Kommunistiksi itsensä tunnistanut Anna Kontula on HS:n haastattelussa (HS 31.072026) peloissaan:
”Tulevaisuus ei tällä hetkellä näytä pimeältä sen takia, että se tosiasiallisesti sitä on, vaan sen takia, että seisomme sellaisella paikalla, josta ei kunnolla näe. Me seistään tällä hetkellä sen vanhan yhteiskunnan viimeisissä päivissä, ja me ei vielä nähdä, mitä sieltä on tulossa.” (1)
Suurimpana uhkanamme Kontula pitää ekokriisiä. HS:n toimittaja Veera Paananen kyselee kuitenkin erityisesti toisesta uhasta, ”ennennäkemättömästä teknologisesta murroksesta”, ikään kuin nämä kaksi voitaisiin irrottaa toisistaan.
Kommunistina Kontula suhtautuu palkkatyöhön kielteisesti, sillä juuri teknologinen kehitys – tieteistekninen vallankumous, kuten vielä 1970 -luvullakin asia ilmaistiin – on ”väylä, jolla proletariaatti voi vapautua pääoman ikeestä” (1).
”Mutta: siitä ei pääse mihinkään, että me nyt joka tapauksessa elämme yhteiskunnassa, joka nojaa palkkatöihin. ”Se on myös moraalijärjestyksemme perusta.” (1). Toivoa ei siis enää ole.
Kommunismi
Kuten tiedämme sana “kommunismi” viittaa yhteiseen veteen tai ruokaan (com-mu/mo-ism), siis luontosuhteeseemme. Ensimmäinen vasemmisto, kaupunkilaispikkuporvaristo, käsityöläiset ja kauppiaat määrittivät suhteemme luontoon yksityistämällä (privat) suhteemme sekä ulkoiseen että sisäiseen luontoon: omistusoikeus takasi luonnon käytön, hyödyntämisen ja tuhoamisen oikeudet (usus, fructus, abusus). Porvariston vallankumous oli menestys, mutta vaati vastavoimakseen ja sääntelijäkseen julkisen (public) vallan, kansallisvaltion.
Toinen vasemmisto uskoi tieteisteknisen vallankumouksen etenemisen vaativan luotosuhteemme siirtämistä julkisesti hallittavaksi – omistusoikeus kaikkinensa tuli siirtää julkiselle taholle, erityisesti valtiovallalle. Työväen vallankumous epäonnistui – kansalliset identiteetit olivat jo muodostuneet, pelon politiikka voitti kansainvälisen toivon.
Kolmas vasemmisto kulttuuriliberalismin innoittamana yritti 1990 – luvulla siirtää suhdettamme sisäiseen luontoon (sosiaalisturva, terveys, koulutus) kansalaisyhteiskunnan ja yhteisövaltion ohjattavaksi puuttumatta omistusoikeuden suomiin oikeuksiin suhteessa ulkoiseen luontoon. Tämän ”vallankumouksen” ensiaskeleiden tuloksia puretaan juuri nyt. Olemme siirtyneet jälleen ”toivon” politiikasta ”pelon” politiikkaan.
Haaste ei ole – enää – kuinka järjestää ihmisten keskinäiset suhteet (socius) luontosuhteiden uudelleen jäsentämiseksi teknologisen kehityksen mahdollistamalla tavalla, vaan miten sisäisen ja ulkoisen luonnon keskinäinen kehitys saadaan toinen toistaan tukevaksi ja kehittäväksi. Kysymys on siis yhteisöllisestä uusintamisesta (commoning reproduction), elon politiikasta – ei vain ihmiselon vaan elämänelon pelastamisesta kotimaapalollamme.
Pelko ja toivo politiikassa
Politiikkaa hallitsee nyt pelko. Pelkäämme sotaa, ilmaston lämpenemistä, toimeentulon heikkenemistä, velkaantumista, muuttoliikettä, työn katoamista ja tekoälyä. Nämä pelot eivät ole keksittyjä. Maailma todella on epävarmempi kuin pitkään aikaan. Ratkaisevaa on kuitenkin se, mitä pelolla tehdään.
Pelon politiikka lupaa turvallisuutta rajoista, järjestyksestä, kurista ja voimasta. Se kysyy: kuka uhkaa meitä, keneltä meidän on suojauduttava ja mitä meidän on puolustettava. Tällainen politiikka voi hetkellisesti tuoda selkeyttä epäselvään tilanteeseen. Sillä on aina nimetyt uhkat, vahvat sanat ja nopeat ratkaisut.
