Meitä ei enää säikyttele ja hyppyytä Moskova, Washington, Pariisi, Berliini eikä Peking. Meitä säikyttää ja hyppyyttää nyt luonnonvoimat. Kaikissa näissä pääkaupungeissa mietitään kuumeisesti sitä, kuinka oma kansakunta – me eikä ne toiset – saa riittävän osan ehtyvistä luonnonvaroista. Nyt on menossa poteriinkaivautuminen tämän jo käynnissä olevan sodan loppunäytöstä varten.
Mehän olemme jo sodassa parhaimman liittolaisemme ja tukijamme luonnon kanssa kuten YK:n pääsihteeri António Guterres on todennut: ”Ihmiskunta käy sotaa luontoa vastaan. Tämä on itsemurhaa. Luonto iskee aina takaisin – ja se tekee sen jo kasvavalla voimalla ja raivolla.”
Ajatus kansallisvaltioiden täysivaltaisesta itsenäisyydestä, suvereniteetista, olettaa, että jos jokainen kansakunta pelastaa ensin ja ensisijaisesti itsensä, muilta paljon kyselemättä, niin kaikki pelastuvat. Niin kauan, kun oletetaan luonnonvarojen ehtymättömyys, se saattaisi onnistua, tosin lähes loputtomien luonnon resursseista käytävien sotien määrittämänä; olihan iskulauseena vielä viime vuosisadalla ”jos haluat rauhaa, varustaudu sotaan”. Tämä sodanrealismi koki jo viime vuosisadalla totaalisen haaksirikon. Nyt onkin rauhanrealismin aika ja paikka.
Malttia ja kylmäpäisyyttä – ei kylmäverisyyttä – tarvitaan nyt aivan muualla ja aivan toisessa mittakaavassa, kun ryhdymme rakentamaan sovintoa luonnon kanssa YK:n Agenda2030 ja 17 kehitystavoitteen toteuttamiseksi ohjelmalla: kohtuus kaikessa, kaikille, kaikkialla, alati. Se merkitsee radikaalia luonnonresurssien käytön vähentämistä ja uudelleenjakoa niin kansakuntien kesken kuin niiden sisälläkin.
Sota ja siihen varustautuminen tekevät mahdottomaksi avata rauhanrealismiin perustuva polku pelastamaan yli 10 miljardin ihmisen ja koko biosfäärin elämä. Sotarealismi varustautuu rajallisten luonnonresurssien kansakuntakohtaiseen jakamiseen ja siten niiden tuhoutumiseen, joko sodan tai niiden täysin ylimitoitetun käytön seurauksena.
Rauhanrealismi on tehokkain ulkopolitiikan sampo, ei ase
Paasikivi ja Kekkonen eivät aikoinaan antaneet Moskovan säikytellä, vaan neuvottelivat ja pelasivat niillä korteilla jotka olivat käsissä. Vastapeluritkin olivat vielä häijympiä kuin nykyiset, mutta Paasivi ja Kekkonen osasivat lukea heidän käytöstään ja logiikkaansa, eivätkä valittaneet Venäjän ”arvaamatonta” käyttäytymistä, koska heidän historiantuntemuksensa oli paljon parempaa kuin nykyisten johtajiemme. Koivistokin tosin tunsi Venäjän historiaa hyvin.
Se oli reaalipolitiikkaa. Nykyinen ulkopolitiikka tuntuu olevan militarismia, jossa haetaan turvaa suurvallasta jolla on suurimmat pyssyt ja niitä on enemmän kuin muilla. Ruvetaan kaivelemaan juoksuhautoja Venäjän uhkaa vastaan.
Luonnonvoimat tosiaankin säikyttelevät eri puolella maapalloa ilmastonmuutoksen muodossa, siinä Moskovakin kalpenee ja muut toisia säikyttelevät kansakunnat USA mukaan luettuna.
Aseistautuminen ja sotaliittoihin liittyminen eivät auta planetaarisen ilmastonmuutoksen ja ekologisen kriisin vastaisessa taistelussa, joka olisi järkevintä priorisoida tärkeimmäksi, ei terrorismin tai ”terrorismin” vastainen taistelu.
Eikä syntipukkien keksiminen tai kansalaisten urkkiminen kaiken aikaa kaikkialla.