Saatteeksi: Viime vuosina ulkopoliittista realismia jäsentävää keskustelua on käyty etupäässä uni- vs. multipolarismin ja uni- vs. multilaterismin keskinäisten suhteiden määrittelemiseksi. Tänä vuonna myös YK:ssa käytiin keskustelu George Katrougalo’in raportista ”Ehdollistettu moninapaisuus polarisoituneessa maailmassa” (Embedded multipolarity in a polarized world”). Avaan tätä keskustelua lähtien poliittisesta teesistä: Yhteisöllisyyden on perustuttava samanarvoisten erilaisuuteen eikä eriarvoisten samanlaisuuteen. Tämä on myös tie siirtyä Tuhon ja Pelon politiikasta Toivon ja Elon politiikkaan ja siten mahdollistaa siirtymää ekologiseen sivilisaatioon. Versio 20.11.2026
Maailmanjärjestyksen murros
Maailmanpolitiikassa puhutaan nyt paljon valtakeskuksista. Onko Yhdysvaltojen johtoasemaan perustunut yksinapainen maailma päättynyt? Onko sen tilalle muodostumassa Yhdysvaltojen ja Kiinan kaksinapainen kilpailu vai useamman suurvallan moninapainen järjestys? Vastauksilla on merkitystä myös Suomelle, jonka turvallisuus, talous ja toimintamahdollisuudet ovat sidoksissa muiden tekemiin päätöksiin.
Pelkkä napojen laskeminen ei kuitenkaan kerro, miten ihmiset ja kansat kykenevät elämään yhdessä. Useat suuret vallat voivat neuvotella keskenään ja rakentaa yhteisiä sääntöjä. Ne voivat myös jakaa maailmaa vaikutuspiireihin, käyttää riippuvuuksia painostuksen välineinä ja kaventaa pienempien valtioiden vapautta. Moninapaisuus voi siksi avata mahdollisuuden oikeudenmukaisempaan järjestykseen, mutta se ei itsessään takaa sellaista.
Kysymys on samalla laajempi kuin valtioiden välinen voimatasapaino. Ilmaston, vesien, elinympäristöjen ja luonnon monimuotoisuuden muutokset kytkevät eri puolilla maailmaa tehdyt ratkaisut toisiinsa. Sota voi tuhota yhteiskuntia ja elinympäristöjä välittömästi. Myös rauhan aikana ihmiskunta voi toimia tavalla, joka heikentää oman tulevaisuutensa ja muun elollisen luonnon edellytyksiä.
Ehdotan, että maailmanjärjestyksen muutosta tarkastellaan kolmesta suunnasta. Ensin on kysyttävä, miten valta jakautuu. Sen jälkeen on kysyttävä, millaisiksi vallankäyttäjien ja muiden osapuolten suhteet järjestetään. Lopulta on kysyttävä, miten nämä suhteet vaikuttavat yhteisen kotimaapallomme elämän ehtoihin. Näistä kysymyksistä avautuu ajatus sivilisaatioiden sivilisaatiosta, jonka perustana olisi samanarvoisten erilaisuus.
Napaisuuden ja yhteistyön käsitteet
Kylmän sodan aikana kansainvälisiä suhteita kuvattiin yleisesti kaksinapaisina. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat sotilaallisesti ja poliittisesti poikkeuksellisen vahvoja, ja niiden ympärille muodostui liittokuntia. Kuvaus ei kuitenkaan tehnyt muista maista tahdottomia suurvaltojen välikappaleita. Monet Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maat etsivät omaa toimintatilaansa muun muassa sitoutumattomien maiden liikkeessä.
Kylmän sodan päättyessä yhdysvaltalainen Charles Krauthammer teki tunnetuksi käsitteen yksinapaisesta hetkestä. Hänen mukaansa Yhdysvaltojen asema oli muodostumassa niin vahvaksi, että se erottui muista suurvalloista. Sana hetki muistutti kuitenkin myös tilanteen mahdollisesta tilapäisyydestä. (Krauthammer 1990/1991.)
Nykyisin puhe moninapaisuudesta viittaa siihen, että vaikutusvaltaa on jakautunut tai jakautumassa useammalle keskukselle. Kuinka monta napaa on olemassa, riippuu osittain siitä, tarkastellaanko sotilaallista voimaa, taloutta, teknologiaa, rahoitusta vai alueellista vaikutusvaltaa. Samalla myös yritykset, kaupungit, järjestöt ja kansainväliset instituutiot käyttävät valtaa, jota ei aina voi palauttaa yhteen valtioon.
Toinen käsiteperhe kuvaa toimintatapoja. Yksipuolinen eli unilateraalinen päätös tehdään yhden toimijan toimesta. Kahdenvälinen eli bilateraalinen suhde rakentuu kahden osapuolen välille. Monenkeskisessä eli multilateraalisessa yhteistyössä useat osapuolet toimivat yhteisten menettelyjen tai instituutioiden puitteissa. Plurilateraalisuudella viitataan puolestaan usein rajatumman osallistujajoukon yhteistyöhön esimerkiksi kaupassa, teknologiassa tai turvallisuudessa.
