Yle Radio 1:ssä oli tänään aivan erinomainen aamu. Roman Schatzin Maammekirjassa Laura Kolbe ja Antti Ronkainen kävivät erittäin sivistyneen keskustelun eurooppalaisuudesta. Se kannattaa ehdottomasti kaivaa esiin Yle Areenasta, jos ei ollut radion ääressä klo 10 ja 11 välillä. Tottakai keskustelu pyöri paljon pelätyn nationalistisen populismiaallon ja sen mahdollisen voiton seurausten arvuuttelun ympärillä, mutta oli siinä paljon muutakin.
Euroopan historian professori Laura Kolbe kaivoi taitavasti esiin eurooppalaisen identiteetin rakennusaineita aina antiikin Kreikasta ja Roomasta asti, mutta etsi niitä yhtä taitavasti myös tästä päivästä korostaen mm. kaupunkien suurta merkitystä. Tunnustaudun Laura Kolben historianäkemysten ja hänen positiivisen kehitysajattelunsa suureksi ystäväksi. Antti Ronkastakin kuuntelin ihan mielelläni.
Varsinainen suuri ilon aiheeni oli kuitenkin radion Ykkösaamussa Heikki Hiilamon kolumni. Sekin on helppo kaivaa esiin vaikka kännykällä Ylen uutisvahdista. Hiilamo on tuskastunut itsenäisyyspäivän vieton militarismiin. Niin olen minäkin. Hän oli ollut Oslossa viime perjantaina, kun siellä juhlittiin kansallispäivää. Hän ehdottaa, että Suomen itsenäisyyspäivän vietolle haettaisiin malli Norjasta.
”Pienissä käsissä tuhannet Norjan liput vilisevät väkijoukossa. Koululaisorkesteri toisensa jälkeen marssii kohti kuninkaanlinnaa. Kulkueessa väikkyvät mitä värikkäimmat kansallispuvut, juhlaviirit ja pinssit. Kaduilla on niin paljon väkeä, ettei sekaan meinaa mahtua.”
Hiilamo tuo selvästi esiin vastenmielisyytensä Suomen itsenäisyyspäivän linnan juhlaa kohtaan. Siinä on hänen mielestään kaksi vikaa. Tuon ne tässä esiin omin sanoin. Hiilamo ei pidä juhlan elitistisestä luonteesta. Linnaan kutsutaan ”kansakunnan kerma” ja pukujuhla välitetään kaiken kansan katsottavaksi pitkässä – siis todella pitkässä – televisio-ohjelmassa. Ohjelman suosio on valtava, mikä kertoo jotakin varsin kyseenalaista juhlaan liittyvästä mentaliteetista, ehkä suomalaisesta mentaliteetista yleisemminkin.
Toinen asia, josta Hiilamo ei pidä, on juhlaan vuosikausia liittynyt militaristinen korostus. Tottakai sankarivainajia pitää muistaa ja sotien veteraaneja arvostaa, mutta itsenäisyyspäivän juhlinta on Ylen ohjelmia myöten saanut korostuksen, jossa itsenäisyyttä katsotaan vain näiden asioiden ja toisen maailmansodan taistelujen silmälasien läpi.
Kolumnissaan Hiilamo puuskahtaa: ”Militaristinen ja elitistinen tapa viettää itsenäisyyspäivää pönkittään ennen kaikkea nationalistista populismia. Tarvitsemme iloisempia ja monipuolisempia tapoja juhlia itsenäisyyttä ja sitä vapautta, jonka sotaveteraanit pelastivat.” Hiilamo ehdottaa, että juhlinnan pääpaino olisi kouluissa.
Itse lämpenen kovasti koulu-ajatukselle, mutta mielellään laajentaisin sitä niin, että itsenäisyyspäivään valmistautuminen ja itse päivä olisi myös Ylen ohjelmissa historian tuntemusta monipuolisesti lisäävää aikuisväestönkin keskuudessa.
En poistaisi itsenäisyyspäivän presidentin linnan vastaanottoa, mutta tekisin siitä tilaisuuden, johon kutsutaan vain ulkovaltojen lähetystöjen henkilökuntaa. Varmasti joku uutiskuva tilaisuudesta olisi televisiossa paikallaan, mutta pitkän kättelyseremonian kuvaamisesta voisi luopua kokonaan. Muutamien diplomaattien haastattelu maailman tilasta ja menosta olisi tietysti linnan juhlasta paikallaa.
Olen joskus ehdotellut – julkisestikin – että Suomella voisi olla myös kansallispäivä. Sellaista sopisi mielestäni oikein hyvin viettää Porvoon valtiopäivien (tai maapäivien, miten tahansa) päättäjäispäivänä, joka muistini mukaan oli heinäkuun 19. vuonna 1809. Se oli päivä, josta Suomen historia erillisenä kansakuntana alkoi. Sitä ennen Suomi oli ollut Ruotsin valtakunnan kiinteä osa.
Heinäkuu on Suomessa lomakuukausi. Se sanelisi päivän viettotavan. Liputus, tottakai! Asettaisin kuitenkin kyseenalaiseksi, tarvittaisiinko eritystä valtakunnallista pääjuhlaa. Juhlaa vietettäisiin mökeillä ja ravintoloissa perhe- ja ystäväpiireissä. Jos Yle ja sanomalehdistö ja koulut olisivat olleet valppaita, niiden ohjelmat, opetus ja juttujen sisällöt tarjoaisivat juhlintaan sopivaa jutunjuurta.
