

Schole kysyy, mikä on totta: mitä tiedämme elämän ehdoista, rajoista ja syy-yhteyksistä?
Polis kysyy, mikä on hyvä: mitä päätämme yhdessä tavoitella ja millä oikeuksilla ja velvollisuuksilla?
Oikos kysyy, miten elämä uusintuu: miten hoiva, työ, tekninen tuotanto ja ulkoinen luonto voivat tukea toisiaan?
Agora kysyy, mikä on reilua: miten hyödyt, rasitteet, riskit ja rajat ylittävät vaikutukset jaetaan?

Tässä kehyksessä talouden tehtävä ei ole tuottaa kasvua kasvun vuoksi. Sen tehtävä on yhteisöllinen uusintaminen: elämän tekstuurin ylläpitäminen, korjaaminen ja kehittäminen niin, että sisäinen ja ulkoinen luonto saavat molemmat oman aikansa.

BKT:n jälkeen tarvitaan uusi päätösjärjestys

Kaksi YK:n raporttia on syytä ottaa vakavasti. Ne osoittavat, että kansainvälisessä keskustelussa on syntymässä yhteinen kieli, jolla voidaan puhua hyvinvoinnista, köyhyydestä, tasa-arvosta, ekologisista rajoista ja demokraattisesta suunnittelusta ilman että kaikki palautetaan BKT:n kasvuun.

Mutta BKT:n jälkeen ei riitä uusi mittari. Eikä riitä uusi politiikkatoimien lista. Tarvitaan päätösjärjestys, jossa raha, energia, materiaalit, ekologia ja aika asetetaan samaan demokraattiseen keskusteluun.

YK:n uusi kompassi kertoo, mitä on nähtävä. Köyhyyden poistamisen tiekartta kertoo, mitä on tehtävä. Ekologinen realismi lisää kolmannen kysymyksen: ovatko päätöksemme mahdollisia elämän ehtojen rajoissa?

Tämä on ehkä yksinkertaisin tapa ilmaista siirtymä kasvusta kehitykseen, Entwicklungiin. Edistys ei ole tuotannon määrän kasvuun liitetty hyvinvointilisä. Se on kykyä uusintaa yhteistä elämää todenmukaisesti, hyvin, kauniisti ja reilusti — ennen kuin sivilisatorinen ja biosfäärinen romahdus tekee korjaamisesta mahdotonta.

Lähteet

Facebook
Threads
WhatsApp
LinkedIn
Email
Tilaa
Notify of
guest
0 Comments
Vanhin
Uusin Most Voted
0
Olisi kiva kuulla ajatuksistasi, jätä kommenttix