Saatteeksi: Olen nähnyt Vasemmistoliiton ensivuoden eduskuntavaalien vaaliohjelman luonnoksen, mutta en vielä sen taloudellispoliittista perustelua. Vaikutelmaksi jäi, että VAS katselee taloutta jälkikeynesiläisten silmälasien läpi. Kun VAS periaateohjelmassa puhutaan toivorikkaasti sosialismista ja nyt ohjelmassa on päällimmäisenä huolenpito ihmisistä, jäin miettimään niiden suhdetta. Alla joitakin ensiajatuksia.
Sosialisointi?
Vasemmiston perinteinen vastaus kapitalismiin on ollut tuotantovälineiden sosialisointi: niiden siirtäminen yksityisestä omistuksesta valtion, kuntien, osuuskuntien tai muiden yhteisöjen hallintaan. Ratkaistavana on ollut ennen kaikkea ihmisten välinen valtasuhde: kuka omistaa, kuka päättää ja kuka saa tuotannon ylijäämän? Ekologinen kriisi pakottaa kuitenkin kysymään, ulottuuko tämä vastaus riittävän syvälle. Yhteisöllisestikin omistettu yritys voi kuluttaa luonnonvaroja, ulkoistaa ympäristöhaittoja ja alistaa tulevaisuuden nykyisille tuotantotavoitteille. Omistaja vaihtuu, mutta omistamisen ja arvonmuodostuksen logiikka voi säilyä entisellään.
Vaihtotaloudessa tavara vaihtui tavaraan: T – T. Rahan kehittyessä muodostui kierto T – M – T, jossa tavara myytiin toisen käyttöarvon hankkimiseksi. Kapitalismissa kierron suunta kääntyi muotoon M -T – M’. Raha eli pääoman muodossa oleva arvo asettui liikkeen lähtö- ja päätepisteeksi. Tuotanto, työ ja luonto sijoittuivat tämän kierron sisään keinoiksi, joiden avulla rahasta tuli enemmän rahaa. Kapitalistinen kierto sulkeutuu, kun raha on palannut omistajalleen lisääntyneenä.
Sosialisointi voi muuttaa sen, kuka tätä kiertoa hallitsee ja kenelle sen tuotto kuuluu. Se ei kuitenkaan välttämättä muuta itse kierron päämäärää. Myös julkisesti omistettu tuotanto voi mitata menestystään kasvulla, rahallisella ylijäämällä ja pääoma-arvon lisääntymisellä samalla kun ihmisten toimintakyky, yhteisöllinen aika ja luonnon uusiutumiskyky heikkenevät. Sosialisoitu pääomittaminen voi jakaa pääoman tuotot tasaisemmin, mutta se voi edelleen ottaa tulevaisuuden haltuun nykyhetken tarpeita varten.
Yhteisöllinen uusintaminen identiteettinä
Uusintava identiteetti tarjoaa toisen lähtökohdan. Sen mukaan mikään elävä järjestelmä, ihminen, yhteisö tai talous ei säily samana pysymällä muuttumattomana. Se säilyttää suhteellisen jatkuvuutensa ylläpitämällä, korjaamalla ja kehittämällä suhteitaan siihen maailmaan, josta se on riippuvainen. Talouden tehtävänä ei silloin ole vain tuottaa tavaroita tai kasvattaa rahallista arvoa, vaan uusia sisäisen ja ulkoisen luonnon keskinäistä suhdetta: ihmisten terveyttä, tietoja, taitoja ja aikaa sekä ekosysteemien, materiaalikiertojen ja yhteisen infrastruktuurin toimintakykyä.
Tätä kiertoa voidaan kuvata kaavalla U – V – U’. Siinä U tarkoittaa perittyä yhteistä uusintamiskykyä, V tuotannon, vaihdon, käytön, hoivan ja korjaamisen muodostamaa välitystä ja U’ tämän prosessin jälkeen uudistunutta uusintamiskykyä. Tavoitteena ei ole rajaton määrällinen kasvu. Heittomerkki tarkoittaa, että talous on säilyttänyt jatkuvuutensa muuttumalla: se on jättänyt jälkeensä vähintään yhtä elinkelpoiset ja mieluiten toimintakykyisemmät elämän ehdot kuin se sai käyttöönsä.