Kun lähestyvään itsenäisyyspäivään kouluissa valmistuttaisiin, kansallispäivänkin olemassa olo varmasti muistettaisiin ja se antaisi historiaan suunnatulle katseelle syvyyttä. Suomen kansakunnan olemassaolon ja historiallisen muotoutumisen kannalta tärkeitä asioita eivät ole vain ensimmäiseen maailmansotaan liittyneet mullistukset, vaan myös Napoleonin sotiin liittyneet mullistukset vuosisata aikaisemmin.
Kun sekä itsenäisyyspäivänä että kansallispäivänä kaikkein tärkeintä olisi suunnata katsetta tulevaisuuteen, niin yksi teema kohoaa merkityksessään yli muiden: mitä on oikea isänmaallisuus? Olemmeko kansakuntana kosmopoliittisia patriootteja vai taantumuksellisia nationalisteja?
Laura Kolbe ei Roman Schatzin ohjelmassa asettanut kysymystä juuri näin, mutta valinnan näiden kahden orientaation välillä hän teki kyllä hyvin selväksi. Olisi typerää jättää isänmaallisuus populistien epiteetiksi, sillä nykymaailmassa tuskin mikään on epäisänmaallisempaa kuin nationalistinen populismi.
Satuin kuuntelemaan Hilamon kolumnin, ja yhdyn hänen näkemyksiinsä !
Tehdään vakavahenkisestä sotauhri-”mullasta maan isät katsovat poikiaan”-juhlasta kaiken kansan iloinen itsenäisyysjuhla.
Toisen maailmansodan poteroista on jo korkea aika nousta.
Porvoon maapäivät (valitsen tämän termin) päättyivät 17. Heinäkuuta 1809. Oivallisesti päivälleen 110 vuotta myöhemmin valtionhoitaja Mannerheim allekirjoitti Suomen tasavaltaisen hallitusmuodon. Niinpä 17. Heinäkuuta olisi mitä sopivin Suomen kansallispäiväksi ja kansanvallan päiväksi (Sorsan ehdotus muistaakseni). Sitä sopisi iloisesti, ei otsa kurtussa, juhlia keskellä kesää! Asia menköön eteenpäin!
Aivan oivallista Aarne!
Enpä ollut huomannutkaan tuota sattumaa – sattuma se kaiketi on ollut – että Suomen tasavallan hallitusmuoto allekirjoitettiin samana päivänä kuin Porvoon maapäivät päättyivät tasan 110 vuotta aikaisemmin.
Siis heinäkuun 17. liputuspäiväksi!
TASAVALLAN PÄIVÄ 17.7.
Porvoon maapäivät päättyivät 19. heinäkuuta (1809), mutta Suomesta tuli lopullisesti tasavalta 17. heinäkuuta (1919).
Porvoon maapäiviä 1809 käytiin heinäkuun 19. päivään (vanhan, juliaanisen kalenterin mukaan 7. heinäkuuta) saakka, jolloin Venäjän keisari Aleksanteri I päätti ne. Seuraavan kerran maa-/valtiopäivät kokoontuivat vasta Aleksanteri II:n kutsuttua Suomen säätyjen edustajat kokoontumaan Helsinkiin 1863. Pitkää valtiopäivien välistä aikaa nimitetään nimillä ”valtioyö” ja ”virkavaltaisuuden aika”. Tätä kaikkiaan 54 vuotta kestäneen aikakauden alkua ei liene syytä juhlia.
Sen sijaan juhlimisen arvoista on itsenäisen Suomen ensimmäisen perustuslain eli hallitusmuodon hyväksyminen valtiohoitaja Gustaf Mannerheimin allekirjoituksella 17. heinäkuuta 1919, jonka myötä Suomesta tuli lopullisesti tasavalta. Vietettäköön sitä nyt 100-vuotispäivästä lähtien vapaamuotoisena ”kesän itsenäisyyspäivänä”. Nimenä ei kuitenkaan olisi kansanvallan päivä – sellaisia liputuksineen ovat kaikki vaalipäivät, lisäksi jotkut saattaisivat väännellä nimen muotoon ”kansantasavallan päivä” – , vaan tasavallan päivä, josta tietysti tulisi vähintäänkin vakiintunut liputuspäivä.
Kiitos Tomi
Muistin siis sittenkin oikein. Porvoon valtio-/maapäivät saatettiin päätökseen 19.7.1809. Tottahan se on, että keisari kutsui valtiopäivät koolle seuraavan kerran vasta 1863. Vuosi 1809 aloitti kuitenkin merkittävän uuden luvun Suomen kansakunnan historiassa. Ei silloin mitään demokratiaa tai kansanvaltaa perustettu, mutta Ruotsista irroitettuna Suomessa alkoi uuden kansallisen identiteetin muodostumisen aika.
Onpa jännä sattuma, että talvisodan päättymispäivä on 13.3., tasavallan syntymäpäivä 17.7. ja jatkosodan päättymispäivä 19.9.
(Tuli kelattua näitä vanhempia juttuja.)
Mainittujen heinäkuun 17. ja 19. päivän väliin sattuu kolmas merkittävä päivä: 18.7.1917 Suomen eduskunta hyväksyi suurella enemmistöllä valtalain, joka toteutuessaan olisi merkinnyt itsenäisyyttä ja tasavallan syntyä. Oikeistohan sen sitten torppasi Pietari-korttia käyttämällä.
Ironista on, että vuonna 1919 valtiomuodon joutui allekirjoittamaan virkansa puolesta Mannerheim. Teki varmaan pitkin hampain; hänhän oli kaikkea muuta kuin tasavaltalainen.