John Gerard Ruggie kiinnitti huomiota siihen, ettei monenkeskisyys ole vain kokoukseen osallistuvien maiden lukumäärä. Olennaisia ovat myös yhteiset periaatteet ja odotus siitä, että vastavuoroisuutta tarkastellaan pidemmällä aikavälillä eikä jokaista päätöstä vaadita tuottamaan välitöntä hyötyä jokaiselle osapuolelle. Käytännössä monenkeskisetkin instituutiot voivat silti jakaa vaikutusvaltaa hyvin epätasaisesti. (Ruggie 1992.)
Moninapaisuus ja monenkeskisyys voivat esiintyä yhdessä. Useat valtakeskukset voivat hyväksyä yhteisiä sääntöjä ja antaa pienemmille maille mahdollisuuden vaikuttaa niihin. Mutta usean suurvallan maailma voi myös rakentua yksipuolisen painostuksen ja suljettujen vaikutuspiirien varaan. Jälkimmäisessä tapauksessa valtakeskusten määrä kasvaa, vaikka niiden sisäinen eriarvoisuus säilyisi.
Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän johtajien kolmenvälinen tapaaminen Shenzhenissä 19. marraskuuta 2026 havainnollistaa kysymystä. Johtajien julkilausumassa käsiteltiin muun muassa ydinriskien vähentämistä ja YK:n uudistamista. Suurvaltojen vuoropuhelu voi auttaa ehkäisemään vaarallisia ristiriitoja. Samalla on kysyttävä, miten muut maat osallistuvat niiden elämään vaikuttaviin päätöksiin. (Valkoinen talo 2026.)
Tämä on tärkeä kysymys Suomelle. Sotilaallinen liittoutuminen antaa turvallisuuspoliittisia sitoumuksia, mutta se ei poista tarvetta kansainväliselle vuoropuhelulle. Presidentti Alexander Stubb puolusti YK:n yleiskokouksessa syyskuussa 2026 monenkeskistä yhteistyötä ja varoitti yhteistyökyvyttömästä moninapaisesta järjestyksestä. Hän korosti myös sitä, että rajatummat yhteistyöryhmät voivat tukea YK-järjestelmää. Liittoutumisen ja sillanrakentamisen suhde jää näin käytännölliseksi kysymykseksi: miten Suomi pitää kiinni sitoumuksistaan ja osallistuu samalla yhteisten sääntöjen rakentamiseen? (Stubb 2026.) Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan on osoittanut, kuinka voimankäyttö uhkaa valtioiden itsenäisyyttä. (YK:n yleiskokous 2026.) Oikeudenmukaisen rauhan etsiminen edellyttää myös Ukrainan oikeuksien ja osallistumisen turvaamista.
Katrougalosin ehdotus ja siitä käyty keskustelu
YK:n ihmisoikeusneuvoston riippumaton asiantuntija George Katrougalos esitti vuonna 2026 raportissaan Embedded multipolarity in a polarized world ehdotuksen, jota voidaan kutsua monenkeskisyyteen ankkuroituvaksi moninapaisuudeksi. Hänen mukaansa vallan jakautumista on tarkasteltava yhdessä niiden sääntöjen kanssa, joiden puitteissa valtaa käytetään. Raportti on riippumattoman asiantuntijan kannanotto, ei kaikkien YK:n jäsenvaltioiden yhteisesti hyväksymä ohjelma. (Katrougalos 2026.)
Katrougalos katsoo Yhdysvaltojen aseman muuttuneen, vaikka se on edelleen erittäin vahva valtio. Hänen mukaansa johtavan vallan asema ei perustu vain sotilaallisiin ja taloudellisiin voimavaroihin. Siihen vaikuttaa myös se, pitävätkö muut sen ylläpitämiä sääntöjä hyväksyttävinä. Hän arvostelee taloudellisen riippuvuuden muuttamista painostuksen välineeksi sekä politiikkaa, jossa tariffeja, rahoitusta tai muita yhteyksiä käytetään poliittisten myönnytysten saavuttamiseen.
Hän ei myöskään pidä nykymaailmaa yksinkertaisesti uutena kylmän sodan kaksinapaisuutena. Yhdysvallat ja Kiina ovat voimakkaita kilpailijoita, mutta niiden taloudet ja tuotantoketjut ovat samalla yhteydessä toisiinsa. Monet muut maat ylläpitävät suhteita molempiin ja pyrkivät säilyttämään omaa liikkumatilaansa. Katrougalos vastustaa lisäksi näkemystä, jonka mukaan maailma jakautuisi muutamaan yhtenäiseen sivilisaatioalueeseen, joista jokaista johtaisi oma suurvaltansa. (Katrougalos 2026, kohdat 4–14.)
