Jannen vaikea skitsofrenia: ollako NATO-ankka vai NATO-vankka?

 

Janne Saarikivi kirjoittaa tänään HS:n esseessään (20.02.2022):

”Haluan elää maassa, jossa vallitsee venäläinen yhteisöllisyys, sentimentalismi ja kulttuurin vimmainen syvyys mutta jossa ihmisellä on myös oikeuksia, tiedotusvälineisiin voi luottaa ja poliitikoiltakin voi joskus toivoa jotain. … Haluaisin siis asua demokraattisella Venäjällä. Sitä odotellessa arvostan ja rakastan venäläisiä ihmisiä ja Venäjän kulttuuria.”

”Maan eristäytyneillä vallanpitäjillä, 70-vuotiailla ukoilla, on hurja ideologia. Siihen kuuluvat konservatiivisten arvojen voitto lännen homoilusta ja rappiosta, johtajakultti sekä bisneksen ja valtion sotkeutuminen toisiinsa.Kaikki nämä olivat osa myös fasismia, joka sekin esiintyi vaihtoehtona juurettomalle kapitalismille.

 

Siinäkö ovat vaihtoehdot: fasismi vai juureton kapitalismi?

Usko oman kansakuntamme erityisyyteen, sen ainutlaatuiseen aitouteen ihmisen ja luonnon eksistenssin tulkkina ja tuon tulkinnan oikeutettuna puolustajana muiden aidoksi kokemia mutta meidän valheellisiksi väittämiä tulkintoja vastaan

VAI

kaikkien suhteiden – niin ihmisten keskinäisten kuin ihmisten ja luonnonkin välillä – tyhjentäminen kaikesta yhteisöllisestä sisällöstä, niiden tavaramittaistaminen, ts. noiden suhteiden ylläpitäjien arvon mittaaminen käteismaksusuhteella (cash-nexus) markkinoilla. Markkinoilla muodostuvat yhteiskunnalliset (valta)suhteet perustuvat siis eriarvoisten ihmisten samanlaisuuden mittaamiseen eivätkä samanarvoisten ihmisten erilaisuuden yhteisöllistämiseen.

Janne hylkää fasismin, mutta on täysin ymmällään, kuinka samanarvoisten ihmisten erilaisuuteen perustuva yhteisöllisyys olisi rakennettava? – ja sehän on kulttuuriliberalismin ja demokraattisen liberalismin peruslähtökohta.

Vaihtoehdoksi jää siten skitsofrenia: kaipaus vielä kapitalismin koskemattomiin elämän ihanuuksiin ja kiinnipitäminen omasta, talousliberalismin mahdollistamasta uskomattomasta ja ainutlaatuisesta elämän yksilömittaisuudesta.

 

Demokraattinen liberalismi ja sen sanansaattaja kulttuuriliberalismi ovat tukeutuneet taloudelliseen liberalismiin ja sen moniin oletuksiin, joista yksi keskeisin on ajatus rajattomista luonnonvaroista. Tämä oletus ei tunnetusti pidä paikkaansa. Demokraattisen kuten kulttuurisen liberalisminkin liberalismin kohtalon ratkaisee se, kuinka ne pystyvät vastaamaan ekorealismiin.

Kuinka pystymme pitämään kiinni demokraattisesta liberalismista, kun törmäämme luonnon ehdottomiin rajoihin ja joudumme sekä kansakuntien kesken ja kansakuntien sisällä jakamaan radikaalisti uudelleen luonnon voimavaroja? Ajaudummeko kaikki täällä pohjoisessa arvokonservatismiin, tai jopa fasismiin, löytääksemme perusteet kaikelle sille, mitä olemme itsellemme maailmalta ryöstäneet VAI pystymmekö muuntamaan ihmisoikeutemme sitoutumuksiksi koko biosfäärin pelastamisen puolesta?

Ekorealismi on nyt taloudellisen liberalismin ja siten myös kulttuurisien ja demokraattisen liberalismin ehdoton, siis oman olemassaolomme reunaehto.