Mutta se muuttaa yhteiskunnalliset ongelmat kilpailuksi ihmisten, maiden ja elämäntapojen välillä. Kun energia, ruoka, työpaikat tai turvallisuus ovat epävarmoja, pelon politiikka tarjoaa helposti ratkaisuksi sulkeutumista, vastakkainasettelua ja militarisoitumista. Se tekee epävarmuudesta pysyvän hallinnan välineen.
Tämän vastapainoksi keskustavasemmisto on pitkään rakentanut toivon politiikkaa. Se puhuu koulutuksesta, hyvinvointivaltiosta, tasa-arvosta, vihreästä siirtymästä ja paremmasta tulevaisuudesta. Sen perusajatus on arvokas: maailma ei ole valmis, ja yhteiskuntaa voidaan muuttaa oikeudenmukaisemmaksi.
Mutta myös toivo voi jäädä tyhjäksi, jos se on vain lupaus siitä, että kasvu jatkuu, teknologia ratkaisee ongelmat ja hyvinvointia voidaan jakaa yhä enemmän – myöhemmin. Jos toivoja ei kysy, mistä energia, materiaalit, ekologinen tila ja ihmisten aika tulevat, siitä tulee helposti pelkkä ontto odotus.
Toivon politiikalla on myös oma historiansa. 1970-luvulla erityisesti kommunistisessa vasemmistossa toivo asetettiin tieteellis-teknisen vallankumouksen varaan. Automaatio, tieteen nopea kehitys, uudet tuotantomenetelmät ja suunnitelmallinen talous näyttivät avaavan tien runsauteen. Ajateltiin, että ihmiskunta voisi vapautua raskaasta ja yksitoikkoisesta työstä, työaikaa voitaisiin lyhentää ja ihmisille jäisi enemmän aikaa sivistykselle, kulttuurille ja yhteiskunnalliselle osallistumiselle.
Tässä toivossa oli tärkeä vapauttava ajatus. Teknologia ei ollut vain pääoman omaisuutta, vaan sen hedelmät kuuluivat kaikille. Tiedettä ei pitänyt käyttää voiton kasvattamiseen, vaan ihmisten työn keventämiseen ja yhteisen hyvän rakentamiseen.
Mutta samalla tieteellis-tekniseen vallankumoukseen liitetty toivo sisälsi vakavan sokean pisteen. Teknologiaa pidettiin helposti neutraalina tuotantovoimana. Ajateltiin, että kun omistus ja suunnittelu muutetaan sosialistisiksi, samat suuret teolliset järjestelmät, energiavirrat ja tuotannon muodot muuttuvat itsestään vapauttaviksi.
Liian harvoin kysyttiin, millaista energiaa, materiaaleja ja luonnon hyväksikäyttöä tällainen kehitys edellyttää. Liian harvoin kysyttiin myös, keskittääkö teknologia tietoa ja valtaa vai vahvistaako se ihmisten omaa kykyä päättää elämästään. Ja liian harvoin nähtiin, että myös hoiva, lepo, yhteisöllisyys ja luonnon uusiutuminen tarvitsevat aikaa.
Tämän vuoksi 1970-luvun teknologinen toivo saattoi muuttua byrokraattiseksi produktivismiksi: uskoksi siihen, että enemmän tuotantoa, suurempi mittakaava ja tehokkaampi hallinta vievät väistämättä kohti parempaa yhteiskuntaa.
Tämä ei merkitse, että tiede tai teknologia pitäisi hylätä. Päinvastoin. Se merkitsee, että teknologiaa ei saa enää käsittää neutraalina välineenä. Jokainen teknologia muuttaa samalla työn muotoa, vallan jakautumista, ihmisten ajankäyttöä, energiankulutusta, materiaalivirtoja ja suhdettamme muuhun luontoon.
Tekoäly on tämän päivän tieteellis-tekninen vallankumous. Se voi auttaa vapauttamaan ihmisiä rutiinityöstä, tekemään tietoa ymmärrettäväksi ja tukemaan yhteistä päätöksentekoa. Mutta se voi myös keskittää valtaa, lisätä valvontaa, nopeuttaa kulutusta ja tehdä ihmisestä pelkän datalähteen.
