Synnyttääkö kohtaaminen solidaarisuutta?
Olen viime aikoina pohtinut sitä, miksi ihmiset, joiden arjen ongelmat ovat lopulta hyvin samanlaisia, voivat päätyä politiikassa täysin erilaisiin johtopäätöksiin.
Pienituloisuus tuntuu lompakossa samalla tavalla asuitpa Jyväskylässä, Äänekoskella tai pienessä maaseutukunnassa. Työpaikan menettäminen on kriisi riippumatta postinumerosta. Sairastuminen, asumisen kallistuminen tai huoli lasten tulevaisuudesta koskettavat ihmisiä erilaisissa ympäristöissä.
Silti politiikka eriytyy alueellisesti. Myös käsitykset siitä, mistä ongelmat johtuvat ja kenen pitäisi niihin puuttua, vaihtelevat huomattavasti.
Siksi olen alkanut pohtia yhtä yksinkertaiselta kuulostavaa kysymystä: synnyttääkö ihmisten kohtaaminen solidaarisuutta?
Kun tunnen työttömän ihmisen, työttömyys ei ole enää pelkkä tilasto. Kun tunnen pienituloisen yksinhuoltajan, toimeentulotuki ei ole vain julkinen menoerä. Kun työskentelen maahanmuuttajan kanssa, maahanmuutto ei muodostu pelkästään median tai sosiaalisen median välittämistä mielikuvista.
Tutkimus antaa perusteita ajatella, että kohtaamisella on merkitystä. Ryhmien välistä kontaktia koskevassa tutkimuksessa henkilökohtainen ja myönteinen vuorovaikutus on yhdistetty vähäisempiin ennakkoluuloihin. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että kohtaaminen tekisi ihmisestä vasemmistolaisen tai että kaikki kohtaamiset synnyttäisivät automaattisesti solidaarisuutta.
Ehkä kohtaaminen tekee jotain perustavampaa: se pakottaa vertaamaan omaa kokemusta toisen ihmisen kokemukseen.
Missä poliittinen ajattelu syntyy?
Meillä on tapana ajatella äänestämistä yksilöllisenä valintana. Mutta missä omat ajatukset syntyvät?
Mukana kulkevat lapsuudenkodin arvot, koulutus, ammatti, työpaikan keskustelut, ystävät, naapurit ja elinympäristö. Yhtä tärkeää on se, keitä kohtaamme ja keitä emme koskaan kohtaa.
Suomalainen vaalitutkimus osoittaa, etteivät yhteiskuntaluokka, koulutus ja tulot ole menettäneet merkitystään. Ne vaikuttavat edelleen sekä puoluevalintaan että siihen, osallistuuko ihminen ylipäätään vaaleihin.
Työelämässä tämän näkee konkreettisesti. Työpaikan kahvipöydässä yhden ongelma osoittautuu helposti yhteiseksi kokemukseksi. Kun sama ilmiö toistuu usean ihmisen elämässä, yksilöllinen kokemus alkaa näyttää yhteiskunnalliselta kysymykseltä.
Internet tarjoaa enemmän tietoa kuin koskaan aikaisemmin, mutta tieto ei korvaa ihmisten kohtaamista. On mahdollista rakentaa ympärilleen maailma, jossa kuulee jatkuvasti vain sitä, minkä jo ennestään uskoo olevan totta.
Työkaveria ei voi sivuuttaa samalla tavalla kuin sosiaalisessa mediassa vastaan tulevaa mielipidettä. Hänen kanssaan joutuu ehkä huomenna samaan työvuoroon. Ja joskus joutuu myös kuuntelemaan.
Tunnistammeko toisemme samassa asemassa oleviksi?
Kuvitellaan kaksi ihmistä. Toinen asuu pienessä keskisuomalaisessa kunnassa, jossa työpaikat ja palvelut ovat vähentyneet. Toinen asuu Jyväskylässä vuokralla ja käyttää suuren osan tuloistaan asumiseen.