Raportin ehdotus on sitoa moninaiset valtakeskukset ja yhteistyöverkostot YK:n peruskirjan periaatteisiin: valtioiden suvereeniin tasa-arvoon, riitojen rauhanomaiseen ratkaisemiseen, kansainväliseen yhteistyöhön ja ihmisoikeuksiin. Katrougalos kutsuu tätä myös yhteistyöhön perustuvaksi pluralismiksi. Eri kehityspolut ja instituutiot voivat hänen mukaansa toimia rinnakkain, jos niiden välillä on yhteisiä normeja ja vuoropuhelua.
Ihmisoikeusneuvoston keskustelussa monet maat tukivat tätä suuntaa. Afrikan maiden ryhmä korosti, ettei moninapaisuus saisi johtaa kilpaileviin vaikutuspiireihin, vaan sen pitäisi vahvistaa edustavaa monenkeskistä yhteistyötä. Intia puolestaan piti tärkeänä mahdollisuutta omaan strategiseen toimintatilaan ja samalla osallistumiseen kansainvälisiin instituutioihin. New Humanity -järjestö ehdotti keskustelussa vielä suhteisiin perustuvan moninapaisuuden ajatusta: vallan jakautumisen lisäksi olisi tarkasteltava suhteiden vastavuoroisuutta, kuuntelemista ja yhteistä vastuuta. (YK:n ihmisoikeusneuvosto 2026.)
Raporttia myös arvosteltiin. UN Watch -järjestö kysyi, käsitteleekö Katrougalos eri suurvaltojen toimintaa ja ihmisoikeusongelmia tasapuolisesti. Tämä on olennainen kysymys jokaiselle yhteistä oikeusjärjestystä koskevalle ehdotukselle. Jos ihmisoikeuksia ja valtioiden riippumattomuutta puolustetaan vain silloin, kun se sopii oman liittokunnan tai suurvallan etuihin, yhteisten normien uskottavuus heikkenee. Raportin ansiota ja sen mahdollisia painotuksia on voitava arvioida samanaikaisesti. (YK:n ihmisoikeusneuvosto 2026.)
Katrougalos ehdottaa myös vapaaehtoista sääntelyn toteutumista arvioivaa indeksiä, jonka avulla voitaisiin tarkastella ihmisoikeuksien, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ympäristösitoumusten käytännön toteutumista. Hän haluaisi ottaa huomioon myös valtioiden toimintaa rajoittavat ulkoiset tekijät, kuten velkataakan ja rahoitusehdot. Ehdotus herättää vaikean mutta tärkeän kysymyksen: miten erotamme toisistaan ulkoisten rakenteiden vaikutukset ja hallitusten omien päätösten seuraukset? (Katrougalos 2026, kohdat 42–53.)
Moninapaisuuden ankkuroiminen yhteisiin sääntöihin on merkittävä lähtökohta. Mutta minkälaiseen yhteisöllisyyteen nämä säännöt perustuvat? Miten erilaiset ihmiset, yhteisöt ja kulttuurit voivat kuulua yhteen ilman, että niiden on ensin muututtava samanlaisiksi?
Samanarvoisten erilaisuus
Yhteisöllisyyden tulee perustua samanarvoisten erilaisuuteen eikä eriarvoisten samanlaisuuteen. Tässä muotoilussa on kaksi erillistä kysymystä. Samanlaisuus ja erilaisuus koskevat sitä, millaisia ihmiset ja yhteisöt ovat. Samanarvoisuus ja eriarvoisuus koskevat sitä, miten heidän arvoonsa, oikeuksiinsa ja asemaansa suhtaudutaan.
Ihmiset tarvitsevat yhteisiä oikeuksia, vaikka he eivät ole samanlaisia. He puhuvat eri kieliä, elävät erilaisissa ympäristöissä ja rakentavat elämäänsä erilaisten tapojen ja kokemusten varaan. Yhteisö, jossa jokaisen pitäisi ensin omaksua yhden ryhmän elämäntapa tullakseen tunnustetuksi, tekisi samanlaisuudesta jäsenyyden ehdon. Samalla se voisi pitää yllä syviä eroja siinä, kenellä on valtaa määritellä yhteiset tavoitteet.
Muodollinen tasa-arvo ei yksin poista eriarvoisuutta. Jokaisella valtiolla voi olla ääni kansainvälisessä kokouksessa, vaikka niiden taloudellinen neuvotteluvoima olisi hyvin erilainen. Myös yhteiskunnan sisällä oikeus osallistua voi jäädä vähäiseksi, jos ihmisiltä puuttuvat aika, toimeentulo, tieto tai mahdollisuus tulla kuulluksi. Samanarvoisuus tarvitsee sen vuoksi myös aineellisia ja institutionaalisia edellytyksiä.
