Kolme ajattelijaa

Joudun taas – ehkä joidenkin mieliharmiksi – kehumaan Hesaria. Tänään minua sykähdyttivät poliittisella viisaudellaan kaksi juttua. Toinen on Sixten Kormanin kolumni ”Kuka hyötyy populismista?”, toinen Marjukka Liitenin juttu ”Työmarkkinakonkari ylistää kolmikantaa”, jossa on kysymys Lasse Laatusen tuoreen raportin esittelystä ja miehen haastattelusta.

Korkman kirjoittaa: ”Voi kysyä, eikö pakolaisvirta ole populismin syy, muita globalisaation vaikutuksia merkittävämpi? Onhan muukalaisvastaisuus populistien poliittinen ykkösaihe.” Korkman toteaa kuitenkin realistisesti, että populismin varsinainen kasvuvoima on eriarvoisuudessa ja merkittävien väestöryhmien pelossa jäädä muista jälkeen. Niinpä!

Oikeistopopulismin vihan kohteet, kuten ulkomaalaistaustaiset ihmiset ja Euroopan unioni, ovat syntipukkeja; ja kaipauksen kohteeksi nostettu kansallisvaltio – joka siis on menetetty, koska se on pilattu – on irrationaalinen romanttinen harha.

Nyt ei pidä käsittää väärin. Minä olen kansallisvaltion lämmin kannattaja. Kannatan merkittäväksi poliittiseksi yksiköksi ymmärrettyä kansallisvaltiota, jonka sekä sisäisestä toimivuudesta että kansainvälisestä hyödyllisyydestä ovat vastuussa sen asukkaat. Me Suomen kansalaiset (on etninen taustamme mikä tahansa) olemme kaikki yhdessä vastuussa siitä, että maamme toimii vastuullisella ja järkevällä tavalla kansainvälisen yhteisön jäsenenä; ennen kaikkea YK:n jäsenenä ja EU:n jäsenenä, mutta muissakin kansainvälisissä yhteyksissä.

Me olemme myös yhdessä vastuussa siitä, että maamme toimii sisäisesti hyvin.

Hyvin toimimisen määritelmä sekä kansainvälisesti että maan sisäisesti on perimmältään sanottavissa hyvin yksinkertaisesti ja selkeästi. On kunnioitettava kaikkien ihmisten ihmisarvoa ja pyrittävä aktiivisesti poistamaan taloudellista ja sosiaalista eriarvoisuutta.

Perinteiset oikeistopuolueet eivät yleensä kannata yhteiskunnan kehittämistä siten, että ihmisten taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus vähenisivät. Kannatan vasemmistoa, koska uskon, että vasemmistopuolueet oikeistoa useammin tukevat taloudellisen ja sosiaalisen tasa-arvon lisäämistä.

Kammoan uusia (ja vähän vanhempiakin) populistisia oikeistopuolueita, koska niiden maailmankuva, yhteiskuntakäsitys ja poliittiset arvot perustuvat väärinkäsitykseen. Näen tässä suuren valistustehtävän, mutta ymmärrän samalla, että se ei voi onnistua, elleivät populistipuolueiden kannattajat voi tuntea kohtuullista taloudellista turvallisuutta. Jos luen Korkmanin oikein, minusta tuntuu, että olemme tästä asiasta samaa mieltä.

Keskustelussa globalisaation hyödyistä ja haitoista on paljon irrationaalisia piirteitä. Ei globalisaatiota voi taikoa pois. Se etenee joka tapauksessa ajattelemme me sen hyödyistä ja haitoista mitä tahansa. Kysymys voi olla vain globalisaation pelisäännöistä ja globalisoitumisen prosessien ohjaamisesta siten, että – oikeasti, eikä vain uusliberaalien propagandassa – kaikki hyötyvät. Siis kaikki! Kansallisuuteen, ihonväriin, sukupuoleen jne. katsomatta.

Kenenkään ei pitäisi jättää lukematta Lasse Laatusen haastattelua. Kun Laatunen raportissaan ja haastattelussaan ylistää kolmikantaa, hän asettuu reilun ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolustajaksi. Voi vain toivoa, että Laatusen elämäntyö ja esimerkki saa seuraajia mahdollisimman monessa työnantajajärjestössä ja EK:ssa.

Kuluneen Juha Sipilän hallituskauden aikana käytiin omituinen julkinen keskustelu, jossa hallituksen sanelu ja päätöstensä runnaaminen läpi eduskunnassa, haluttiin näyttää demokratian voittona ulkoparlamentaarisesta painostuksesta, jota tämän ajattelutavan mukaan edustaa työmarkkinoiden ja valtiovallan kolmikantainen sopiminen. Minusta siinä oli kyse yhdenlaisesta populismista ja poliittisesta huijaamisesta.

Työmarkkinajärjestöt edustavat ensinnäkin taloutta. Se on elämässämme melkein kaiken muun perusta. On koko yhteiskunnan keskeinen intressi, että talous toimii ja yritykset kukoistavat. Modernissa yhteiskunnassa talouden hyvä toiminta ja yritysten kukoistus perustuu ennen kaikkea siihen, että työntekijät ovat tyytyväisiä. Se tarkoittaa mm. kunnon liksaa kunnon duunista. Mutta kuten toteutuneesta suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisesta tiedämme, se voi tarkoittaa paljon muutakin (eläkejärjestelmiä, työaikoja, lasten hoitovapaita jne. jne.)

Se, joka näkee kolmikantaisen sopimisen kulttuurissamme jotakin demokratian arvoja loukkaavaa, on minusta joko tyhmä tai tietoisesti pahantahtoinen. On kerta kaikkiaan erinomaista, että työmarkkinajohtajien joukossa työnantajien puolella on ollut Lasse Laatusen kaltainen ihminen.

Päivän Hesarissa on myös Juha Sipilän puoluejohtajahaastattelu. Hän julistaa, että ”Tärkein keino on paikallinen sopiminen”. Keino mihin? Työllisyysasteen nostamiseksi 75 prosenttiin hän sanoo.

Jään jutun luettuani kovin epävarmaksi siitä, mitä Sipilä ajaa takaa. Jos hänen ajatuksensa on, että kiky-hengessä voitaisiin paikallisesti sopia palkanalennuksista, pidän hänen ajatustaan virheellisenä ja vaarallisena. Jos sensijaan hänen ajatuksensa on, että yrityksissä voitaisiin ottaa käyttöön enemmän työntekijöiden resursseja kuuntelemalla heitä ja kehittämällä toimintaa yhteisvoimin, voisin mieluusti olla samaa mieltä. Tuottavuuden kohottaminen on sekä työntekijäpuolen että työnantajapuolen intressi – ainakin kokonaistaloudellisesti ja pitkällä tähtäyksellä.

Tarjoan ryvettyneen ”paikallinen sopiminen” termin sijaan toista termiä. Voitaisiinko alkaa puhua yrityksen toiminnan yhteisestä kehittämisestä. Jos Sipilä hyväksyy tämän ajatuksen, voin alkaa rinnastaa hänet ajattelijana Sixten Korkmaniin ja Lasse Laatuseen.