Tähän sosiaalisesti reiluun ja biosfäärin kannalta kestävään muunnokseen ei riitä siirtymä yksityisistä voitoista valtiollisiin ylijäämiin raha- ja finanssipolitiikan keinoin, mitä nyt kuumeisesti yritetään, vaan meidät on itse kunkin opittava  ja rohjettava kohdata reaalisessa luontosuhteessamme, siis työssä, tuotannossa ja kulutuksessa kaikki luonnon asettamat turvarajat (mm. luontokato, ilmastonmuutos, saastuminen, otsonikato, pienhiukkashaitat, merten happamoituminen, ravinnekuorma, juomavesi, maankäyttö, suuret ekosysteemit) ja olla mukana rakentamassa yhteisöjä, joissa  päätetään mitä, miksi, miten, milloin ja missä tuotetaan ja kuinka mahdollinen ylijäämä hyödynnetään. Tämä on puolestaan sitä demokraattista realismia, jota Euroopan edistyksellisen perinteen ja siten demokraattisen liberalismin voitto edellyttää.

Se on myös tapa ylittää Jannen vaikea skitsofrenia, muuttaa yksilökeskeisyys yksilöllisyydeksi, olla siis mukana rakentamassa yhteisöjen, kansakuntien, yhteisöä, jonka tavoitteena on kaikkien kansakuntien yhteinen tulevaisuus; siis kulttuurien kulttuuria, jonka ehdot määrittää ekologinen realismi, ja jossa kunkin kansakunnan erityisyyttä pidetään rikkautena eikä globaalia kaupankäyntiä vaikeuttavana esteenä.

Ehkäpä ei siis kannata keskittyä siihen, onko NATO-ankka vai NATO-vankka vaan siihen, miten voimme siirtyä sotarealismista rauhanrealismiin, ts. kuinka saamme ratkaistua suurimman eksistentaalisen turvallisuusuhkamme, luontokatastrofin, ajautumatta fasismiin ja seuraavaan suursotaan.

 

Viitteet

Saarikivi, J. 2022. Olen Venäjän ystävä ja ihailija, siksi olen myös surullinen Nato-ankka. HS. Essee 20.02.2022. https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000008620826.html

 

Facebook
Threads
WhatsApp
LinkedIn
Email
Tilaa
Notify of
guest
0 Comments
Vanhin
Uusin Most Voted
Inline Feedbacks
Katso kaikki kommentit
Sari-Johanna Koskinen
Sari-Johanna Koskinen
4 years ago

Samanlaista vaikealukuista sanahelinää jatkuvine ismeineen kuin esim. kolumnissa Teräesirippu halki Euroopan?

Mahtaa olla vaikeaa, kun Nato-jäsenyys saa kasvavaa kannatusta Venäjän uhkaillessa naapuriaan ja ”luokkatietoinen” taistolaisaika on muisto vain.

Militaristisen Venäjän toiminta on myös ekologinen uhka.

Ilari Kianto
Ilari Kianto
4 years ago

Nato-Yhdysvallat ei ole vuosikymmenten saatossa tyytynyt vain uhkailemaan naapureitaan, vaan hyökännyt massiivisella sotakoneistollaan eri puolille maailmaa useaan otteeseen, kylväen kuolemaa, pommeja ja napalmia, joista suurimman osan osakseen ovat saaneet siviilit.

Irakiin hyökättiin ilman YK:n mandaattia, tekaistuin perustein. Nyt nämä samat USA:n tiedustelupalvelut, jotka valehtelivat Irakin kemiallisten aseiden olemassaolosta, kertovat jatkuvasti uusia kierroksia ottavia sepityksiä Venäjän päättämästä hyökkäyksestä Ukrainaan. Ehkä he ovat saaneet jostain tiedustelutietoa, että Putin saattaa olla yllytyshullu ja tarttuu jenkkien täkyyn.

Tätä taustaa vasten, jos joku ilmoittaa olevansa Nato-ankka, vaikkakin surullinen sellainen, ja mieluummin ilmoittaa ottavansa vastaan yhdysvaltalaiset miehitysjoukot venäläisten sijaan, vaikka venäläisiä ja sen kulttuuria rakastaakin, niin onhan siinä jotain jakomielistä.
En ymmärrä eurooppalaisia maita, jotka ottavat vastaan jenkkisotilaita tukikohtineen. Miksei ne vaan sano, että yankee go home, täällä ei ole mitään nähtävää!