Kulttuurien erilaisuus ei puolestaan oikeuta ihmisten alistamista niiden sisällä. Kulttuurit eivät ole suljettuja kokonaisuuksia, joilla olisi yksi kaikkien jäsenten puolesta puhuva tahto. Niissä käydään keskusteluja ja kamppailuja esimerkiksi sukupuolesta, työstä, sukupolvien suhteista ja vallasta. UNESCO on kulttuurista moninaisuutta koskevassa julistuksessaan yhdistänyt moninaisuuden puolustamisen ihmisarvoon ja ihmisoikeuksiin. (UNESCO 2001.)
Samanarvoisten erilaisuus on siis sekä mahdollisuus että tehtävä. Se edellyttää yhteisiä oikeuksia ja tilaa erilaisille elämänmuodoille. Se edellyttää myös, että jokainen voi osallistua niiden yhteisten suhteiden arviointiin, joiden osana hän elää.
Tunnustus, kehitys ja aineellinen elämä
Filosofian historia tarjoaa välineitä tämän yhteisöllisyyden ymmärtämiseen. Hegelin Hengen fenomenologiassa itsetietoisuus ei saavuta täyttä suhdetta itseensä vain sulkeutumalla itseensä. Se kohtaa toisen itsetietoisuuden, joka ei ole vain omaan käyttöön tarkoitettu esine. Tunnustamisen kysymys koskee sitä, voiko toinen tulla nähdyksi itsenäisenä ja vapaana. (Hegel 1807, IV.A.)
Tässä suhteessa on myös ristiriita. Valtaa tavoitteleva voi pyrkiä saamaan toiselta tunnustusta alistamalla hänet. Hegelin herran ja rengin asetelma osoittaa, miksi tällainen tunnustus on epäsymmetristä. Alistetun on vaikea esiintyä vapaana toisena, jos hänen asemansa perustuu toisen määräysvaltaan. Toisen vapaus ei siten ole vain ulkoinen raja omalle vapaudelleni; se on osa sitä vastavuoroista suhdetta, jossa vapautta voidaan toteuttaa.
Hegel oli objektiivinen idealisti, joka ymmärsi luonnon ja hengen suhteen oman filosofisen järjestelmänsä kautta. Marx ja Engels pyrkivät kehittämään dialektista ajattelua materialistiselta pohjalta: ihmisten tietoisuus ja yhteiskunnallinen elämä muodostuvat historiallisissa, käytännöllisissä ja aineellisissa suhteissa. Kysymys ei ole vain ajatusten vaihtumisesta, vaan myös siitä, miten ihmiset tuottavat ja uusintavat elämäänsä.
Marx kuvasi Pääomassa työtä ihmisen ja luonnon väliseksi aineenvaihdunnaksi. Vaikuttaessaan ulkoiseen luontoon ihminen muuttaa hänen mukaansa samalla omaa luontoaan: hän kehittää kykyjään ja muokkaa toimintaansa. Ajatus on meille edelleen hedelmällinen. Sen pohjalta voidaan kysyä, miten työn yhteiskunnallinen järjestäminen vaikuttaa samanaikaisesti työntekijöihin, yhteisöihin ja ympäröivään luontoon. (Marx 1867, III luku, kohta 1.)
Marxin ja Engelsin Kommunistisen manifestin tunnettu lause kokoaa vapauden ja kehityksen yhteen: jokaisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto. Lause ei kuvaa yhteisöä, jossa yksilöt saavuttavat vapautensa toisistaan erillisinä. Se suuntaa huomion siihen, millaiseksi yksilön ja muiden ihmisten välinen suhde on rakennettu. (Marx ja Engels 1848, II luku.)
Nykyisen luonnontieteellisen tiedon valossa tätä perinnettä on mahdollista jatkaa. Ihmisen ruumiillisuus, aistiminen ja kyky oppia ovat osa pitkää luonnonhistoriaa. Yhteiskunnallinen vapaus ei synny luonnon ulkopuolella. Se rakentuu ihmisten keskinäisissä suhteissa ja niiden elollisten prosessien varassa, jotka mahdollistavat elämämme. Tämä on Marxin ja Engelsin ajattelusta eteenpäin kehitetty ekologisen realismin tulkinta, ei väite siitä, että he olisivat jo ratkaisseet nykyisen ekologisen kriisin kysymykset.
Relationaalinen vapaus ja uusintava identiteetti
Isaiah Berlin erotti toisistaan kaksi vaikuttavaa tapaa puhua vapaudesta. Negatiivinen vapaus koskee sitä, millä alueella muut eivät puutu ihmisen toimintaan. Positiivinen vapaus puolestaan liittyy itseohjaukseen ja kysymykseen siitä, kuka ohjaa ihmisen elämää ja ratkaisuja. Molemmat ovat edelleen tärkeitä. Ihminen tarvitsee suojaa mielivaltaiselta vallalta ja mahdollisuuksia vaikuttaa itseään koskeviin asioihin. (Berlin 1958.)