Taloudellisesti heidän intressinsä voivat olla yllättävän lähellä toisiaan. Molemmat tarvitsevat toimivia palveluja, toimeentulon turvaa ja työelämää, jossa palkalla tulee toimeen. Mutta tunnistavatko he toisensa samassa asemassa oleviksi?
Norjassa vuonna 2025 julkaistu tutkimus tarjoaa kiinnostavan näkökulman. Sen mukaan maaseudulla asuvien ja työväenluokkaisten äänestäjien taloudelliset näkemykset eivät olleet keskenään ristiriidassa. Molemmat ryhmät suhtautuivat myönteisesti tulonjakoon, ja maaseudulla asuvat suosivat voimakkaasti myös tulojen uudelleenjakoa rikkaiden ja köyhien välillä.
Havainto on kiinnostava myös suomalaisessa keskustelussa, jossa kaupunki- ja maaseutuäänestäjät nähdään usein toistensa vastakohtina.
Ehkä maaseudun pienituloinen ja kaupungin pienituloinen eivät olekaan arvoiltaan niin kaukana toisistaan kuin vaalitulokset joskus antavat ymmärtää. He voivat kannattaa samankaltaista taloudellista oikeudenmukaisuutta, mutta hahmottaa eri tavalla sen, kuka yhteiskunnassa saa ja kuka jää ilman.
Tärkeä kysymys ei ehkä ole, miksi ihmiset ajattelevat eri tavoin, vaan miksi samanlaiset taloudelliset kokemukset eivät aina muutu kokemukseksi yhteisestä asiasta.
Kaupunki ja maaseutu eivät ole kaksi eri ihmislajia
Eurooppalainen tutkimus osoittaa, että alueella on merkitystä poliittisten jakolinjojen muodostumisessa. Samalla tutkimus kertoo, ettei asuinpaikka yksin selitä ihmisten poliittisia näkemyksiä.
Työllisyysasema, koulutus, yhteiskuntaluokka ja tulot selittävät poliittisia eroja usein enemmän kuin pelkkä asuinpaikka.
Tästä syntyy kiinnostava johtopäätös. Alueella on merkitystä, mutta alue ei määritä ihmistä. Siksi pitäisi kysyä vähemmän, mitä maaseudulla tai kaupungissa asuvat ihmiset ajattelevat, ja enemmän sitä, millaisissa olosuhteissa heidän näkemyksensä ovat muodostuneet.
Segregaatio voi erottaa myös maailmankuvia
Segregaatiosta puhutaan yleensä kaupunkien ilmiönä. Keskustelun kohteena ovat kaupunginosat, koulut ja tulotasot.
Ehkä ilmiötä pitäisi ajatella laajemmin.
Nuorten muuttoliike kasvukeskuksiin, palveluiden keskittäminen ja alueiden erilaiset kehityskulut voivat synnyttää tilanteen, jossa ihmiset tuntevat yhä vähemmän toistensa arkea. Tällöin kaupunki ja maaseutu eivät eriydy vain fyysisesti vaan myös kokemuksellisesti.
Kun toisen elämäntilanne tunnetaan vain etäältä, yksinkertainen selitys on helppo rakentaa. Vuonna 2026 julkaistu tutkimus osoittaa, että sekä kaupunkilaisiin että maaseudulla asuviin liitetään vahvoja stereotypioita.
Ehkä kohtaamisen merkitys on juuri tässä. Jos tunnen työttömän ihmisen, minun on vaikeampi pitää kaikkia työttömiä laiskoina. Jos tunnen pienituloisen työntekijän, minun on vaikeampi väittää työn ratkaisevan aina köyhyyden. Jos tunnen maaseudulla asuvan ihmisen, minun on vaikeampi kuitata pitkää matkaa terveyskeskukseen pelkkänä tehokkuuskysymyksenä.
Kohtaaminen ei välttämättä muuta mielipidettä, mutta se tekee yksinkertaisista selityksistä vaikeampia.
Myös päättäjä elää kuplassa
Miksi poliitikko olisi immuuni samalle ilmiölle?