Aarno Koistinen
Aarno Koistinen
4 years ago

Seuraavaan Helsingissä järjestettävään Ukrainan sotaa vastustavaan mielenosoitukseen olen valmis lähtemään, olinhan mukana myös suuressa Irakin sotaa vastustavassa mielenosoituksessa 2003, koska aavistin siviilien kärsivän sodasta helvetillisesti, kuten sitten kävikin: yli 100 000 siviiliuhria eli Yhdysvaltain armeijan kielellä ”oheisvahinkoja”.
Hallinnon vaihto ja ”demokratian istuttaminen” epäonnistui täysin, seurauksenaan kaaosmainen väkivallan kierre.

Suvereeniin valtioon hyökkääminen on aina erittäin tuomittavaa, teki sen sitten USA ”varmoihin tiedustelutietoihin”
perustuen, jotka myöhemmin on todistettu USA:n hallinnon kyynisiksi valheiksi, tai Venäjä.

Jos politiikkaa jatketaan asein, suurimpia kärsijöitä tulevat olemaan Ukrainan siviilit, kuten aina sodissa.
Kaikesta sotahysteriasta ja pelonlietsonnasta huolimatta ainakin yksi tolkun mies, Ranskan presidentti Macron yrittää toimia diplomaattisen ratkaisun puolesta; pidetään pää (ja aseet) kylmänä, sovitaan neuvotteluiden jatkamisesta ja aselevosta. Ja jätetään ne aseet lepoon ja sotilaille käsky: lepo vaan.

Sari-Johanna Koskinen
Sari-Johanna Koskinen
4 years ago

Onhan täällä valitettavasti nähtävää, kuten Venäjän hyökkäysuhka Ukrainaa vastaan, Krimin sekä tosiasiallisesti myös Ukrainan kapinallisalueiden tai kuten niiden separatistihallinnot itse kommunistiseen tyylin nimittävät, ”kansantasavaltojen” miehitys. Sotilasliitto ODKB:hen kuuluva Venäjä on kylvänyt kuolemaa, pommeja ja napalmia myös niin Tsetseniassa, Georgiassa ja Syyriassa.

Ennen kuin menee taistolaistyyliin haukkumaan Natoa, pitäisi tehdä itselleen selväksi, miksi aikoinaan esimerkiksi Tanska ja Norja liittyivät Natoon ja myöhemmin muun muassa Puola, Tsekia, Slovakia ja Unkari sekä Baltian maat, heti päästessään vapautumaan kommunistisesta neuvostokomennosta.

Helena Hämäläinen
Helena Hämäläinen
4 years ago

Putin puhuu ”lännestä” ja Natosta ”uhkana Venäjälle”.
Todellisuudessa hänen toimintansa perustuvat nimenomaan päinvastaiseen arvioon – siihen, että länsi on täysin vaaraton – että siitä ei ole vastusta – koska sodan kynnys on Euroopassa h y v i n korkea.

Euroopan demokratiat suorastaan tyrkyttävät Putinille tilaisuutta pyörittää kyynistä ”diplomaattisten neuvottelujen”-teatteria, jolla hän voi demonstroida venäläisille, millaisia nenästävedettäviä puudeleita Euroopan johtajat ovat.

Euroopannjohtajien sodanvastaisuutensa on aitoa.
Hyökkääjän näkökulmasta rauhantahto kuitenkin näyttäytyy heikkoutena, joka pitää käyttää hyväksi.
Myös läntisen Euroopan johtajien kansalliseen opportunismiin voi aina luottaa. Näistä kahdesta syystä voidaankin kysyä:

Milloin Eurooppa on puolustautunut? Tai: puolustanut ketään?

Miksi brittien ja amerikkalaisten piti pelastaa Eurooppa 1940-luvulla?
Mikään ei näytä niistä päivistä muuttuneen.

Venäjälle – tai ainakaan sen nykyjohdolle – sotaan ryhtyminen ei ole mikään ongelma, kuten se on osoittanut sekä naapurimaissaan että Syyriassa.

On sietämätöntä, että meillä – ja muualla Euroopassa – myötäillään Putinin puhetta Venäjän uhanalaisuudesta, lännestä uhkaajana ja Natosta hyökkääjänä.

Kukaan ei lännestä käsin Venäjää uhkaa. Putinin omat toimet perustuvat juuri siihen.
Hän tietää, että Venäjä on täysin vapaa hyökkäämään, koska kukaan ei edes aio puolustautua – saati puolustaa muita. ( Muuten kuin puhein.)