Relationaalinen vapaus tuo mukaan kysymyksen suhteista, joissa nämä mahdollisuudet muodostuvat. Ihminen tarvitsee esimerkiksi hoivaa, ravintoa, kieltä, tietoa, oppimista, toisten työtä ja elinkelpoista ympäristöä. Riippuvuus tällaisista suhteista ei itsessään tee hänestä epävapaata. Vapautta rajoittaa se, jos suhteet järjestetään niin, ettei niiden ehtoihin voi vaikuttaa tai jos toisen mahdollisuudet rakennetaan toisen alistamisen varaan.
Rauna Kuokkanen on tarkastellut relationaalista vapautta alkuperäiskansojen feministisestä näkökulmasta. Hänen mukaansa on kiinnitettävä huomiota sekä yhteisöjen suhteeseen maahan, vesiin ja muuhun elolliseen luontoon että yhteisöjen sisäisiin valtasuhteisiin. Yhteisöllisyys ei automaattisesti takaa kaikkien vapautta, jos esimerkiksi naisten tai vähemmistöjen mahdollisuudet osallistua jäävät heikoiksi. (Kuokkanen 2026.)
Meidän tarkastelussamme relationaalinen vapaus liittyy uusintavaan identiteettiin. Sisäisellä luonnolla voidaan viitata ihmisen ruumiillisuuteen, aistimuksiin, tarpeisiin, tunteisiin ja kykyihin. Ulkoisella luonnolla tarkoitetaan niitä elollisia ja aineellisia suhteita, joihin kuulumme. Työ, hoiva, tieto, kieli, tekniikka ja instituutiot välittävät näitä suhteita. Sisäinen ja ulkoinen eivät ole toisistaan irrallisia maailmoja: ruumiillinen elämämme on osa luontoa, ja yhteiskunnan rakentamat olosuhteet vaikuttavat siihen, millaisiksi kykymme voivat kehittyä.
Oma aika on tässä mielessä endo-johtoinen ja exo-ehtoinen. Ihmisen ja yhteisön toimintaan vaikuttavat niiden omat tarpeet, kokemukset ja tavoitteet, mutta ne toimivat aina myös ulkoisten olosuhteiden puitteissa. Nuo olosuhteet eivät ole pelkkä kohtalo. Niitä voidaan ymmärtää ja muuttaa yhdessä, vaikka kaikkia luonnon prosesseja ei voida määrätä ihmisen tahdon mukaisiksi.
Uusintava identiteetti tarkoittaa kykyä ylläpitää jatkuvuutta uudistumalla. Muuttuvissa oloissa samanlaisena pysyminen voi vaatia toimintatapojen muuttamista. Tämä ei kuitenkaan takaa vapautta: myös epäoikeudenmukaiset järjestelmät voivat uusintaa itseään. Sen vuoksi on kysyttävä, ketkä saavat osallistua muutoksen suunnan määrittelyyn ja millaisia suhteita uudistuksessa vahvistetaan.
Relationaalinen vapaus voidaan näin ymmärtää kykynä osallistua niiden suhteiden tunnistamiseen, ylläpitämiseen ja muuttamiseen, joiden kautta oma ja toisten elämä tulee mahdolliseksi. Se yhdistää yksilöllisen toimijuuden, yhteisöllisen vastuun ja ekologiset ehdot.
Tuhon, Pelon, Toivon ja Elon politiikka
Maailmanjärjestyksen erilaisia suuntia voidaan tarkastella neljän politiikan kautta. Ne eivät ole väistämättömiä historiallisia vaiheita, vaan tapoja ymmärtää uhkaa, toista ihmistä, yhteiskuntaa ja tulevaisuutta.
Tuhon politiikassa sota esitetään luonnollisena välttämättömyytenä ja kansojen elintilataisteluna. Kansallissosialistisessa fasismissa valloitusta oikeutettiin tällaisella ajattelulla. Kyse oli ideologisesta väitteestä, jolla toisten alistamista ja tuhoamista perusteltiin. (United States Holocaust Memorial Museum, ei pvm.)
Pelon politiikassa keskeinen kysymys on, miten omaa turvallisuutta uhkaava toiminta estetään. Pelote pyrkii tekemään hyökkäyksestä niin kalliin tai riskialttiin, ettei vastapuoli siihen ryhdy. Ydinasepelotteessa tämän ajattelun äärimmäinen tausta on mahdollisuus tuhoisaan ydinsotaan. Turvallisuushuolia ei voida sivuuttaa, mutta pelote yksin ei muodosta yhteistä tulevaisuutta eikä poista epäluottamuksen syitä.
Toivon politiikka lähtee siitä, että myös vaikeissa oloissa voidaan rakentaa rauhan mahdollisuuksia. Se pyrkii ylläpitämään keskusteluyhteyksiä, vähentämään väärinkäsityksiä, sopimaan yhteisistä menettelyistä ja vahvistamaan kansainvälisiä instituutioita. Toivo ei ole sinisilmäisyyttä eikä väkivallan hyväksymistä. Se on pyrkimystä siihen, etteivät uhka ja viholliskuva määrää kaikkia tulevia suhteita.