Myös päättäjän käsitys yhteiskunnasta rakentuu hänen omista kokemuksistaan, ympäristöstään ja kohtaamisistaan. Jos kaikki lähipiirissä käyvät töissä, työttömyys voi näyttäytyä tilastona. Jos palvelut ovat lähellä, niiden saavutettavuuden ongelmia voi olla vaikea hahmottaa.
Siksi politiikka tarvitsee tutkimusta, tilastoja ja vaikutusarviointeja. Mutta se tarvitsee myös kuuntelemista.
Vaalit ovat tässä suhteessa poikkeuksellista aikaa. Ehdokkaat kohtaavat lyhyessä ajassa valtavan määrän erilaisia ihmisiä. Parhaimmillaan kampanjointi on yhteiskunnallinen kuuntelukierros.
Mutta kuuntelemmeko me todella?
Liian usein saavumme paikalle valmiin vastauksen kanssa. Kerromme, mitä mieltä olemme, mutta kysymme liian vähän siitä, mitä ihmiset itse kokevat.
Ehkä tärkein kysymys olisi yksinkertainen:
”Mikä sinun arjessasi tällä hetkellä ei toimi?”
Ja sen jälkeen pitäisi malttaa olla hetki hiljaa.
Demokratia tarvitsee enemmän kohtaamista
Jos eriytyminen kaventaa maailmankuvaamme, meidän on rakennettava lisää paikkoja, joissa erilaiset ihmiset kohtaavat.
Tässä vapaa sivistystyö, kirjastot, järjestöt, kylätalot ja kansalaisopistot voisivat olla nykyistä tärkeämmässä roolissa. Ne voivat tarjota puolueista riippumattomia tiloja, joissa ihmiset eivät ainoastaan ilmaise valmiita mielipiteitään vaan myös kuulevat toistensa kokemuksia.
Sama koskee politiikkaa. Kaupungeissa voidaan kulkea ovelta ovelle. Maaseudulla ehkä talolta talolle. Olennaista ei kuitenkaan ole kampanjointitapa vaan asenne.
Ensimmäinen kysymys ei välttämättä ole:
”Ketä aiot äänestää?”
Vaan:
”Miten täällä menee?”
En edelleenkään tiedä, synnyttääkö kohtaaminen automaattisesti solidaarisuutta. Tuskin.
Mutta se voi tehdä jotain demokratialle yhtä tärkeää: pakottaa meidät vertaamaan omaa todellisuuttamme toisten ihmisten todellisuuteen.
Emme tarvitse kohtaamisia siksi, että ihmisille opetettaisiin oikeita poliittisia mielipiteitä. Tarvitsemme niitä siksi, että oma kokemuksemme ei ole koko yhteiskunta.
Päättäjän pitäisi nähdä tilaston taakse. Kansalaisen pitäisi nähdä oman kokemuksensa ulkopuolelle.
Ehkä demokratia tarvitsee juuri nyt vähemmän julistamista ja enemmän uteliaisuutta toistemme elämästä. Ehkä yhteiskunnallinen ajattelu alkaa juuri siitä.
Petteri Heimonen on äänekoskelainen IT-ammattilainen, yhteiskunnallinen kirjoittaja ja arjen oikeudenmukaisuuden puolustaja. Hän kirjoittaa työstä, turvallisesta arjesta, hyvinvointivaltiosta ja siitä, miksi politiikan pitää näkyä ihmisten elämässä reiluina päätöksinä eikä vain juhlapuheina. Lisää tietoa ja ajatuksia löytyy osoitteesta https://petteriheimonen.fi.
Petteri Heimonen
Eduskuntavaaliehdokkas
Vasemmistoliitto Keski-Suomi
Keski-suomen vasemmiston edustaja puolueen edustajistossa.
Työsuojeluvaltuutettu, Pääluottamusedustaja, Erotuomari, Kunnanvaravaltuutettu ja uskottumies.
Äänekosken vasemmiston vara pj.