Siksi Venäjä on päätänyt valita sodan – tavoitteenaan alueellisen suurvalta-aseman palauttaminen. Tarjoamme sille tämän mahdollisuuden ihan itse.

Arvioin Putinin hallintoineen loppujen lopuksi toistavan samat virheet, joihin Neuvostoliitto sortui, ( ja siis saavan lopulta saman kohtalon) mutta se tietoisuus venäläisiltä puuttuu, koska venäjä elää – jälleen – valtiollisen propagandan luomassa illuusiossa, joka eristää todellisuudesta hyvin tehokkaasti ja saa uskomaan päälaelleen käännettyihin ”faktoihin”.
Valhepropagandan läntinen myötäily muka ”diplomatiana” on anteeksiantamaton petos ja itsepetos, joka vaikuttaa tuhoisasti sekä Venäjään että läntisisiin demokratioihin itseensä.

Ennen kuin Venäjä ehtii kulkea tuhoisan polun uudelleen loppuun, tapahtuu paljon sellaista mikä vaatii Euroopan demokratioilta kykyä itsepuolustukseen – yhdessä ja erikseen.
Alkaen tästä päivästä.

Onko sitä?

Veikko Mäkinen
Veikko Mäkinen
4 years ago
Sari-Johanna Koskinen
Sari-Johanna Koskinen
4 years ago

Ei pidä uskoa vanhaan valheeseen, jota Putinin johtama militaristinen Venäjä toistaen toitottaa. Todellisuudessa 12. syyskuuta 1990 Moskovassa solmitussa sopimuksessa Saksaa koskevasta lopullisesta järjestelystä yhdistyvä Saksa lupasi Neuvostoliitolle, että vaikka voikin jatkaa läntisen Saksan jäsenyyttä Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä (Nato), se ei kuitenkaan sallisi neuvosto- ja sittemmin Venäjän joukkojen vetäydyttyä (tapahtui vuonna 1994) vieraita joukkoja eikä niiden ydinaseita, mukaan lukien myöskään kuljetusalustoja kuudessa maassa eli osavaltiossa, jotka liittyivät liittotasavaltaan vuonna 1990 (Berliinin ja entisen Itä-Saksan valtion alue). Tätä sopimusta on noudatettu tarkalleen, joten mistään lupauksen rikkomisesta ei ole kysymys.

Toivottavasti Veikko Mäkinen on sen verran maltillinen vasemmistolainen, ettei hyväksy suuren ydinasevallan sotilaallista uhkailua ja suoranaisia sotatoimia pienempää naapuriaan kohtaan.

Veikko Mäkinen
Veikko Mäkinen
4 years ago

Sari-Johanna, oletan sinun hallitsevan englanninkielen…

Aarno Koistinen
Aarno Koistinen
4 years ago

Amerikkalaisten ja brittien lisäksi Eurooppaa olivat pelastamassa natsismilta miljoonat neuvostosotilaat, miehet ja naiset.
Toki amerikkalaiset tukivat venäläisiä lähettämällä aseita, autoja ja elintarvikkeita, mutta neuvostoarmeija maksoi uhreina kovan hinnan puolustautuessaan sitkeästi maahantunkeutuvaa, siviileja terrorisoivaa ja murhaavaa natsiarmeijaa vastaan.

Oma hallinto sorti kansaa, mutta venäläisen kansan tiivistyvä vastarinta saksalaisia vastaan syntyikin historioitsijoiden mukaan spontaanisti, ei bolsevikkipropagandan seurauksena, vaan aidosta isänmaallisuudesta.
Stalin-uskovaisiakin oli, mutta paljon myös oppositiomielisiäkin.

Eräs sellaisista oli rintamaupseeri Solzenitsyn, joka kirjoitti kirjeessään kaverilleen vihjailevasti ”sodan jälkeen isännästä on päästävä” … ja löysi itsensä vankileiriltä, kuten niin moni muukin varomaton sanankäyttäjä. Joka paikassa kun oli kansan suuresti halveksimia urkkijoita ja ilmiantajia.

Sirpa Ilola
Sirpa Ilola
4 years ago

Nato on sotilasliitto rp ja ry;? Ole pasifisti!

0
Olisi kiva kuulla ajatuksistasi, jätä kommenttix