Siksi elon politiikka ei kysy vain, mitä tekoäly voi tehdä. Se kysyy: kenen hyväksi se toimii, mitä se kuluttaa, mitä se korvaa ja mitä se mahdollistaa? Lisääkö se ihmisten yhteistä kykyä huolehtia toisistaan ja elämän ehdoista – vai vahvistaako se vain tuotannon, kulutuksen ja kontrollin koneistoa?
Tarvitsemme siksi jälleen askelen pelosta toivoon – mutta myös toivosta eloon, ei vain ihmiselon vaan kaikkinaisesti elon ehtojen tunnistamiseen ja tunnustamiseen.
Ernst Bloch, 1900-luvun suuri toivon filosofi, kirjoitti, että toivo on opittava. Toivo ei hänen mukaansa ole sama asia kuin hyvä mieli tai sokea optimismi. Se on kyky nähdä nykyisyydessä sellaisia mahdollisuuksia, joita ei vielä ole toteutettu. Bloch erotti toisistaan tyhjän haaveilun ja konkreettisen utopian. Tyhjä haaveilu kuvaa maailmaa, johon ei ole tietä. Konkreettinen utopia puolestaan löytää todellisuudesta voimia, tarpeita ja mahdollisuuksia, joiden varaan parempi maailma voidaan rakentaa.
Tämä ajatus on tänään ajankohtaisempi kuin koskaan. Mutta sitä on täydennettävä ekologisen realismin avulla. Konreettisesta utopiasta on kehitettävä proropia; sitä varten tarvitsemme sekä kompassin että tiekartan (2).
Emme voi enää ajatella, että tulevaisuus on rajaton tila, johon voidaan sijoittaa kaikki tämän päivän ratkaisemattomat ongelmat. Tulevaisuudella on aineellinen perusta. Se tarvitsee energiaa, materiaaleja, toimivia ekosysteemejä, hoivaa, oppimista, lepoa ja aikaa. Ihmisten sisäisen luonnon ja ulkoisen luonnon on saatava oma aikansa uusiutua.
Siksi toivo on konkreettista vasta, kun se on yhtä aikaa neljällä tavalla mahdollista:
- Se on rahoitettavissa ja sen hyödyt sekä kustannukset jaetaan reilusti.
- Se on energia- ja materiaalitaloudellisesti mahdollinen.
- Se ei tuhoa luonnon uusiutumiskykyä, vaan vahvistaa sitä.
- Se jättää ihmisille aikaa hoivaan, oppimiseen, kansalaisuuteen, lepoon ja merkitykselliseen elämään.
Tämä ei ole teknistä pikkunäpertelyä. Se on toivon totuusehto. Yksikään poliittinen lupaus ei ole todella edistyksellinen, jos sen kustannukset siirretään köyhille, tuleville sukupolville tai muulle luonnolle.
Tätä kutsun elon politiikaksi. Se ei ole Elfraim Elon (1868-1932) Laskuoppi, joka kaikki minun ikäiseni oppikoulun käyneet muistavat, vaan elämän ehtojen tunnistamisen ja tunnustamisen politiikkaa.
Elo ei tarkoita pelkkää biologista selviytymistä. Se tarkoittaa elävää arkea, toimeentuloa, yhteisöjä, maata, metsiä, vettä, hoivaa, taitoja, kulttuuria ja aikaa. Se tarkoittaa sitä, että ihmiset voivat olla vapaita vain, jos elämän yhteiset ehdot säilyvät. Elon politiikka ei siis ole väestön hallintaa eikä “kansallisen elinvoiman” politiikkaa. Se ei sulje ketään ulos. Päinvastoin: se lähtee siitä, että ihmiselämä on aina riippuvaista toisista ihmisistä ja muusta luonnosta.
Pelon politiikka kysyy: mitä meidän on torjuttava?
Toivon politiikka kysyy: mitä parempaa voimme saavuttaa?
Elon politiikka kysyy: mitä meidän on yhdessä ylläpidettävä ja kehitettävä, jotta hyvä elämä on ylipäätään mahdollista?