Elon politiikka asettaa rauhan lisäksi kysymyksen siitä, millaisia elämän edellytyksiä rauhan aikana rakennetaan. Yhteiskunnat voivat olla sotimatta toisiaan vastaan ja silti käyttää energiaa, maata, vettä ja aineita tavalla, joka heikentää niiden omaa ja muun elollisen luonnon tulevaisuutta. Elon politiikka sitoo vapauden, oikeudenmukaisuuden ja ekologisen vastuun yhteen. Sen kohteena ovat sekä ihmisten väliset suhteet että niiden aineelliset ja elolliset ehdot.
Pelon politiikka kysyy, miten uhka torjutaan. Toivon politiikka kysyy, miten rauha tehdään mahdolliseksi. Elon politiikka kysyy, miten elämän ehdot uusinnetaan yhdessä. Myös Elon politiikan on huolehdittava turvallisuudesta, mutta se määrittelee turvallisuuden tehtävän laajasti: turvattavana on yhteisen elämän jatkuvuus.
Hengittävä kotimaapallo ja elämän aineelliset ehdot
Elon politiikka nostaa esiin kysymyksen, joka jää helposti suurvaltojen suhteita ja talouskasvua koskevan keskustelun taustalle: millä ehdoilla yhteiskunnat voivat ylläpitää elämää? Ravinto ja puhdas vesi, asuminen, hoiva ja yhteiskunnan muut tehtävät edellyttävät energiaa, aineita, työtä ja elinkelpoista ympäristöä. Rauha luo mahdollisuuden huolehtia näistä edellytyksistä yhdessä, mutta rauha ei yksin takaa niiden säilymistä.
Ajatellaan esimerkiksi sairaalaa. Se tarvitsee osaavia ihmisiä, vettä, rakennuksia, laitteita ja sähköä voidakseen hoitaa potilaita. Sähköäkään ei saada käyttöön ilman energian ja materiaalien käyttöä: sitä tuottavat laitokset ja verkot on rakennettava ja niitä on ylläpidettävä. Siksi on kysyttävä, paljonko energiaa jää yhteiskunnan muuhun käyttöön ja millaisia vaikutuksia sen tuottamisella on ihmisiin ja ympäristöön. Näitä kysymyksiä voidaan tarkastella rahallisen tuoton, energian saannin ja elämän ehtojen näkökulmista.
Kotimaapallomme on energeettisesti hengittävä kokonaisuus. Se vastaanottaa Auringon säteilyä, heijastaa siitä osan ja luovuttaa energiaa avaruuteen lämpösäteilynä. Aineen suhteen maapallo on useimmissa ihmisen toiminnan mittakaavoissa suurelta osin, mutta ei täysin, suljettu. Avaruudesta tulee esimerkiksi pieniä määriä ainetta, ja ilmakehästä karkaa sitä jonkin verran. (NASA, ei pvm.)
Sulkeutuneisuus ei merkitse muuttumattomuutta eikä takaa aineiden rajatonta uudelleenkäyttöä. Aineita voi hajautua ympäristöön, ja elinympäristöjä voidaan muuttaa nopeammin kuin ne ehtivät uusiutua. Veden, maaperän, metsien ja muiden elollisten järjestelmien tila riippuu siitä, miten ihmisen toiminta liittyy niiden omiin prosesseihin ja aikarytmeihin.
Talous on osa tätä kokonaisuutta. Rahalliset lupaukset voivat kohdistaa työtä, energiaa ja materiaaleja uusiin tarkoituksiin, mutta raha ei itsessään luo energiaa, tervettä maaperää tai puhdasta vettä. Investoinnin arviointiin tarvitaan siksi useampi näkökulma kuin yksi taloudellinen tunnusluku.
MROI tarkastelee sijoituksen rahallista tuottoa suhteessa siihen sijoitettuun rahaan. Se on sijoittajalle tärkeä tieto, mutta se ei yksin kerro, kuinka paljon energiaa toiminta tarvitsee tai miten se vaikuttaa elinympäristöihin.
EROI, englanniksi energy return on investment, kysyy toista asiaa: kuinka paljon energiaa saadaan käyttöön suhteessa siihen energiaan, joka on käytetty energian hankkimiseen ja tuottamiseen. Myös energiantuotannon on siis ensin saatava energiaa toimiakseen.
Suhdetta voi havainnollistaa yksinkertaisella esimerkillä. Jos energiajärjestelmä tuottaa tarkastelujakson aikana kymmenen energiayksikköä ja sen rakentamiseen, käyttöön ja muihin laskelmassa mukana oleviin vaiheisiin kuluu kaksi yksikköä, EROI on viisi yhtä vastaan. Näin laskettuna nettoenergiaksi jää kahdeksan yksikköä. Todelliset tulokset riippuvat muun muassa siitä, mitkä tuotantoketjun vaiheet ja ajanjaksot laskelmaan sisällytetään ja miten panokset ja tuotokset mitataan. (Hall, Lambert ja Balogh 2014.)