Tavara- ja rahakierto eivät tällöin katoa. Ihmiset ostavat edelleen tavaroita ja yritykset voivat käyttää rahaa tuotannon rahoittamiseen. Ne kuitenkin sijoitetaan laajemman uusintamiskierroksen sisään. Rahallinen voitto ei yksin osoita, että arvoa on syntynyt. Jos voitto perustuu ekosysteemien köyhtymiseen, ihmisten uupumiseen, hoivan laiminlyöntiin tai tulevien sukupolvien maksettavaksi jätettyihin kustannuksiin, kyseessä ei ole todellinen ylijäämä vaan kirjaamaton uusintamisvelka. Kapitalistinen rahankierto voi sulkeutua, mutta elämän kiertoa tuhoutua.
Juuri tätä siirtymää voidaan kutsua huolenpidoksi, kuratorisaatioksi. Pääomittamisen taustalla oleva latinan caput viittaa päähän ja pääomaan: tulevat tulovirrat muunnetaan nykyiseksi pääoma-arvoksi ja omistettavaksi saatavaksi. Kuratorisaation taustalla on cura, huolenpito. Siinä nykyisiä omistus-, käyttö- ja tulonsaantioikeuksia ei pidetä ehdottomina, vaan ne sidotaan velvollisuuteen ylläpitää, korjata ja välittää käytetyt elämän ehdot tulevaisuuteen. Pääomittaminen ottaa tulevaisuuden nykyhetken haltuun; kuratorisaatio asettaa nykyhetken vastuuseen tulevaisuudelle.
Omistusoikeudesta huolenpitovelvollisuus
Kuratorisaation institutionaalisena perustana on siirtymä dominiumista custodiumiin. Dominium tarkoittaa omistajan oikeutta käyttää, hyödyntää, luovuttaa ja viime kädessä hävittää omistamansa kohde. Custodiumissa omaisuuden hallinta on ehdollista huolenpitoa. Oikeus käyttää metsää, maata, rakennusta, teknologiaa tai yritystä sisältää velvollisuuden ylläpitää sen luonnollisia ja yhteiskunnallisia uusintamisehtoja. Omistaja ei hallitse elämän ehtoja yksin, vaan pitää niitä väliaikaisesti huostassaan ja välittää ne seuraaville käyttäjille.
Kuratorisaatio ei tarkoita kaiken luonnon hinnoittelemista tai muuttamista ”luonnonpääomaksi”. Päinvastoin sen tehtävänä on estää finanssitilejä tuhoamasta kaikkia muita arvoja. Taloudellista toimintaa on arvioitava samanaikaisesti finanssi-, energia-, raaka-aine ja aikatilin avulla. Rahallinen ylijäämä ei voi korvata peruuttamattomasti tuhottua ekosysteemiä, eikä rahallinen korvaus palauta menetettyä terveyttä, yhteisöllisyyttä tai aikaa. Ensin on ratkaistava, onko toiminta todellisuutta vastaavaa, yhteisesti hyväksi todettavaa, aineellisesti ja ekologisesti mahdollista sekä seurauksiltaan reilua. Vasta tämän jälkeen voidaan kysyä sen hintaa ja kannattavuutta.
Sosialisointi ja kuratorisaatio eivät siten ole vaihtoehtoja. Sosialisointi vastaa kysymykseen siitä, kuka omistaa. Kuratorisaatio vastaa kysymykseen siitä, mitä omistaminen saa merkitä ja mitä sen on uusinnettava. Sosialisointi voi olla yksi kuratorisaation toteuttamisen väline, mutta se ei yksin riitä. Toisaalta kuratorisaatio tarvitsee ekologista demokratiaa: ilman yhteistä tiedonmuodostusta, päätöksentekoa ja oikeudenmukaista vastuunjakoa se voisi muuttua asiantuntijoiden tai itse itsensä valtuuttaneiden ”vartijoiden” vallaksi.
Ekologisen realismin näkökulmasta ratkaiseva siirtymä ei siis ole vain yksityisestä yhteiseen omistukseen. Se on siirtymä tulevaisuuden haltuunotosta elämän ehtojen huolenpitoon, pääoman itsensä uusintamisesta sisäisen ja ulkoisen luonnon yhteiseen uusintamiseen. Sosialisointi vaihtaa omistajaa. Kuratorisaatio muuttaa sen, mitä omistaminen, tuotanto ja taloudellinen arvo merkitsevät.
Kapitalismi uusintaa rahaa elämän avulla. Kuratorisoitu talous käyttää rahaa elämän uusintamiseen. Rahan tulisi siis olla lupaus elämälle, ei sen tuhoamiselle.