Tämä muuttaa myös käsitystä vauraudesta. Vauraus ei ole vain rahaa, kulutusta tai pääoman kasvua. Vauraus on kykyä ylläpitää elämän edellytyksiä: puhdasta vettä, toimivaa ilmastoa, terveyttä, osaamista, luottamusta, yhteistä aikaa, hoivaa ja luonnon monimuotoisuutta. Tällainen vauraus ei synny itsestään markkinoilla, mutta sitä ei myöskään voida luoda pelkällä valtiollisella käskyllä. Se edellyttää demokraattista yhteiskuntaa, jossa tieto, päätösvalta, käytännöllinen taito ja reilu vaihto pidetään yhdessä. Tekoäly voi tässä olla joko uhka tai mahdollisuus.
Se voi antaa suuryrityksille ja rahoitusmarkkinoille entistä tehokkaamman välineen valvoa, ennustaa, myydä ja siirtää kustannuksia muille. Se voi nopeuttaa kilpailua ja vahvistaa pelon politiikkaa: jokainen työpaikka, ihminen ja yhteisö voidaan nähdä riskinä, datana tai kohteena. Mutta tekoäly voidaan myös valjastaa yhteisen elon palvelukseen.
Se voi auttaa tekemään näkyväksi asioita, joita emme nyt näe riittävän hyvin: miten rahoitusvaatimukset liittyvät energiankulutukseen, mistä materiaalit tulevat, missä päästöt ja luontohaitat syntyvät, kuka tekee näkymättömän hoivatyön ja missä ihmisiltä loppuu aika. Se voi auttaa vertailemaan eri siirtymäpolkuja, tekemään monimutkaista tietoa ymmärrettäväksi ja tukemaan kansalaisten, työntekijöiden, kuntien ja yhteisöjen päätöksentekoa.
Tekoäly ei kuitenkaan saa päättää päämääristä. Se ei tiedä, mikä on hyvä elämä, mikä on kaunista, mikä on oikeudenmukaista tai millaisia uhrauksia ihmisiltä voidaan pyytää. Se voi auttaa näkemään seurauksia, mutta vain ihmiset voivat demokraattisesti päättää siitä, mitä pidämme arvokkaana.
Siksi tekoälyn on oltava läpinäkyvää, valvottavaa ja yhteisesti hallittua. Sen oma energiankulutus, materiaalijälki ja vaikutus ihmisten työhön ja aikaan on arvioitava samalla tavoin kuin kaikkien muidenkin teknologioiden. Tekoälystä ei saa tulla pääoman maailmanlaajuinen hermosto. Sen on oltava yhteistä havainto-, oppimis- ja huolenpitokykyä.
Ekologinen sivilisaatio ei tarkoita paluuta menneisyyteen eikä niukkuuden moraalisaarnaa. Se tarkoittaa sivistystä, joka tietää rajansa mutta löytää niiden sisällä enemmän vapautta, enemmän taitoa, enemmän aikaa ja enemmän yhteistä elämää.
Pelko kertoo meille, mitä ei saa tapahtua. Toivo näyttää meille, mitä voisi tapahtua. Elon politiikka antaa meille suunnan: säilyttää, ylläpitää ja kehittää elämän tekstuuria kotimaapallollamme niin, että myös tulevilla sukupolvilla on mahdollisuus elää hyvin.
Se on ehkä vaativampi politiikka kuin pelkkä pelko tai lupaus. Mutta juuri siksi se on myös todellisempi toivo. Kysymys ei ole työstä vapautumisesta vaan työn vapauttamisesta ratkaisemaan suurimman uhkamme, kuten Kontulakin toteaa, ekologisen kriisimme. Se ei olekaan enää Isä taivaan vaan Äiti maa, jota rakastamme.
Viitteet
(1) Paananen, Veera. 2026. Tuntemamme yhteiskunta loppuu nyt, sanoo Anna Kontula. HS 31.07.2026
https://www.hs.fi/politiikka/art-2000012066984.html
(2) Volanen, Matti Vesa 2026. Kompassi ja tiekartta – kohti elon politiikkaa! blogikirjoitus Vasemmisto.nyt alustalla
Volanen, Matti Vesa, 2026. Ecological Civilization – Our Only Chance Towards Ecological Realism, Communal Reproduction and Democratic Transition. BoD – Books on Demandhttps://kirjakauppa.bod.fi/ecological-civilization-our-only-chance-matti-vesa-volanen-9789528075080
… julkaisi tämän uudelleen!