EcoROI laajentaa kysymyksen ekologisiin seurauksiin: miten toiminta vaikuttaa elinympäristöihin ja niiden uusiutumisen ehtoihin? LROI kysyy edelleen, mitä tapahtuu ihmisten ja muun elollisen luonnon elämän edellytyksille. Näitä kahta käsitettä käytetään tässä arvioinnin näkökulmina, ei valmiina yleispätevinä suhdelukuina. Eri vaikutuksia ei voida aina muuntaa samaan mittaan tai hyvittää toisiaan vastaan. (Volanen 2026b.)
Ajatellaan uuden energiajärjestelmän rakentamista. Se voi olla tarpeellinen päästöjen vähentämiseksi ja ihmisten arjen turvaamiseksi. Samalla on tarkasteltava, mistä sen materiaalit tulevat, miten energia tuotetaan, mitä paikallisille vesille ja elinympäristöille tapahtuu, millaisissa oloissa työtä tehdään ja ketkä voivat osallistua päätöksiin. Hyvä rahallinen tuotto tai käyttökelpoinen energiasuhde ei yksin vastaa näihin kysymyksiin.
Ekologinen realismi ei tarjoa yhtä valmista yhteiskuntamallia. Se asettaa yhteiskunnalliselle valinnalle ehdon: päätökset on tehtävä ymmärtäen, että niiden seuraukset vaikuttavat elämän aineellisiin ja sosiaalisiin edellytyksiin. Tiedon ohella tarvitaan demokraattista harkintaa siitä, miten vastuut ja mahdollisuudet jaetaan. (Volanen 2026a.)
Sivilisaatioiden sivilisaatio
Sivilisaatioiden sivilisaatio tarkoittaisi yhteistä tapaa toimia maailmassa, jossa erilaiset ihmiset, kansat ja kulttuurit tunnustetaan samanarvoisiksi. Se ei edellyttäisi kaikkien omaksuvan yhtä elämäntapaa. Se edellyttäisi halua oppia erilaisista historiallisista kokemuksista sekä valmiutta huolehtia niistä yhteisistä ehdoista, joiden varassa moninaisuus voi jatkua.
Ihmiskunnan osaaminen on syntynyt monissa ympäristöissä. Erilaiset yhteisöt ovat kehittäneet tietoa vesistä, maasta, viljelystä, terveydestä, työstä, hoivasta ja yhteisten asioiden järjestämisestä. Tämä tieto ei kuitenkaan ole syntynyt erillään valtasuhteista. Kolonialismi, sota, pakkomuutot ja taloudellinen eriarvoisuus ovat vaikuttaneet siihen, kenen kokemusta on pidetty arvokkaana ja kenen ääni on jäänyt kuulematta.
Yhteinen oppiminen ei tarkoita vain toisten osaamisen ottamista omaan käyttöön. Tiedon haltijoiden on voitava osallistua siihen, mitä kysytään, miten tietoa sovelletaan ja miten hyödyt ja vastuut jakautuvat. Tieteellinen tutkimus, paikallinen kokemus ja alkuperäiskansojen tieto voivat kohdata toisensa, kun osallistujien oikeudet tunnustetaan ja väitteet sekä päätökset pidetään avoimina arvioinnille.
Orkestroivan dialektiikan kielikuva auttaa hahmottamaan tällaista yhteyttä. Orkesterin sointi syntyy erilaisista äänistä, niiden keskinäisestä kuuntelemisesta ja yhteisestä työstä. Yhteinen esitys ei edellytä, että jokainen soittaa saman sävelen. Myöskään ristiriidat eivät katoa: olennaista on, voivatko eri toimijat osallistua niiden käsittelyyn ja muuttaa yhdessä soittamisen ehtoja.
Kielikuvaa ei kuitenkaan pidä ymmärtää niin, että luonto olisi ihmisorkesterin ohjattava soitin. Olemme itse osa elollisia järjestelmiä, joiden toimintaa emme kokonaan määrää. Voimme oppia niiden prosesseista ja muuttaa omia toimintatapojamme, kun havaitsemme niiden seurauksia.
Sivilisaatioiden sivilisaatio tarvitsisi myös instituutioita. Kansainvälistä oikeutta ja ihmisoikeuksia olisi sovellettava johdonmukaisesti kaikissa valtakeskuksissa. Pienempien ja taloudellisesti heikompien maiden osallistumista rahoitusta, kauppaa ja ympäristöä koskeviin päätöksiin olisi vahvistettava. Työntekijöillä ja paikallisilla yhteisöillä pitäisi olla mahdollisuus vaikuttaa hankkeisiin, joiden seurauksia ne kantavat. Tulevien sukupolvien ja muun elollisen luonnon edellytykset tarvitsisivat puolestaan tietoon perustuvaa seurantaa ja nykyhetkeen ulottuvia vastuita.
Yhteiset velvoitteet eivät välttämättä merkitse kaikille samanlaisia tehtäviä. Maiden historialliset päästöt, vauraus, voimavarat ja mahdollisuudet ovat erilaisia. Samanarvoisuus voi edellyttää, että vastuu ja tuki jakautuvat näiden erojen perusteella oikeudenmukaisesti. Yhteinen tavoite on elämän ehtojen turvaaminen; keinot ja velvollisuudet voivat vaihdella.
Yhteinen maailma rakennetaan
Moninapaisuuden käsitteet auttavat tunnistamaan muutoksia kansainvälisissä valtasuhteissa. Ne eivät kuitenkaan yksin ratkaise, millainen yhteinen maailma näiden suhteiden pohjalta syntyy. Katrougalosin ehdotus liittää vallan moninaisuuden yhteisiin normeihin ja monenkeskiseen yhteistyöhön. Samanarvoisten erilaisuuden periaate kysyy edelleen, kuinka nuo normit toteutuvat ihmisten ja yhteisöjen todellisissa suhteissa.
Vapaus ei synny ihmisen irrottautumisesta toisista ihmisistä tai luonnosta. Se rakentuu mahdollisuudessa ymmärtää ja muuttaa niitä suhteita, joiden varassa elämme. Siksi myös yhteisten elämän ehtojen vaaliminen kuuluu vapauden kysymykseen.
Jokaisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto. Tämän vapauden toteutuminen ja jatkuvuus puolestaan edellyttävät, että opimme yhdessä huolehtimaan kotimaapallomme elämän ehdoista. Sivilisaatioiden sivilisaatio olisi tämän yhteisen tehtävän moninainen, avoin ja demokraattinen muoto.
Lähteet
Berlin, Isaiah (1958). Two Concepts of Liberty. Oxfordin yliopistossa pidetty virkaanastujaisluento. Avaa lähde
Hall, Charles A. S., Jessica G. Lambert ja Stephen B. Balogh (2014). EROI of different fuels and the implications for society. Energy Policy 64, 141–152. Avaa lähde
Hegel, G. W. F. (1807). Phänomenologie des Geistes. IV luku, Selbständigkeit und Unselbständigkeit des Selbstbewußtseins. Avaa lähde
Katrougalos, George (2026). Embedded multipolarity in a polarized world. Report of the Independent Expert on the promotion of a democratic and equitable international order. YK:n ihmisoikeusneuvosto, A/HRC/63/24, 13.7.2026. Avaa lähde
Krauthammer, Charles (1990/1991). The Unipolar Moment. Foreign Affairs 70 (1), 23–33. Avaa lähde
Kuokkanen, Rauna (2026). It’s about all relations: Indigenous feminist theory of relational freedom. Review of International Studies 52 (3), 514–533. Verkossa 2025. Avaa lähde
Marx, Karl (1867). Das Kapital. Erster Band. III luku, kohta 1: Arbeitsprozeß und Verwerthungsprozeß. Ensimmäinen saksankielinen painos. Avaa lähde
Marx, Karl ja Friedrich Engels (1848). Manifest der Kommunistischen Partei. II luku. Avaa lähde
NASA (ei pvm.). Systems Thinking About the Earth System. My NASA Data. Avaa lähde
Ruggie, John Gerard (1992). Multilateralism: the anatomy of an institution. International Organization 46 (3), 561–598. Avaa lähde
Stubb, Alexander (2026). Tasavallan presidentin puheenvuoro YK:n yleiskokouksen 81. istuntokauden yleiskeskustelussa 22.9.2026. Tasavallan presidentin kanslia. Avaa lähde
UNESCO (2001). UNESCO Universal Declaration on Cultural Diversity. Avaa lähde
United States Holocaust Memorial Museum (ei pvm.). Fascism. Holocaust Encyclopedia. Avaa lähde
Valkoinen talo (2026). U.S.-Russia-China Heads of State Declaration toward Peace. 19.11.2026. Avaa lähde
Volanen, Matti Vesa (2026a). Ecological Realism and the Conditions of Life. Eliva Press. Avaa lähde
Volanen, Matti Vesa (2026b). An Alternative to Capitalization under Ecological Realism: Energy and Money in Ecological and Social Reproduction. Julkaisematon työversio, 17.11.2026.
YK:n ihmisoikeusneuvosto (2026). Riippumattoman asiantuntijan raporttia koskenut vuorovaikutteinen keskustelu, 9.9.2026. Automaattinen litteraatio, ei YK:n virallinen sanatarkka pöytäkirja. Avaa lähde
YK:n yleiskokous (2026). Support for lasting peace in Ukraine. Päätöslauselma A/RES/ES-11/10, 24.2.2026. Avaa lähde